70-luvun pohjoisamerikkalainen hard rock: osa 3 - Ohion kovat rokit

 Poobah - Let Me In 2LP (Ripple Music 2010; alunp. Peppermint Productions 1972)

Tuplakko sisältää youngstownilaisen ainakin lievästi friikahtavan oloisen ja näköisenkin trion orgaanista ja painavaa jytänderiä kevyellä vessa- ja koululaishuumorilla ryyditettynä. Kulkee koko ajan energisesti eteenpäin ja heittää mehevää koukkua sinne tänne ilman turhanpäiväistä krumeluuria. Bonus-lp sisältää kauttaaltaan hyvää matskua. Suhteellisen lyhyt levy, vain kolme biisiä per puoli, tosin osa biiseistä on pitempiä, mutta kaikki alle 7 minuutin. Tästäkin johtuen laadukas bonusmateriaali (josta suurin osa on vuotta myöhempää perua ja eri rumpaleita sisältävää) on erittäin tervetullutta. Bändi sinnitteli läpi 70-luvun, hajosi, jatkoi 90-luvulla, ja sai lopulta isomman kulttisuosion 2010-luvulla tämän uusintajulkaisun myötä. Hiljattain myös Dave Wyndorf ja Monster Magnet versioi killeribiisi "Mr. Destroyerin" cover-levyllään.

Granicus - s/t LP (RCA 2010, alunp. 1973)

Ah, Clevon Granicus. Tämä bändi kyllä naulasi debyytillään kaiken tarvittavan. Huimat biisit, upean groove, ehkä vähän protopunkkikin bändisoundi ja soitto, välillä yliampuvan friikitkin mutta tehokkaat korkearekisteriset lauluosuudet. Tämä bändi kuulostaa vain omalta itseltään, vaikka vaikutteita varmasti oli ainakin Zepukoilta, ehkä Grand Funkilta ja Blue Cheeriltäkin. Anthemisten "You're in America" ja "Cleveland, Ohio" (kertsi: "I'm getting out of...") rokkausten vastapainoksi löytyy hienoja progressiivisempia ja hämyisämpiä hetkiä. "Prayeria" kehitellään valtavan hienosti 11 minuuttia. Aivan helvetin hyvä levy joka tulee kestämään ajat läpeensä. Rumpali Joe Battaglia nauhoitti myöhemmin nykiläisbändi Pandoran kultaakin arvokkaammat neliraituridemot, jotka on onneksi saatu sittemmin kuuluville. Ja mites se Daft Punkin "Get Luckyn" kansitaide, onko se yhdistelmä tämän levyn kantta ja Ilmestyskirja Nyt!in julistetaidetta?

Left End - Spoiled Rotten CD (Walhalla 2006, alunp. Polydor 1974)

Hyppäys takaisin Youngstowniin. Lähestytään entistä enemmän protopunkkia tai jo punkkia, jo titteleidenkin osalta: "Loser" (joka voisi olla melkein esim. NY Dollsia), "Spoiled Rotten"... No loput tekstit meneekin sitten suht yllätyksettömissä merkeissä. Mutta musa jytisee, välillä hyvinkin raskaasti. Sinne tänne isketään myös pikku jekkua, paikoin lievän vulgääristikin. "Every Little Thing" saa powerpopmaisen, tosin rock -sellaisen käsittelyn. "Mary-Jossa" on kunnon muhevaa lehmänkelloriffittelyä ja kähinää. Tässä on hienosti naitettu hard rockia, glamia (muutenkin kuin bändin ulkonäössä) ja protopunkkia (muutenkin kuin vieraantuneisuuden ja antisosiaalisuuden peilaamisessa), eikä tule kovinkaan montaa bändiä mieleen, jolta tämä varsinaisesti kuulostaisi. Vikassa biisissä vähän Granicukselta? Hieno lisäys Ohion persoonalliseen musiikkihistoriaan, ja kuten tiedämme, kaikenlaista oli vielä vasta kehitteillä/tulossa. Tämä cd on muuten ilmeisesti (valitettