Brast Burn & Karuna Khyal

Näiden nimien kaksi levyä ovat japanilaisen 70-luvun undergroundin mysteerejä. On spekuloitu, että ne olisivat saman artistin/porukan tekosia, mutta kukaan ei tunnu tietävän, kuka/ketkä olivat asialla. Ne lienevät saaneen vaikutteita joistain tuon ajan kuin myös varhaisemmista eurooppalaisista ja amerikkalaisista underground-musiikin tekijöistä, mutta kuitenkin japanilaiseen tyyliin on aineksista keitetty omanlaisensa sopat. Jätän spekuloinnit tähän, ja käyn seuraavassa molempien levyjen kuuntelukokemukset läpi enimmäkseen mielikuvatasolla. Omat kopioni ovat pahaisen Phoenixin bootleggejä, mutta eipä näitä levyjä muutenkaan oikein järkevästi ole ollut saatavilla.

Brast Burn - Debon LP (Phoenix 2012; alunp. Voice 1975)

Jokin ottaa yhteyttä. Ei, se onkin kaaosta. Kaaos muotoutuu soitoksi. Bluesia. Rämettä. Ei vaan luola. Tai leirinuotio. Kallioiden keskellä. On yö. Tanssia ja soittoa nuotion ympärillä. Tuli valaisee maalattuja kasvoja. Jotain outoa kieltä. Olen kuitenkin ystävien keskellä. Tai kenties he yrittävät opettaa minulle jotain. Jotain toismaailmaista. Slidea, tamburiinia, humisevaa synaa, pomputtelevaa bassoa, hokemia. Tässä on jo saavutettu jokin transsin taso, jossa on mukava kelliä. Tuulipyörre. Kuka sitä soittaa? Soittaako se itseään? Tuulipyörre kuljettaa vesiputouksen äärelle. Turkoosia vettä, värikkäitä kaloja. Tuulipyörre jatkaa taustalla. Jyriseviä rumpuja, putoilevia kiviä? Surinaa, suhinaa. Menenkö putouksen läpi? Kuljen veden mukana. Kaikuisia kolinoita ja huiluja. Tippukiviluola. Vaivun jonkin ajan kuluttua hiljaisuuteen. Sitten kuulen kelloja. Taas tuulipyörre! Nuotiopiiri kutsuu jälleen, mutta nyt ollaan hopeisella hiekkarannalla ja tuijotetaan aurinkoon. Hetken aikaa. Tuulipyörre palaa ja kaikki päättyy jysähdykseen.

Puoli vaihtuu. Lintujen laulua, apinoiden ääntelyä. Ihmisiä. Koiran haukuntaa. Ovatko kaikki ihmisiä, ja tässä yritetään vain jekuttaa minua? Ei haittaa. Bileet sademetsässä. Onnellinen fiilis. Seuralaiseni tuulipyörre lähestyy, vaihdetaanko kohta taas maisemaa? Ei ainakaan heti. Uusi biisi muovautuu taustalla, mutta häipyy kohta. Meinaako ukkostaa? Äskeinen "uusi" biisi feidautuu taas sisään ja ulos. Kukko kiekuu. On aika siirtyä muualle. Hieman surumielisempiin maisemiin. Karavaani kulkee. Onpa kerrassaan hieno soitin tuo suriseva syntikka. Onko tämä enkaa vai gypsy -musiikkia? Ehkei kumpaakaan. Karavaani katoaa hämärään. Kaunis helmeilevä mutta myös surumielinen melodia nousee esiin. Alan nousta sen mukana. Vaikuttavia särölle vedettyjä rumpuja ja tuskainen kitarasoolo. Kilinää ja helinää. Laulukin tulee mukaan. En enää tiedä, missä olen, jos edes olen. Sitten kuulen aaltoja. Suuria aaltoja. Niiden keskeltä alkaa vaimeana nousta uusi taas kerran surumielinen ja kaunis biisi. Se katkeaa yhtäkkiseen lyhyeen melupurkaukseen, jonka jälkeen levy loppuu. Ei voi kuin istua hetki hiljaa ja miettiä.

Karuna Khyal - Alomoni 1985 (Phoenix 2012; alunp. Voice 1974)

Hoodoo. Nyt ollaan rämeellä. Tai syvässä etelässä. Tai härkä vetää kyntöauraa kaakkois-aasiassa. Raskasta duunia, tässä ollaan perustarpeiden äärellä. Pikasiirtymä maan alle. Ollaanko tässä rakentamassa metroa tulevaisuuden Tokioon? Vai hämäsikö kansitaide? Otsalamput välkkyvät kypärissä, vasaralla hakataan kiilaa kallionrakoon. Ilman happipitoisuutta on syytä tarkkailla, ettei tukehdu. Tunkkaista jumitusta. Huuliharpisti vetää siitä huolimatta. Eikä laulajakaan aio luovuttaa. Jaahas, onko se metro nyt valmis...Se lähteekin liikkeelle. Huhhuh, meneekö tossa toinen? Metron kyydissä taidetaan olla. Maanalaiset "maisemat" vilisevät silmissä, vaunut menevät ristiin rastiin tunneleissa kuin reikäjuustossa. Matka muuttuu entistä eteerisemmäksi...Joku vetää jarrusta, ja on aika mennä jumiin, siis todella jumiin seuraavaksi ainakin viideksi minuutiksi. En ole kuullut tällaista musiikkia aiemmin, enkä tiedä mitä tuo kieli on jolla lauletaan.

Puolen vaihto. Rutinaa, sähkön sihinää. Pahaa bassoa. Ihme ääntelyä. Paha basso kiihdyttää tahtia, sitten tempo laskee taas lähes nolliin. Uusi bassokuvio. Oudoiksi muokattuja ääniä ja jokellusta. Mitäs, onko tässäkin tuulipyörre? Vai onko se harhaa... Taas ollaan jotenkin jumissa...jossain! Mutta tunnelma on vekkuli. Basso kuljettaa, mutta se on ennemminkin soundi ja rytmi kuin melodia. Crossfade, tilalle tulee hiukan lennokkaampaa transsijumitusta tyyliin Amon Düül ja Godz. Melkein välillä myös Indian War Whoopia laulussa, heh. Autojen torvet tööttäilee ruuhkassa, mutta yhtä hyvin voitaisiin olla takaisin maaseudulla sadonkorjuujuhlissa. Eipä tämä hellitä, pitää loppuun asti otteessaan. Lopussa siirrytään rauhalliseen huminaan. Levollista.

Tekisi taas mieli kuunnella jos jonkinmoista musiikkia koko yö.

Juuri hankkimiani levyjä

 Lieven Martens Moana - "Idylls" LP (2017 Pacific City Sound Visions)

Tämän voisi luokitella samanhenkiseksi, kuin taannoin arvioimani Jeremy Youngin the Poetics of Time-Space levyn. Uudelleeneditoinnin ja itse tuotetun musiikin keinoin muovattua uutta historiallista ja maantieteellistä vaikutelmaa ja ehkä nimenomaan uutta näkökulmaa, sijoittuen maantieteellisesti (kuvitteellisesti?) pääasiassa eripuolille Tyyntä Valtamerta. Äänilähteinä on käytetty kenttä-äänityksiä, stereoita, tietokonetta ja joitain soittimia. Hankin tämän vinyylinä, koska kannet ovat mustavalkokuvineen ja stooreineen erittäin antoisat, muistuttaen visuaalisesti ehkä tarkoituksellakin vanhoja etno-julkaisuja (Ocora jne.).

Seke Molenga & Kalo Kawongolo - s/t LP (2020 Antarctica Starts Here; alunp. 1979 Sonafric)

Todellista musiikkia Kongon sydämestä. Tuottajana Lee Perry Black Ark studioilla, Jamaikalla. Eli siis nämä herrat Kongosta (silloisesta Zairesta) päätyivät 70-luvun loppupuolella Jamaikalle, ja tuloksena oli lopulta tämä levy, jolla herrat siis soittavat tuon ajan kovimpien jamaikalaissoittajien kanssa, ja Perry tuottaa, the Congosin debyyttilevyn jälkimainingeissa! Kongolainen (post?-) rumba (elikkäs jo 70-luvun soukus?) kohtaa jamaikalaisrytmit ja Perryn avarakatseisen ja siloittelemattoman tuotannon. Mainio yhdistelmä kerrassaan. Biisit ja soundit imevät mukaansa. Kalo Kawongolo Kimwanga jatkoi myöhemmin levyttämistä nimellä Buffalo Kawongolo & L'African Soukouss, ja hemmetti, mullahan on hyllyssä niiden eka levy, Digeliuksesta aikanaan hommattu. Se on loistava soukous -levy, mutta se onkin jo toinen tarina. Tässäkin riittää sulateltavaa.

Bobby Brown - Prayers of a One Man Band LP (2016 Del Rio Records and Tapes; alunp. 1982 Destiny)

Bobby Brownin eka LP on klassikko, jonka sain vasta hiljan hommattua itselleni, mutta ei siitä sen enempää, mitä siitä ei olisi jo sanottu. Tämä myöhempi levy yllätti silti mielettömällä läpitunkevalla... onnellisuudellaan! BB laulaa uskomattoman hienosti, soundit ja sovitukset on kaikkea muuta kuin valjuja. Ehkei millään voida sanoa, että ekaälpeen tasolle ylletään kokonaisvaltaisuudessa tai toismaailmallisuudessa ("I'm Bolievessa" jopa lainataan vanhaa biisiä "Mambo Che Chayta"), mutta tästä tulee yksinkertaisesti vain todella hyvälle mielelle. Ja ehkä, vielä enemmänkin kuin eka levy, tämä tuntuu olevan aika lailla irrallaan oman aikansa tuotannollisista ratkaisuista, ja ehkäpä musiikki jo itsessään tekee sen. Toisaalta voidaan huomauttaa - jos halutaan! - että joissain biiseissä on lievää samankaltaisuutta keskenään... Mutta Bobby Browniin verrattuna joku Dennis Wilsonin Pacific Ocean Blue on hienoudestaan huolimatta auttamattoman konventionaalista musaa. Sanoitukset on luku sinänsä!

Michael Stearns - Ancient Leaves LP (2019 Infinite Frog; alunp. 1977 Continuum Montage)

Joo ehkä sitä new age ambienttia, mutta tämä kuuluu esim. Planetary Unfoldingin ja Encounterin kanssa miehen terävimpään kärkituotantoon. Heikoimmillaan liipataan korniutta, vahvimmillaan lähestytään ekstaasia. Ainakaan itseäni tämä musiikki ei jätä millään tavalla kylmäksi. Mukana suomalainen kantele!

Toho Sara - s/t 2LP (2020 Black Editions; alunp. 1994 PSF)

Sokeri pohjalla. Mystistä perinnesoitin/ym. dronea par excellence. Nelosbiisi räjäyttää kaiken kosmiseksi kaaokseksi. Ollaan samoilla leveleillä kuin Sun Ra ja Ayler vapaimmillaan. Kutosbiisin dronesoundi on jo lähes liikaa, niin hyvältä se kuulostaa. Ennenjulkaisematon bonusbiisi on pahaa looppia, joka vie tiibetiläisten mandaloitten kosketusetäisyydelle. Asahito Nanjo, Kawabata Makoto, Yasuda Hisashi. Tämä jos jokin on uusintansa ansainnut.

Suzanne Ciani - Lixiviation (Ciani/Musica Inc. 1969-1985) CD (2012 Finders Keepers)

Kokoelma ennen julkaistuja ja julkaisemattomia äänityksiä pitkin Cianin historiaa. Vaikea selittää, miksi esim. 5 sekunnin mainospätkät Atarille tai Cokikselle ovat niin kiehtovia, että niitä tulee pyöritettyä uudelleen ja uudelleen. Cianin matkan varrelle tuntuu mahtuvan kaikenlaista kiinnostavaa, joskin kovimman vaikutuksen itseeni on toistaiseksi tehnyt 1975 Buchla Concerts -julkaisu.

Hiljattain hankkimiani levyjä vol 5

Bruno Spoerri - Voice of Taurus LP (We Release What the Fuck We Want Records 2017, alunp. Gold Records 1978); Rare and Unreleased 1971-1998 LP (WRWTFWW 2018); Bruno Spoerri & Reto Weber - The Sound of the UFOs LP (WRWTFWW 2017, alunp. Gold 1978)

Sveitsiläisen Bruno Spoerrin (s. 1935) yhdessä veistäjä Betha Sarasinin kanssa tekemä 12" arvioitiin täällä hiljattain, ja yllättävää kautta interweb tarjosi eteeni lisää Spoerrin tuotantoa. Kaikki nämä kolme levyä kuulostivat sen verran mielenkiintoiselta, että päätin hankkia ne ihan hyllyyn asti. Spoerrin pääinstrumentti on erilaiset syntetisaattorit ja koneet, joskin myös saksofoni (ja oletettavasti muidenkin instrumenttien soitto) häneltä luonnistuu. Voice of Taurusia ja the Sound of the UFOsia voi pitää jonkin sortin sukulaislevyinä. Ne on julkaistu aikanaan samana vuonna, ja sisältävät samantyyppisiä aihioita (yksi Taurusin biisi on Spoerrin mukaan ehkä peräisin jopa samalta keikalta, jolta UFO's on äänitetty), ollen kuitenkin toteutukseltaan erilaisia. Taurus on enempi williä progehtavaakin vocoder avaruussynafunkia tai discoa (ja ajoittain rauhallisempaa kosmista maalailua), jota jaksaa vaivatta ihmetellä koko levyllisen putkeen. Mahtavia soundeja ja suhinoita, rytmikästä imua. UFOs on perkussionisti Reto Weberin kanssa tehty kollaboraatio, ja on improvisoidumpaa kokeilevaa syntetisaattoriavantgardejazzia, nauhoitettu livenä. Erittäin hienosti yhteenhitsautuvaa molempien esittäjien osalta. Molemmat levyt voivat ehkä liipata myös new age -lokeroa, mutta näistä(kin) on kliinisyys ja onttous kaukana. Harvinaisuuskokoelmalla on nauhoituksia vähän joka lähtöön. Monet niistä on tehty tilaustöinä erilaisiin virallisten tahojen mainoselokuviin ja tapahtumiin, ja joissain tapauksissa vastaanotto yleisön taholta on Spoerrin mukaan ollut vähemmän mairitteleva, mutta se ei kyllä ole ollut ainakaan yksinomaan musiikin vika! Kokoelman taso heittelee väkisinkin jonkin verran, mutta levy on kiinnostava dokumentti. Osa biiseistä antaa ehkä odottaa enemmän, mutta osa antaa enemmän kuin osasi odottaakaan. ("Waves of Montreaux" on nauhoitettu samalta keikalta, kuin yksi biisi Taurus -levyltä, eri kuin tuo aiemmin mainittu. Sekavaa? Noh...). Tavanomaista tämä musiikki harvemmin on.

Persoonallista musaa, muikeita soundeja, hienoja paketteja, joissa myös mukavan seikkaperäiset saatesanat.

Mainio tuttavuus tämä Spoerri, tehnyt näköjään yhteistyötä myös alppitorvista tutuksi tulleen Hans Kennelin kanssa. Kennelin Mytha ja Mythahorns -levyt kuuluvat omiin vakisuosikkeihini. Tuo yhteislevy tosin voi olla jotain tylsempää kevyttä taidejazzia, mutta katsotaan.

John Di Stefano - For the Moment LP (Concentric Circles 2019)

Nauhoituksia aikaskaalalta 1981-96, san franciscolaista new agea. Tai vaan elektronista musaa. Miehen aiemmat 80-luvun julkaisut olivat kasetteja, mutta tämä taitaa olla kokonaan ennen julkaisematonta tavaraa. Viehättävän lo-fi soundia, huimimmillaan aivoja nyrjäyttävää meininkiä. Taas sellainen levy, joka on kestänyt aikaa positiivisesti siinä mielessä, että siirtää välittömästi ajassa ja paikassa. A-puolisko varsinkin kokonaisuutena rautaa, b-puoli ehkä, hmm, yllättävämpi. B:n avaava "Ng's Office" vuodelta 1996 tuo mieleen palmuilla sisustetun toimistorakennuksen 80-luvun Miamista! Entäs "Knocking at My Door" sitten? Soitinluettelo taas kerran aika mieletöntä: esim. modulaareista löytyy moog, serge, buchla, emu ja octron.

Jack Briece - Heterophonious Fool LP (Concentric Circles 2019; alunp. no label 1984)

Tämä löytyi kaverin suosituksesta, ja tämä googlaamalla taas löytyi saman lafkan julkaisema em. John Di Stefanon LP.  Tästäkin (?) löytyy yhteys 70-luvun Kalifornian ja San Franciscon new age/minimalismi/avantgarde -ympyröihin, mutta itse nauhoitukset on tehty 80-luvulla Santa Fessä, New Mexicossa, jossa myös musiikkia kypsyteltiin tiettävästi koko 80-luvun alku. Alkuperäinen julkaisu ilmestyi kasettina 1984. Tämä on siis kokeellista casio-minimalismia, hyvin kiehtovasti ja ilmeisen perehtyneesti toteutettuna. Helppona johdatuksena toimii avausbiisi, jossa sama melodia soitettuna päällekkäin eri nopeuksilla laittaa heti aivoradat uuteen järjestykseen. Samantyyppisiä aineksia sovelletaan myöhemminkin, ja välillä rytmitkin (oletettavasti nekin casio-) käyvät sotkemassa soppaa. Ajoittain ekstaasi käy lähellä, välillä vaikutus on rauhallisen syvä. Myöhemmin Briece päätyi New Yorkin kautta mm. Suomeen. Hän menehtyi AIDSiin 1988.

Dansk Psychedelic Blues Rock 1970

Blues Addicts - s/t LP; Terje, Jesper och Joachim - s/t LP (Molemmat Little Wing of Refugees 1991, alunp. Spectator Records 1970)

Vaihteeksi lisää levyjä, jotka ovat löytyneet Forced Exposure -lehden suositusten ansiosta. Tanskalaista psykedeelistä power trio bluesrockia vuodelta 1970. Periaatteessa ei mitään, mitä vaikka Blue Cheer ei olisi jo aiemmin tehnyt, mutta hitto - tällainen kama kun on tehty tarpeeksi hyvin, niin ei sitä koskaan ole maailmassa tarjolla liikaa. Jos soundi ei olekaan ihan yhtä raskas kuin alkuaikojen Blue Cheerillä (tai Savage Resurrectionilla), niin kelläpä olisi ollut. Eipä ainakaan Blues Addicts kovin kauaskaan jää. Molemmilla on hyvää variaatiota matskussa, erittäin mainioita kitarasoundeja (BA:lla mahtavaa feedbackin ja sustainin käyttöä, TJ&J:llä kunnon happoa tihkuvaa "jatkuvaa" sooloa) ja kommunikatiivista soittoa. Blues Addicts on ehkä "alkukantaisempi", Terje & co. pikkaisen "hienovaraisempi" ja progressiivisempi (esim. aikalainen the Groundhogs käy välillä mielessä). Hendrix Experience on varmasti ollut yhtenä vaikutteena, varsinkin rytmiryhmille (etenkin BA), kuten niin monille tuolloin. Taidokkuudessa ei tietenkään samalle tasolle ylletä, mutta samalla nämä ovat kokonaisuuksina paljon roisimpaa ja ug:mpaa. Taisin ensin löytää tämän Blues Addictsin uusintajulkaisun mainiosta Fresh Garbage -kaupasta, enkä oikein meinannut uskoa silmiäni, sillä olin vasta jokin aika takaperin törmännyt kyseisen levyn puffiin FE -lehdessä. Terje &c. -levyn tilasin netistä, mutta taisin nähdä siitäkin kopion (nimenomaan LWoR -uj) hiljattain Hippie Shake -puodissa.

Oliko Charlies ikinä ihan näin hyvä? Pitäisi ottaa ne vanhat levyt joskus uudestaan kuulolle. Etenkin Blues Addictsista tulee välillä mieleen, että voisivat olla yksi vaikuttaja mainiolle suomalaiselle "nyky"bändille Jupiterille.

Saksalainen lafka Little Wing of Refugees julkaisi 1990-luvulla uusintoina monia erittäin mielenkiintoisia levyjä näiden lisäksi: listalta löytyy mm. australialaisen Kahvas Juten hieno Wide Open, jenkkiläisen progebändi OHOn upea postuumi Vitamin OHO, joka nauhoitettiin alunperin joskus -70-luvun puolivälissä, ja vaikkapa Human Instinctiä ja Necronomiconia boksien muodossa.

Peter Jefferies - Electricity 2-LP (Superior Viaduct 2014; alunperin Raffmond ja Ajax 1994)

Tämä uusintajulkaisu laittaa kahdelle vinyylikiekolle uusi-seelantilaisen artistin toisen älpeen vuodelta 1994 (nauhoitettu 1992-94), nimenomaan sen pitemmän cd-version eli 17 kappaletta. Bonuksena on Jefferiesin Robbie Muirin kanssa tekemä Swerve 2 x 7" (Ajax 1992; nauhoitettu jo 1989-91). Tuossa ei haittaa muu kuin että se sattuu itseltäni jo löytymään. Musiikillisesti sekin on aivan älyttömän laadukas levy, ja ansaitsee toki uusintajulkaisunsa tässä yhteydessä.

Mietin pitkään, etten käyttäisi aikaa kirjoittaakseni tästä levystä itse mitään. Se on kuitenkin saanut huomiota aikanaan, ja arvioitu jopa Suomessa, missäpä muuallakaan kuin Mutiny!ssa. Suomessa Jefferies ei kuitenkaan liene oikein millään tavalla tunnettu, vaikka Electricityä edeltänyt the Last Great Challenge in a Dull World oli ainakin ug-asteikolla arvostelumenestys ympäri maailmaa. Se on edelleen yhtä uskomaton levy. Electricitykin tuntuu kuitenkin iskevän joka kuuntelulla yhä syvemmälle ja syvemmälle. Sen hätkähdyttävimpiä piirteitä on (edelleen), että se on niin irrallaan suunnilleen kaikesta muusta: biiseiltään, soundeiltaan, atmosfääriltään, toteutustavaltaan, esitystavaltaan, jopa sanoituksiltaan. Lähimpänä se on tuon ajan muita NZ -ug-artisteja (veljensä Graeme soitti Cakekitchenissä, ja aiemmin veljekset soittivat yhdessä mm. This Kind of Punishmentissa - myös Tall Dwarvesin varhaiset ep:t ovat mm. rytmillisesti jotenkin samantyyppisiä), ja ehkä tunnetummasta historiasta lähimmät vertailukohdat voisivat olla tietyn ajan John Calet ja Brian Enot. Jefferies kuitenkin erottautuu myös näistä kaikista omana itsenään. Kuten Mutiny!ssakin sanottiin, Jefferiesin musiikki on käsittämättömän arkista ja mystistä samaan aikaan. Levy on taltioitu kahdelle reel-to-reel neliraiturille. "No outboard effects. No compression. No noise reduction." Konemaisesti hakkaavista minimalismia lähenevistä pianojynkytyksistä (joista tulee välillä mieleen esim. Nykyajan kohtaukset) siirrytään vaivattomasti kauniisiin rauhallisiin tunnelmiin ja edelleen sujuvaan avantgardeen. Jefferiesin äänikin on persoonallinen, jos sitä kerran kuulet, saatat muistaa sen loppuelämäsi.

2020 parhaita kotimaisia vol 1

Okei - Periferia LP (Svart 2020)

Räppi- ja tuottajapuolelta tutun Kalifornia-Keken eli Niko Liinamaan elektronista musiikkia. Kadehdittavan hallittua ja tyylitajuista synien ja rumpukoneiden käyttöä, hienoja lyhyehköjä kappaleita. Synnyttää arktisia ja muunkinlaisia maisemia päässä. Runsaallakaan kuuntelulla en ole kyllästynyt, välillä on pitänyt laittaa "muuallakin" kuin himassa soimaan. Ehkä vuoden paras levy.

Olli Aarni - Mustikoita ja kissankelloja LP (mappa 2020)

Olli Aarni on ilmestynyt viime vuosikymmenellä kokeellisen suomalaisen musiikin kentälle, ja on julkaissut suuren määrän kiinnostavia äänikokeiluja. (Eli nyt on taas meikäläinen siinä tutussa jälkijunassa!) About kaikki mitä olen jaksanut toistaiseksi testata, on kuulostanut helposti lähestyttävältä siitä huolimatta, että kyseessä on ollut nimenomaan äänikokeilut tai suoranainen avantgarde/elektroakustinen musiikki. Puhumme ammattilaisesta, joka voi vierailla erilaisissa kokeellisen musiikin studioissa ympäri Eurooppaa, ja joka tekee silti musiikkia, josta on (ainakin joskus tällaisissa uhkana oleva) akateeminen kuivakkuus kaukana. (Osa musiikista on nauhoitettu "vaatekomerossa".) Vuoden 2017 Kehä (julkaisijana Ikuisuus ja Lal Lal Lal) oli sellainen niitti, että levy oli pakko hankkia ihan fyysisenä kopiona. Se on kuin jatkuvaa perhosen tai kimalaisen lentoa, ja sitä kuunnellessa voi oikeasti sulkea silmänsä ja rentoutua. Mustikoita ja kissankelloja on tavallaan paljon haastavampi tapaus. Siitä voi tulla mieleen vaikkapa Stockhausenin raisuimmat jutut. Levylafka heittää verrokiksi Michel Redolfin vedenalaisen Immersion/Pacific Tubular Waves -levyn vuodelta 1980. Kuten eräs tuttu toisaalla totesi, loihditaan synteettisillä äänilähteillä esim. virtaavan veden ääntä, ja kaikkea muuta siistiä. Koko ajan tapahtuu ja intensiivisyys pysyy korkealla, mutta levyllä on myös pureskeltavaa ja arvoituksellista syvyyttä. Onko kyseessä luonto, mikro- vai makroskooppinen taso, vai molempia? Sen voinee jokainen kuulija päättää itse.

Lichen Gumbo - Altered Village LP (Artsy/Ikuisuus/Jumatsuga/Lal Lal Lal 2020)

Persoonallista musiikkia soittavan duon toinen kokopitkä. Atom Mouth Gimliesin Ville Oinosen suvereeni melugaragepunkrämevoodooblues- mutta myös sävyisämpi kitarointi ja luonteva laulu kohtaa Olli Aarnin niinikään suvereenit äänikokeilut, konerytmit ja tuotannon. (Kaksi viimeistä kohtaa pitää ehkä ymmärtää eri tavalla kuin mitä ne normaalisti tuppaavat tarkoittamaan.) Ekassa biisissä on sen sortin Stooges-kerosiinikitarariffi ja vaivaton meno, ettei tommosia synny kuin kerran vuosikymmenessä. Aivan mieletön veto. Sen jälkeen mennään vähintään yhtä huuruisissa mutta myös rauhallisemmissa tunnelmissa. Suicide-mielikuvat ovat kiistämättömiä, mutta minulle tulee myös mieleen esim. Loop ja Spacemen 3. Liekö se ihmeellistä, koska huuruisilla vesillä ollaan. Tosin näille herroille kuulemma riittää paheeksi n. yksi pullo kolmosolutta janojuomaksi illassa. Toiset osaa. Ehkä mielessä käy vähän myös 22-PP ja tokan kokopitkänsä aikainen Thee Hypnotics. (Lisäys: Ja erään ehdotuksen jälkeen, niin onhan tässä kaikuja Chromesta ja Hawkwindistäkin, ja jos vielä pitemmälle historiaan haluaa mennä, niin miksei myös 13th Floor Elevatorsista ja Red Crayolasta...) Mutta edelleenkin puhutaan vain (omista) satunnaisista mielikuvista, toteutus on hyvin erilainen. Olen sanonut tämän muuallakin, mutta avausbiisin lisäksi olisin ehkä itse kaivannut vielä toista edes lähes yhtä kulkevaa rock-vetoa vaikka kakkospuolen alkuun, tyyliin Loopin "Breathe Into Me" A Gilded Eternityllä, mutta tämä(kin) on vain oma päähänpinttymä, ja varmaan monen mielestä parempi, ettei tällaisiin kliseisiin ole sorruttu! Enkä itsekään olisi jättänyt tältä levyltä yhtään sillä nyt olevaa palaa pois.

Alice Coltrane Sextet - Live at the Berkeley Community Theater 1972 2LP (2019 BCT Records)

Joo, tää se on... Ensin dronettavia ääniä, tähtisumua, varmasti tahaton mutta täydellinen feedbackin ulvahdus, sitten saatesanat, lisää kuin todellisuuden verhojen välistä kurkattua dronea... Sitten se drone alkaa groovata. Jossain vaiheessa tulee etninen kielisoitin/perkussio -breikki. Sitten ilmestyy harppu! Lopussa palataan alkuun. Ja se oli vasta a-puoli. Seuraavaksi hyvin omailmeiset tulkinnat Johnin "a Love Supremesta","My Favorite Thingsistä" ja "Leosta". Tähtisumudrone puksuttaa menemään kuin vuoristorata, välillä pysähdytäään asemalle ihastelemaan soolobreikkiä. Alice soittaa pääasiassa jallittavaa Sun Ra -urkua, joka soi myös sävelten välissä ns. Planckin asteikolla. Charlie Haden kaikkeen taipuvassa bassossa, rummuissa varmaan kaiken nähnyt Ben Riley, sarodissa ja tablassa virtuoosimaiset Khanin veljekset, ja kukas tää Bobby W. oli? Torvia tai muita puhaltimia ei ole. Olatunji Live tämä ei ole ("Leo" käy ehkä lähimpänä), vaan tämä on Alicen näkemys. Molemmat ovat yhtä vapaita, yhtä auki.

Hiljattain hankkimiani levyjä vol 4

Angus MacLise - New York Electronic, 1965 LP (2014 Sub Rosa)

Velvet Undergroundin alkuperäisen rumpalin (mukana myös esim. Theatre of Eternal Musicissa ym.) varhaista elektronista kokeellista musiikkia. Nauhoja oletettavasti, mitä lie muita. A-puolen täyttää kollaasimainen "Electronic Mix for 'Expanded Cinema'". En ole vielä hahmottanut kokonaisuutta, mutta kiehtovaa äänimaisemaa. B-puolella kaksi eri teemaa: "Tunnel Music" on kuumottavaa kaupunkitunnelimaisemaa. "Trance" sisältää kolme eri (nopeuksista?) transsia, ja näillä ovat mukana John Cale ja Tony Conrad. Akustisia ja sähköisiä soittimia ja perkussioita, hieman kuin todella lofi-VU pyrkisi itämaiseen transsiin. Erittäin kovaa kolinaa ja vinkunaa. Tälle levylle on kerätty nimenomaan vuoden 1965 "elektronisia" esityksiä. Samat esitykset ja muuta löytyy tupla-cd:ltä the Cloud Doctrine, joka saattaisi tehdä tämän vinyylin hyllyssäni tarpeettomaksi, mutta toisaalta tässä ei ole ainakaan yhtään turhaa hetkeä. MacLise kuoli jo v. 1979, musiikkiaan ja muuta äänitettyä tuotantoaan alettiin laajemmin julkaista vasta vuosituhannen vaihteessa.

Jeremy Young - Poetics of Time - Space CD (2017 Silken Tofu/Musée d'ethnografie de Genève)

Lisää "nauhamusiikkia". Jeremy Youngilla on pääsy Geneven etnografisen museon äänitevarastoon, ja hän on halunnut painottaa äänitteiden tärkeän musiikin lisäksi myös äänityksellisiä ja laitteistollisia ominaisuuksia (esim. välillä kuuluu looppina vain vinyylilevylle laskeutuvan neulan ja äänirasian ääni), sekä improvisoida näiden äänien kanssa omilla analogisilla vermeillään, välillä humoristisestikin. Jos nyt oikein ymmärsin. Kuvainraastoa, erikoisuudentavoittelua, vaiko onnistunut kokeilu, joka ylittää ajan ja tilan kahleet? Jokainen saa päättää itse. Kyllä tämä itselle kuulostaa jollain tavalla uudelta, ja välillä jopa maagiselta. Pari juttua tuntuu ehkä vähän kosiskelulta, mutta onneksi ne ovat vain pari lyhyempää pätkää. Kaikki lähteet on listattu hihanuotteihin. Tunnetuin lienee nelosteokseen sämplätty Tony Scottin (et al.) Music for Zen Meditation LP, joka on sinänsä yllättävä veto tässä välissä.

Alvin Lucier - Sferics/Music for Solo Performer CD (2009 Lovely Music, Ltd.)

Lucier ja nämä teoksetkin lienevät sen sortin tuttuja juttuja monille, että tähän täysin subjektiiviset kokemukset ja suositukset, mutta ensin kysymyksiä: Onko Sfericsistä olemassa jotain muitakin versioita? Nämä ionosfäärin ritinät kuulostavat taivaalliselta, mutta kun kestoa on vain reilu 8 minuuttia, niin tämänhän osaa kohta ulkoa. Sitten, onko Solo Performerista hankittava myös muita versioita, ja kuinka ne vertautuvat tähän v. 2007 versioon? Tässä kyllä pääsee ns. zoneen, kestoa on lähes 40 minuuttia, ja tuolissa istuessaan voi itse kuvitella ohjaavansa perkussio-instrumentteja omilla aivoaalloillaan.

Betha Sarasin & Bruno Spoerri - ax + by + cz + d = 0 12" (2012 Dead-Cert Home Entertainment, alunp. 1983 Meteor)

Tämä kiinnostava lafka on tuonut uusintajulkaisuja mm. Suzanne Cianilta kuin myös ihanan Darius Dolat-Shahin Electronic Music, Tar and Sehtar LP:n (kiitos vinkistä Arde!). Tässä ymmärtääkseni Sarasin on tehnyt metalliveistoksia, ja Spoerri musiikit. Onko niin, että tietokoneita on käytetty veistosten tekemiseen, kuin myös musiikin tuottamiseen. Mukana on myös muita soittimia ja äänilähteitä, mutta pääosassa "sähkömagneettisesti oskilloidut metalliveistokset"? Tämän alustuksen kirjoittaminen oli hyvin vaikeaa, kun en täysin edes ymmärrä mistä on kyse, mutta tämä musiikki on tehty 1982, se kuulostaa pääosin todella jännältä (molempien puoliskojen alut taasen hämäävät olemalla jotain aivan muuta), eikä sille ole ehkä hirveästi aikalaisverrokkeja. 45 rpm, kuulosti hyvälle myös 33 rpm...

Southern Rock -levyjä

Charlie Daniels Band - Fire on the Mountain LP (Kama Sutra 1974); Nightrider LP (Epic 1975)

Ok, kun itse alan puhua Charlie Daniels Bandistä, nämä kaksi ovat ne levyt jotka ovat kolahtaneet itselleni ja kovaa. Hommasin pari vuotta sitten näitä edeltäneen Way Down Yonderin, mutta se ei ole temmannut samalla tavalla mukaansa. Jotenkin soitto ei kulje ihan samalla tavalla, biisit eivät ole yhtä innostavia, paitsi "I'll Always Remember That Song", joka on hieno kantriballadi stilikoineen. Eikä biiseissä tapahdu niin hienoja juttuja. En tiedä, saatan joskus vielä pyörtää puheeni. Näitä myöhemmistä on tuttua vaan pari biisiä, ja niissä homma kuulostaa jo jotenkin erilaiselta. Mutta, mennään näiden kahden levyn ansioihin: virtuoosimaista bändisoittoa, dynaamista kommunikaatiota, on inspiroiduttu musiikin lähteestä ja jalostettu se omaksi musiikiksi - kantri, blues, rock ja soul - hienoja lyriikoita ja uskottavaa maailmankuvaa. Levyt siirtävät ajassa ja varsinkin paikassa. Hienot bändikuvatkin kansissa. Tykkään vielä enemmän Nightriderista, koska sen biisit, tarinat ja kitaramelodiat ovat loppusummassa vielä isompia. Fire on the Mountainilla on kuitenkin kovaa materiaalia: Uhmakasta mehikolaisvaikutteista "Caballo Diabloa" seuraa sanoituksiltaan uhmakas "Long Haired Country Boy", jossa ei ole mitään fuulaa. Ja olen aina halunnut vastauksen kysymykseen: Onko vuotta myöhemmin julkaistu David Allan Coen "Long Haired Redneck" vain tämän sensaatiohakuinen uudelleenmuotoilu? Kakkospuoli ei ole ehkä biisillisesti niin tiivis ja tehokas - soitannollisesti sekin pitää mielenkiinnon yllä. Ehkä Nightriderillakin on vähän samanlainen jako puoliskojen suhteen, mutta se on tiiviimpi ja vielä vahvempi kokonaisuutena.

Grinderswitch - Honest to Goodness LP; Macon Tracks LP (Capricorn Records 1974 ja 1975)

En tiedä kuinka "väsynyttä", "möhistä", tai "muusikkorunkkausta" on fiilistellä rock-musassa bändin soittoa ja erillisiä soitto-osuuksia siellä lomassa, mutta eikös tässä taida piillä suurin osa southern rockin suolasta. Ja fiilistelen häpeilemättä juuri näitä asioita näilläkin kahdella levyllä. Toki biisitkin on hyviä, fiilis autenttisen oloinen, laulu on luonnollista. Eka älpeellä "How the West Was Won" on eeppinen, sisältää erittäin hienot kitarakuviot ja -soolot. Kuinka nuo slide-jutut soitetaan noin varmalla otteella? Miten noi rytmijutut ja komppaus saadaan kulkemaan tuolla groovilla? Vaatinee lahjakkuutta JA harjoittelua. Toka levy Macon Tracks (bändi kasattiin erinäisten post-Duane Allman Bros -sidonnaisten vaiheiden jälkeen lopulta Maconissa) alkaa vastustamattomalla "Mail Train Bluesilla", hienoja melodioita ja soitto-osuuksia, meininki tuntuu olevan entistä hiotumpaa, eikä särmää ole silti menetetty. Sama meininki jatkuu läpi koko levyn, biisit ovat aika normikestoisia, välillä vedetään rivakammin ja välillä rauhallisemmin. Helvetin hienoja kitaramelodioita, aika hiton hyvin soitettuna. Kuriositeettina on mainittava, että John Peel käytti vekkulia päätösbiisiä "Pickin' the Blues" radio-ohjelmansa tunnarina ilmeisesti useita vuosia.

Hydra - s/t LP; Land of Money LP (Capricorn 1974 ja 1975)

Astumme yhä rajummin rokkaavan tavaran äärelle. Atlantalaisen yhtyeen kaksi ekaa levyä ovat tuplakitaroiden juhlaa, ja bändi soittaa suhteellisen suoraviivaisesti ja tekee tymäköitä, mutta melodisia biisejä. Enemmän blues, kuin kantri tai soul (tai jopa jazz), vaikka näilläkin nuo kaikki on ehkä jäljitettävissä tatsissa ja siellä täällä ihan biiseissäkin (jazzia lukuunottamatta). Mutta ennen kaikkea rock, melkeinpä hevi.  Miltäs Thin Lizzy kuulosti tuohon aikaan? Selkokielellä sanottuna lähempänä Lynyrdiä, kuin näitä muita tässäkin esiteltyjä. On mahtavia kitaroita, vähän väliä puskee jotain hienoa juttua. Ekan levyn biisimatsku on ehkä hivenen vaihtelevampi ja kautta linjan melodisempi, toka on entistä tuhdimpaa tavaraa. Vikaa studiolevyäkin on kehuttu, mutta sillä bändi on kutistunut trioksi, joten samankaltaista tuplakitarailoittelua tuskin kuullaan.

The Marshall Tucker Band - A New Life LP (Capricorn 1974)

Tämän bändin kanssa oli aluksi vähän vaikeuksia. Searching for a Rainbow ja sitä seurannut Long Hard Ride vaikuttivat parista hyvästä biisistä huolimatta liian siisteiltä ja mitäänsanomattomilta. Annoin näitä edeltäneelle a New Lifelle ja samalla bändille vielä uuden, heh, mahdollisuuden. Ja kylläpä kannatti. Tämänkin levyn yleisilme on varsin laid-back, mutta nyt on soundeissa mukavaa lämpöä ja rouheutta, ja soittopuolella tapahtuu koko ajan. Biisit piirtävät kuvia mieleen. Ehkä näistä kaikista esitellyistä levyistä tämä on eniten möyhyntuoksuinen, ainakin kokonaisuutena, ja eniten kantri. Bändin pomo Toy Caldwell on kuvaillut yhtyettä progressiiviseksi kantriksi. Bändin debyytti ja toka levy (tupla, jolla studio- ja livelevyt) pitää jossain vaiheessa myös tsekata, sillä niillä pitäisi olla ainakin jo samat palaset käsillä, jos ei vielä paikoillaan, saati palasiksi lyötynä ja uudelleenkoottuna.

--

Eli mikä se on se Southern Rockin huippujen huippu? Se on tietenkin the Allman Brothers Bandin 1971 Fillmore East konserttien marraskuun 13. päivän toisen konsertin jatkumo "Whipping Post" -> "Mountain Jam". Aikanaan julkaistu noista konserteista koottu livetupla on klassikko, mutta nuo konsertit on julkaistu myös kokonaisina uudelleen (6 cd:n boksi, tai ennemminkin kansio), ja ne ovat kaikki todellakin kuulemisen arvoisia, ehkä ihan ensimmäistä lukuunottamatta. Jos itselleni John Coltranen tietyt studio- ja livepalat (klassinen kvartetti ja myöhemmät kokoonpanot) edustavat länsimaisen musiikkikehityksen absoluuttista huippua, niin the Allman Brothers näillä Fillmore Eastin keikoillaan edusti samaa rock-puolella. Se, mitä siinä soittopuolella tapahtuu on jotain aivan järjetöntä. Ainakin sen lyhyehkön ajan he olivat jättiläisiä maan päällä. He rikkoivat jo sen palapelinkin ja kokosivat sen uudestaan.

Jännä huomata, että kaikki nuo muut esitellyt levyt ovat tulleet vuosina 1974 ja -75. Ne eivät ehkä yltäneet samaan kuin Allmanit 1971, mutta ne ovat kaikki hyviä ja itseltään kuulostavia levyjä, vaikka kaikki bändit soittivat toistensa keikoilla ja vierailivat toistensa levyillä. Jotkut muutkin näiden yhtyeiden aiemmat tai myöhemmät levyt voivat olla hyviä, mutta ainakin juuri näillä kaikilla on sopassa mukana sopivasti karheutta ja särmää, groovea, soittamisen ja musiikintekemisen iloa, ennakkoluulottomuutta ja hyviä biisejä. Hyvää aikaa Capricorn Recordsillekin, jonka tallissa melkein kaikki olivat.

Hiljattain hankkimiani levyjä Vol 3

Allan Bryant - Space Guitars CD (Composers Recordings Inc. 1995, alunperin 1977)

Allan Bryant on kemisti, akateemikko, säveltäjä ja kitaristi. 60-luvun lopulla hän vaikutti Italiassa Musica Electronica Vivan jäsenenä. Hän vaikuttaa myös hauskalta, ei-ryppyotsaiselta kaverilta, ainakin mitä on tulkittavissa hänen itse kirjoittamistaan cd:n hihanuoteista. Tällä levyllä (1977 julkaistun levyn laajennettu painos) hän soittaa itse rekonstruoimiaan kitaroita (Space "Gtarz") eri tavoilla. Ainoastaan äänen vahvistusta on käytetty, ei muita efektejä. Biisien teemoina on villejä fysikaalisia ideoita ja vieläkin villimpää sci-fiä. Jotenkin hommasta tulee minulla välillä mieleen the Screaming Mee-Meesin alkuajat, eikä vähiten biisien nimistä kuten "a Bouncing People Planet" ja "Insect Takeover", vaikkei tämä olekaan millään tavalla meluisaa ja lähtökohdat muutenkin vähän eri. Musiikki on kuitenkin intensiivistä ja keskittynyttä, ja se eroaa suunnilleen kaikesta aiemmin kuulemastani. Tätä voisi nimensä ja ideansa puolesta verrata Remko Schan Machine Guitars -levyyn, mutta siinä missä Machine Guitars on kokeellisen (koneellisen?) minimalismin klassikko, tämä on vapaampaa improvisaatiota.

Radio Free Robots - Silicon Carne 12" (Art Kill Art 2007)

Miltä kuulostaisi robottien vetämä radio-ohjelma? Tämä on mukava laittaa soimaan, kun haluaa paeta todellisuutta vajaaksi puoleksi tunniksi.

Zusaan Kali Fasteau - Worlds Beyond Words cd (Flying Note 1989); Prophecy cd (FN 1993); Sensual Hearing cd (FN 1997)

Lisää löytöjä Forced Exposuren arvioista/postimyyntikatalogista. Jännään ajankohtaan eli 80- ja 90-luvun taitteen molemmin puolin sijoittuvaa "spiritual jazzia", vaikkakin Zusaan oli hankkinut kannuksiaan jo 70-luvulla Impulsella. Välissä meni 13 vuotta matkatessa ympäri maailmaa etnisiä(kin) vaikutteita imien. Worlds Beyond Words (Äänitetty 1987-89; oletan, että tämä on ainakin osittain koottu aiemmilta kasettijulkaisuilta, mutta mahdollista hajanaisuutta ei tule edes ajatelleeksi levyn soidessa. Vaihtelu on ehkä nimenomaan etu.) vie heti mennessään, oli kyse sitten soolona, välillä päällekkäisäänityksinäkin toteutetuista riisutummista paloista, tai vaikkapa bändikokoonpanolla vedetyistä katarttisiin sfääreihin nousevista jammailuista. Ekstaattista, ei häpeä tippaakaan vanhoille mestareille, vaikken toki nyt nostakaan samalle jalustalle. Pikemminkin tämä on parhainta mahdollista soihdun kantamista ja valon välittämistä eteenpäin. Rummuissa on tällä levyllä parissa esityksessä Rashied Ali, mikä on tietenkin merkittävää sinänsä. Zusaanilla ei tunnu loppuvan inspiraatio kesken, soitti hän sitten puhaltimia, lyömäsoittimia, kielisoittimia (piano mukaanlukien), tai vaikka vaan höpöttäisi menemään. Kaikkea tuosta vaan ja hyvin taitavan kuuloisesti. Eikä missään vaiheessa tunnu, että jokin (hörhöys, tekotaiteellisuus tms.) pistäisi vastaan, ei, kaikki soljuu korviin vaivattomasti ja nostaa korkeammalle tietoisuuden tasolle. Pituutta 72 minuuttia.

Prophecy onkin sitten huomattavasti haastavampi tapaus, sillä se tuntuu välillä olevan jopa enempi  avantgardea kuin jazzia. Se ei ole niin lempeää kuin edeltäjänsä. Silti sekin tuntuu äärimmäisen henkiseltä ja henkistyneeltä, inspiroituneelta. Bassoon on hypännyt avustamaan guru William Parker, ja hän jos kuka onkin navigoija paikallaan tässä meressä. Esimerkkinä vaikka ällistyttävä "Lunar Wisdom". Sitä bassoa siis enemmänkin sahataan kuin näppäillään. Itselläni tässä riittää vieläkin paljon opittavaa ja sulateltavaa. Toisaalta biisit ovat vähän lyhyempiä, ja levykin "vain" reilu 63 minuuttia. Osa biiseistä on konserttinauhoituksia. Zusaanin soitinlistaa: sello, rummut, huilu, gongi, kaval ja ney (-huilut), piano, sopraanofoni, shakuhachi, syntikka, sheng ja mizmar (-puhaltimet), patarumpu, ihmis(?)ääni. Siihen vierailijat päälle. Välillä Zusaan hoitaa (tälläkin) levyllä kaiken yksin. Jännää, haastavaa, arvoituksellista, kiehtovaa, ja välillä henkeäsalpaavaa. Pari biisiä on nauhoitettu jo 80-luvun lopussa, mutta ei ole julkaistu ilmeisesti aiemmin. No, näissä kuvioissa lineaarisella ajalla ei ole niin merkitystä. Sun City Girlsiinkin tätä on verrattu, ja jotkut jutut kuulostavat samaan tapaan ihan tai melkein autenttisilta etnoesityksiltä, toisaalta muutenkin hengenheimolaisuutta tuntuu löytyvän, kun mietitään vaikka sitä pohjatonta inspiraatiota, vapaata improvisaatiota ja avantgardistisia taipumuksia.

Sensual Hearingin avaus "Opening Words" (live) naurattaa aina, koska lähinnä jollain kielillähän siinä puhutaan. Eikä ehdottomuus (ja virtuositeetti) hellitä hetkeksikään soolopianoseuraaja "Alchemyssakaan". Laiskasti voisi todeta levyn olevan vähän kuin jatkoa edeltäjälleen. (Välissä tuli yksi kollaboraatiolevy.) Samat avustajat ovat osittain mukana kuin Prophecyllakin, osa liveä ja osa studiota. Kuitenkin samalla ollaan ehkä etäännytty entistä enemmän jazzista ensinnäkin etnommille vesille. Ja onko se sitten pseudoetnoa? Ehkä, mutta musiikkina ja äänenä se ei kyllä ole yhtään vähempää aitoa, sillä tämä kama tulee niin spontaanisti syvältä sisäavaruuden sopukoista, että vastaavaa ei oikein edes ole olemassa. Ja avantgardea unohtamatta. Kaikessa on kuitenkin läsnä se kuuluisa Vapaa Henki. Huh William, älä Pelästyttele mua sillä bassollas! Eiku anna mennä vaan... ("Ebb and Flow" - tai ehkä se onkin Zusaanin sello tai Jin Hi Kimin Komungo!)) Alle minuutin kestävällä live-nauhoituksella "Chi-Kung" Zusaan soittaa samanaikaisesti fonia ja rumpuja! Mainittava on myös viulisti Shela Somalia Richardsin panos näillä kahdella jälkimmäisellä levyllä, erittäin ennakkoluulotonta menoa. Lopussa otetaan yleisökin mukaan esitykseen. Levyn pituus: n. 60 minuuttia eli 1 h.

Ehkä joskus saan tutustuttua myöhempiinkin Zusaanin levyihin, joita on pieni liuta. Toki nuo alkupään kasetitkin kiinnostavat, jos siellä on taso kauttaaltaan yhtä korkea. Nyt toivoisi lähinnä, että ehtisi kuunnella nämä kaikki levyt taas uudestaan... Suosittelen Worldsia aloituslevyksi, siitä sitten eteenpäin, ylös, alas, sivulle ja läpi.

Link Wray - Good Rockin' Tonight

Link on suurimpia sankareitani ja vaikuttajia, mitä tulee omaan kitaransoittooni. Sitä ei välttämättä ole jäljitettävissä omassa julkaistussa musiikissani, mutta siinä vaiheessa, kun aloin tajuamaan, miten kitaransoittoa voi opetella intuitiivisesti ja korvakuulolta, Link näytteli merkittävää osaa. Toki niitä on muitakin, ja paljon, mutta niistä joskus toiste.

Törmäsin Link Wrayhin ensi kertaa todennäköisesti joko Räkärodeossa tai Jungle-lehdessä. Kirjastosta löytyi sitten Acen 1982 julkaisema Good Rockin' Tonight LP. Se on itselleni se kaikista tärkein Link -levy. Ei vain siksi, että se oli ensikontakti levymuodossa, vaan myös siksi, että sen materiaali on ihan yhtä kovatasoista kuin Early Recordings, joka oli julkaistu 1978. Sitä paitsi se sisältää sen parhaan version "Rumblesta". Ja sitten sillä oli paitsi "Deuces Wild", myös "Mustang", jonka opin nopeasti soittamaan, ja jota sitten soitin yksikseni läpi treeniksellä lukemattomia kertoja. Koska sen soittaminen vain tuntui niin hyvältä. Samoin "Rumblen".

Tykkäsin luonnollisesti myös siitä, kuinka Linkin soitto tuntui fyysisesti, rämähti. Sitä samaa fiilistä yritin tavoittaa vahvistimen kautta soittaessani.

Jossain vaiheessa aloimme kaverien kanssa soittaa omanlaistamme sekoitusta erilaisista Amerikan juurimusiikeista, tehden omia biisejä. Vaikka aiheesta tuli jotain luettuakin, kaikki opiskelumme tapahtui lopulta vain erilaisia artisteja kuuntelemalla, ja sitten itse kokeilemalla eri juttuja, kuinka se saattaisi olla tehty - ja jos se kuulosti hyvältä ja toimi, se riitti. Tässä bändissä pääsi siis viimeinkin soittamaan myös Link Wray -tyyppistä kitaraa.

Linkin levyjä ei kuitenkaan tullut itselle missään vaiheessa hommattua. Muistan kun Nortonin Mr. Guitar  (Link Wray AND the Raymen - muistetaan että parhaat levytykset, tai ainakin osa, tehtiin juuri kyseisen bändin kanssa) tuplacd-kokis tuli, ja sen olisin kyllä ostanut, jos olisi tullut silloin vastaan, mutta ei tullut. Sain sen kyllä myöhemmin netistä, siirsin cdr:lle, mutta hihanuottien puute haittasi vähän tutustumista. Samat biisithän sieltä suunnilleen kaikki löytyy.

Hiljattain yhdessä levykaupassa oli seinällä alkuperäinen Good Rockin' Tonight LP. Oli muita ostoksia sen verran, että en viitsinyt samalla kertaa ostaa sitä. Seuraavan kerran kun astuin kauppaan, se oli jo myyty. No ei siinä, osaanhan minä sen levyn jo ulkoa, sillä lainasin sitä nuorena kirjastosta yhteensä varmaan vuoden päivät.

Kun sitten vastaan tuli eräällä kauppiaalla Early Recordings/Good Rockin' Tonight cd (Ace Records 2015), niin ostin sen samoin tein. Hei, samalla voi kuunnella tätä autossa ja keittiön cd-mankassa hyvällä soundilla! Ja tulee tuo Early Recordings samalla kokonaisuutena tutummaksi. CD:n takakannessa Bobby Gillespie laittaa: "This Ace album has it all. If you only have to have one Link Wray album this is it." Tarkoittaa varmaan näitä molempia, eiks jeh, Bobby?

Metallipunk

Warfare - Mayhem Fuckin' Mayhem LP (1986 Neat Records)

Tämä on aivan mahtavaa niheää paahtoa. Bassossa tällä levyllä mukaan jeesimään loikannut Cronos Venomista. Suht simppelit riffit toimii, kun ne soitetaan kunnolla ja luonnollisilla säröillä. Biisit todellakin vedetään hellittämättömästi alusta loppuun. Motörheadilta varmasti alunperin opittua, vaikka alaotsikko onkin "Hardcore '87". Kuitenkin tässä on soitossa kuultavissa samanlaista asennetta, jota on joissain parhaissa kuulemissani metallisissa hardcorebändeissä. Versio You Really Got Me:stä tekee tepposet jopa ne kaikki muut versiot kuulleille. Metallia vai punkkia siis? Punkkia JA metallia.

Dr. Know - Wreckage in Flesh LP (1988 Metal Blade/Roadrunner)

Jenkkiversio aiheesta. Jenkeissä tätä kuitenkin kutsuttaisiin varmaan helpommin crossoveriksi, sillä kyseessä on periaatteessa vanhempi hc-partio (Californian Oxnardista, kts. Nardcore), joka kuitenkin käsittääkseni alusta lähtien oli vähän metallisempi. Tässä on haettu innoitusta vanhasta kunnon Sabbathista, ja päätösbiisinä kuullaan onnistunut versio Into the Voidista. Varsinaiset ansiot ovat kuitenkin omassa tavarassa: Laulaja on elementissään, riffit on...helvetin hyviä, soundi tasapainossa, kaikki soitetaan fillejä myöten loppuun asti, jotkut biisit ovat suoranaisia mammutteja. Kuuntelin hiljattain itsekseni levyn pari kertaa putkeen. Tätä tapahtuu nykyään hyvin harvoin, sitä voisi harrastaa enemmän.

Metallipunkkia (saati metallista hooseeta) on jos jonkin sorttista ja -maalaista, eri aikakausilta, enkä tunne kenttää mitenkään kattavasti. Nämä kaksi on mun omia ihan suurimpia suosikkeja. 10 vuotta nyt tullut kuunneltua tasaisin väliajoin, eikä kyllästyminen uhkaa. (P.S. Pientä Arma de Fuego/Ripple -vaikutetta ekassa arviossa.)

Hiljattain hankkimiani levyjä vol 2

Haku - Na Mele A Ka Haku (Music of Haku) LP (EM Records 2015, alunperin Haku Inc.1975)

Havaijilaista new agea vuodelta 1975. Tämä on trippi Havaijille. Syntikoita, koskettimia, trad. perkussiota, laulua, stooreja, myyttejä ja historiaa, japania, kenttä-äänityksiä, kanoja. A-puoli on "rural, outer island", b-puoli tekijän mukaan enemmän kaupunkielämää heijasteleva. Taustalla oli alunperin ilmeisesti idea teatteriesityksestä tai useammasta. Onnellinen, kiehtova levy, josta ei pääse täysin perille, mutta joka vaivatta herättää visioita.

Michael Stearns - Planetary Unfolding LP (Emotional Rescue 2019, alunperin Continuum Montage 1981)

Tämäkin on jenkkiläiseksi hivenen obskuurimmaksi new ageksi luokiteltavaa musiikkia, mutta 80-luvun alusta. Sain tietää, että tästä oli uusintajulkaisu vireillä, ja odottelin sitä lopulta yli vuoden päivät, kun julkaisu vähän väliä lykkääntyi.  Alkuperäisiä on mahdoton saada järkihintaan, eikä levyä oltu aikoihin julkaistu uudelleen, ylipäätään vain kerran. Levy on kuitenkin monissa piireissä varsin tunnustettu klassikko, ja monille tuntuu olevan vielä tutumpi ainakin internetin kautta levy Encounter, joka on huimasti etenevä abduktiokonseptilevy. Ja onhan tyyppi tehnyt musaa James Cameronin leffoihinkin. Tämä levy: Se on tehty pääosin Serge modulaarisyntetisoijalla. Aloitusbiisi on yksi kaikkien aikojen definitiivisimmistä levynavauksista. Siinä on upea soundi ja toistuva kasvava melodia, joka aukenee joka henkäyksellä enemmän, kuin planetaarion katto. Se on yksi kaikkien aikojen hienoimmista kokemistani musiikillisista hetkistä, hiukset nousee pystyyn ja sydän pakahtuu. Koko levy heijastelee maapalloa elävänä hengittävänä organismina psykedeelisen vision kautta. Samalla viivalla rauhoittavuudessa ja vaikuttavuudessa Steve Roachin Structures from Silencen kanssa, vaikkakin hiukan eri tatsilla.

Peter Howell & the Radiophonic Workshop - Through a Glass Darkly (Music on Vinyl 2014, alunperin BBC 1978)

Tämä on hassu levy, sillä julkaisuajankohtaansa nähden se kuulostaa soundiltaan vähän vanhentuneelta, mieleen tulee varhaiset moog-levytykset, tai jopa vielä vanhemmat sci-fi -leffat. Samalla se on kuitenkin saanut vaikutteita 70-luvun progesta, kuulostaen välillä kuitenkin groovaavalta "viihteeltä", loungea ehkä? Mukavan arvoituksellista, ja välillä kun silmät sulkee, voi kuvitella leijailevansa avaruudessa. Osa albumien (muut taisivat olla enempi ääniefektityyppisiä) sarjaa, joista osaa Howell oli tekemässä Radiophonic Workshopille, teki myös musaa Doctor Who -sarjaan. A-puoli on yksi maalaileva teos, b-puolella on enempi venkoilua. Visioita sekä tulevasta että menneestä.

Sick Things - The Sounds of Silence LP (Shock (AUS) 1989)

Valitettavan huonosti saatavilla oleva australialainen noisepunk -klassikko (tai kooste aiemmista kasettijulkaisuista), jonka monet teistä ehkä tietävätkin jo. Tämä käräyttää korvat karrelle. Soundi on vedetty juuri sopivasti niin ruvelle kuin mahdollista, että vielä saa edes jotain selvää, ja se tuntuu ihanalta. Antisosiaalista asennetta. Kitarassa legenda Mick Turner, jonka tunnetuin bändi on tähän verrattuna vähintäänkin salonkikelpoinen Dirty Three.

Debris´ - Static Disposal CD (Anopheles Records 2007, alunperin 1976)

Forced Exposure -lehden Byron Coley aikanaan kertoi 70-luvun puolivälin jenkkiläisistä maantieteellisesti hajallaan olevista out of place -tyyppisistä beefheartin, proto-punkin ja punkin välimaastossa olleista bändeistä, joilla tuskin oli edes toisistaan tietoa tehdessään ekoja levyjään saati aloittaessaan: Chrome, MX-80 Sound, Residents, R. Stevie Moore (tsekkaamatta!), Pere Ubu, ja Oklahomasta kotoisin ollut Debris´. Näistä Debris´ ja Indianan Bloomingtonista tullut MX-80 kuulostavat ensimmäisillä levyillään välillä hämmentävän paljon toisiltaan laulujaan myöten. Toisistaan he saivat kuitenkin tietää vasta saman huomion tehneeltä englantilaiselta management-firmalta, jolle Debris´ levynsä lähetti, ja joka tunsi MX-80:n entuudestaan. ("It was good to know that we weren't alone.") Välillä Debris´ kuulostaa soitoltaan myös aikanaan täysin tuntemattomaksi jääneeltä Kanadan Simply Saucerilta. Vieraantumista, särmää, voimaa, spastisuutta, vetäviä biisejä, ja aivan mahtavasti surisevia modulaattoreita, syntikoita ja efektejä. 70-luvun parhaita levyjä, nousee em. bändien klassikoiden rinnalle. Cd:llä on bonuksena demoja (mm. hyvä Real Cool Time -coveri), joissa ei ole syntikkasurinoita, mutta rupisuutta ja nauhakaikua on välillä enemmän kuin joku voisi suvaita, todellakin perusteltuja bonuksia tällä kertaa.

Kenneth Higney - Attic Demonstration LP (One Kind Favor 2012 LP, alunperin Kebrutney Records 1976)

Levy julkaistiin alunperin tarkoituksena tarjota kyseisiä biisejä muille artisteille. Nämä ovat siis oikeasti demoja, jotka on soitettu sekä hyvin että huonosti ja sovitettu mielenkiintoisesti. Levystä on tullut sittemmin outsider-klassikko. Ei syyttä, sillä biiseissä on ideaa ja omintakeisuutta, ja ne on toteutettu uniikisti, vaikkakin sitten välillä tahattoman koomisesti. Myös sanoitukset ovat varmasti ansainneet legendaarisuusstatuksensa. Mutta ei pelkkää tahatonta komiikka, vaan iskeviä mielikuvia ja välillä syvällisempääkin pohdintaa. No Heavy Trucking.

Muutamia itselle kovin tärkeitä japanilaisia punk/hardcore/crust seiskoja ja vähän muutakin

Pyörin aikanaan opiskeluideni johdosta Japanissa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Japaniin tulen palaamaan tässä blogissa vielä useassa yhteydessä. Ensimmäisellä reissullani olin keikkojen suhteen eniten kiinnostunut underground -tavarasta: Fushitsusha, High Rise, Mikami Kan jne. Viimeisellä reissulla kävin aktiivisesti punk/hardcore -keikoilla. Tietty japanilainen hardcore oli ja on omaleimaista ja punk-piireissä maailmankuulua: Death Side, Paintbox, Forward, Gauze jne. vain ihan pintaraapaistakseni. Noissakin bändeissä on eroja, mutta esim. Gauze eroaa kolmesta ensinmainitusta jo jonkin verran. En nyt jauha tästä aiheesta pitempään (Suomesta löytyy ko. musiikin suhteen huomattavasti kovempia auktoriteetteja), vaan muutamasta kivikovasta seiskasta, jotka ovat enemmän crustia tai muuta, mutta äärimmäisessä asenteessaan ja laadukkuudessaan itselleni ikuisesti sykähdyttäviä.

Life - Warning (Black Water 2009)

Tokyon Lifen näin pari kertaa livenä, Osakan Framtidin kerran. Kaikki olivat unohtumattomia kokemuksia. Kyseessä on ns. skandi -vaikutteinen crust. Siinä missä Framtid on tunnettu "maailmanlaajuisesti", Life ei ehkä ole. Mielessäni Framtid on äärimmäisen suoraviivainen ja pelkistetty, Life on vähän eeppisempi. Kitaraosuuksissa on vähän enemmän melodiaa, lyhyitä sooloja siellä täällä, laulu on vähän kännisempi. Hööki on aivan uskomaton, sitä on myös korviin iskevät kitarat ja rinnassa tuntuva bassosoundi.

Bad Dirty Hate - 100% (Irukandji Records 2006)

Nämä tulivat Framtidin kanssa Osakasta, ja näin molemmat samalla keikalla. Sellainen voimapumpputrio, että ottivat kaiken energian ja muuttivat sen räjähteleväksi ääneksi. Todella nopeita ja lyhyitä biisejä liukuhihnalta. Tämä levy ei ikinä voi vastata keikan intensiteettiä, mutta siinä ei ole kerrassaan mitään vikaa, ja aina voi tätä kuunnellessa muistella sitä hienoa keikkaa.

Voco Protesta - DIY Punk Neniam Mortos (split-7":n puolisko Active Mindsin kanssa, Aktiva/Protesta Rekordo 2007)

Tässä mennään sitten jo äärimmäisyyteen. Brassi -vaikutteista hmm... crustia, vaiko sitten thrashcorea, jossa vedetään (lähes) koko ajan aivan täysillä, soundit säröllä pitkällä punaisen tuolla puolen. Soundillisesti vähän kuin Aussien Sick Thingsistä se seuraava japanilainen brassithrashcoreversio. Puoliskolle mahtuu kuusi biisiä, ja volumepotikkaa kun kääntää tarpeeksi, niin varmasti pääsee uusille tasoille. Toimii myös kuulokkeiden kanssa. Kääntöpuolen Active Mindsin osuutta ei viitsi edes miettiä samana päivänä, mutta hienoa tietenkin, että tämä levy on olemassa, osin heidän ansiostaan.

No Value - Primitive Recreation E.P. (Blurred Records 2006)

Japanilainen fastcore tuli itselleni kertaheitolla tutuksi v. 2001 Exclaim -yhtyeen Critical Exploder -levyn myötä. Fastcore on grindinopeudella vedettyä thrashcorea täysin särölle vedetyllä soundilla, tai jotain sellaista. Myös Power Violence -termiä on käytetty, mutta nämä ovat suoraviivaista menoa, en oikein tunne PV -genreä yleensä. Exclaimin kerran keikalla nähneenä voin todeta, että se soundi oli onnistuttu vetämään yhtä miellyttävän särölle livenäkin. Lähes samaa sarjaa on No Value, ehkä hiukan helpommalla soundilla, ja laulajalla, joka kuulostaa kuin Melt-Bananan laulaja vetäisi silkkaa hooseeta. Ytimekäs kiekko, joka saa virneen naamalle.

Varmaan useiten tarkoituksella ja muutenkin näkemäni bändi livenä oli Tokion Low Vision, joka yhdisteli samaa em. intensiivistä särösoundia ensin vähän garagepunkmaisiin biiseihin, vetäen kuitenkin tietty ylinopeudella ja helvetin hyvin. Bändin ideaalit olivat positiivisessa hardcoressa, ja yhdistelivät hommaan myös vähän kokeellisempia (todella suhteellista!) rakenteita. Keikat olivat meiningiltään mahtavia. Kunkkubiisi Bet This Momentin varmaan paras versio löytyy split -cd:ltä avantgardistisen Angel O.D:n kanssa (Less Than TV 2005). Sisäkannessa oleva kuva yhtyeen rumpalista taipuneena rumpusettinsä päälle antaa yhtyeestä täydellisen vaikutelman.

Kaikki nämä levyt ovat edelleen löydettävissä halvalla. Jos kuuntelet näytteitä, niin laita volumea tarpeeksi. Disclaimer: ihan kaikki monien näiden bändien muista levytyksistä ei ole tehnyt ihan samaa vaikutusta.

Terkut kaikille niille tuolloin Japanissa käyneille ja olleille tutuille, jotka tämän mahdollisesti lukevat. U R the Best!

Dark Quarterer - s/t (1987)

Kun lapsena innostuin ns. hevistä, se tarkoitti aluksi bändejä kuten Dio, Kiss ja W.A.S.P. Kissin 70-luvun varhaiset levyt kuulostivat oudoilta myöhempään soundiin verrattuna, mutta joistain biiseistä tykkäsin. Sittemmin niitä bändejä tuli tietoon koko ajan lisää, samalla kun kuunneltiin myös tuon ajan erilaisia pop-hittejä, ja pikku hiljaa hevidiggailu liikkui äärimmäisempään suuntaan Slayerin ja vastaavien myötä. Jossain vaiheessa törmäsin Metalliliitto-ohjelmaan, jota kautta tietoon tuli lisää nimiä. En kuitenkaan lapsena ja varhaisteininä osannut aavistaakaan, kuinka valtavan laajoja erilaiset metalli underground -skenet olivat, ja tietämykseni kattoi oikeasti varmaan jonkun sata tai kaksi eri nimeä. Rahaa ei ollut paljon levyihin laittaa tuohon aikaan.

Kun 1991 varsinkin Nirvanan myötä aloin kuuntelemaan pikku hiljaa enemmän ja enemmän kaikenlaisia eri vaihtoehtomusatyylejä, kuuntelin kuitenkin viikoittain Metalliliittoa, ja metallia kohtaan ei missään vaiheessa tullut mitään hylkimisreaktiota, en vain juurikaan hankkinut metallilevyjä vähään aikaan. Sittemmin taas 2000-luvun alun punkvallankumouksen myötä törmäsin moniin metallisilta soundaaviin hc-, grind-, ja crustibändeihin, ja edelleen moniin itselle uusiin metallinimiin, uusiin ja vanhoihin. Kun alkoi olla enemmän rahaa käytössä hankkia levyjä, aloin hankkimaan taas enemmän metallilevyjä. Kaverit, PIF -foorumin metalliasiantuntijat, ja vähän myöhemmin mm. Fenrizin loistavat mixtapet auttoivat saamaan tietoa uskomattomista levyistä entisestään. Kuuntelin monia levyjä ensin blogeista, ja hankin oikeita levyjä, jotka tuntuivat hankinnan arvoiselta, eivätkä maksaneet älyttömyyksiä. Nyt on entistä helpompi tsekata levyjä tubesta ja spotifysta. Hyllyyn ei vain enää meinaa mahtua mitään, mutta se on eri juttu se.

Haluan siis tässä paljastaa, että aivan valtaosa nykyisestä metallitietämyksestäni on kasautunut viimeisen 20 vuoden aikana, ja siitäkin vähintään 3/4 viimeisen reilun 10 vuoden aikana. En todellakaan tiennyt esim. tästä Dark Quartererin debyytistä yhtään mitään 80-luvun lopulla. Kiitokset tähän (ja moneen muuhun hienoon levyyn) tutustuttamisesta kuuluu Nestorille, kiitos.

Asiantuntijoille tämä levy on tietenkin tuttu, mutta jos et ole tätä levyä aiemmin kuullut, niin tässä muutama säälittävä sananen itseltäni. (Hommasin levyn cd:nä yhdellä bonuksella varustettuna, sillä järkevän hintaista vinyyliversiota ei tällä hetkellä taida olla olemassa. Cd-versiolla on mukana v. 2012 uudelleen soitettu versio toisella cd:llä, mutta en ole uskaltanut sitä vielä yrittää kuunnella.)

Bändi on italialainen trio, ja he olivat soittaneet yhdessä jo pitkään (70-luvulta asti) ennen levytystä. Yhteensoitossa on voimaa ja groovea, laulaja vetää melodiat suvereenisti. Kitaransoitossa on upeita melodioita. Tuotanto on rajoittunutta, mutta koska bändi vetää niin hyvin, se ei haittaa, ja päinvastoin, rosoinen soundi kääntyy eduksi, korostaa voimaa ja tunnetta. Biisijatkumo Colossus of Argilista Gates of Helliin on upeimpia metallimusiikin historiassa, pakahduttavan eeppistä. Jälkimmäisen sanoitus on erityisen vaikuttava. Johtuneeko vain tuon toisen biisin nimestä, mutta pari levyä, jotka tästä tulee itselleni mieleen, ja jotka pääsevät kutakuinkin samalle tasolle samantyyppisessä vaikuttavuudessa, on ensinnäkin Wishbone Ashin Argus, toisaalla Candlemassin Nightfall. Taivaanranta aukeaa tai Helvetin portit, todellisuuteen tulee särö, käytävä avautuu toiseen ulottuvuuteen. On tätä muihinkin verrattu, mutta en ala niitä nyt tähän listaamaan. Itselleni tämä on kuitenkin täysin uniikki levy.

Hiljattain hankkimiani levyjä, joista olen intoillut itsekseni vol 1

DJ Katapila - Trotro 2 x 12" (Awesome Tapes from Africa 2016)

Mukaansa imevää, välillä vähän kuumottavaakin Detroit- tyyppistä pelkistettyä teknoa Ghanasta pienin paikallisin trad. maustein höystettynä. Lämpimän analogisen tuntuinen äänimaailma. Ajoittain suhteellisen häröt, toisaalta välillä erittäin coolit lauluosuudet/-samplet saa naaman virneeseen.

White Light - Parable LP (Sommor 2015, alunperin Scotia 1974)

Skottilaisen Christian Rock -yhtyeen obskuuri albumi uudelleenjulkaistuna. Bändin soundi on hienon kotikutoinen, tuntuu kuin olisi samassa kellarissa näiden kanssa. Musiikki ja soundi on vähän anakronistinen sekoitus garage ja blues rockia, mutta toisaalta varsinkin koko a-puolen täyttävässä nimikappaleessa on myös progressiivisia vivahteita. Ja se varsinkin on kuultava voidakseen uskoa koko homman todeksi. Tykkään kovasti laulajan äänestä ja urkusoundista erityisesti.

Third Ear Band - Magus LP (Tiger Bay 2019)

Äänitetty 1972, julkaistiin ensi kerran postuumisti nimellä Prophecies v. 2005. En ole kaikkien näiden vuosien aikana saanut perehdytettyä itseäni Third Ear Bandin aiempiin levyihin. Ne ovat käsittääkseni ainakin osaksi eksoottisilla ja nimenomaan akustisilla instrumenteilla vedettyjä ragafolkkeja, ehkä juuri sellaista, jollaisesta olisin voinut joskus olla hyvinkin innoissani. Ehkä vieläkin. Ensin tuli vastaan Polanskin leffaa varten sävelletty "Macbeth", joka kuulosti aivan hyvälle. Sitten tämä, jonka esittelyssä luki, että mukana sopassa on syntikoita. Oli ihan pakko testata, ja tää on ihan tosi mageeta ja aika omaperäistäkin äänimaisemaa. Mukana aiemmin High Tidessa, myöhemmin Hawkwindissa vaikuttanut Simon House.

The Holy Modal Rounders - Indian War Whoop LP (Get Back ?, alunperin ESP 1967)

60-luvun puolivälissä trad. folk -biisejä vauhdikkaasti versioinut duo teki paluun kuumana hippivuonna 1967 löydettyään (Forced Exposure -lehden sanoin) elämän salaisuudet Peace Eye Bookstoren alla sijaitsevista viemäreistä. Villi ja mieletön pläjäys, selkeinä koordinaatteina saman lafkan the Fugs ja the Godz. Mukana myös näytelmä- ja käsikirjoittaja ym. Sam Shepard.

Michel Banabila - Trespassing/Marilli 2LP (Seance Centre 2017, Marilli alunperin Eduard Vingerhoets 1983)

Tämä levy saattaa olla vain kopio My Life in the Bushes of Ghostsista, mutta kiinnostaa itseäni nyt enemmän kuin esikuvansa. Erikoiseksi julkaisun tekee se, että sen osa Marilli on ideoitu amsterdamilaisessa squatissa 80-luvun alussa ja nauhoitettu parissa paikallisessa 8-raita studiossa (ja julkaistu 1983). Se on samaan aikaan siellä squatissa, että jossain eksoottisissa maisemissa kuviteltujen tribaalimeininkien äärellä. Taas kerran soundimaailma on miellyttävän kotikutoinen ja lämmin. Välillä käy vieläkin mielessä, että onko tämä huijausta, onko levy äänitetty viimeisen viiden vuoden aikana, ja onko historiikit nettiin ja kansiin tekaistu? Mukana on älpeellinen materiaalia (Trespassing), joka on nauhoitettu myöhempinä ajankohtina Marillin hengessä.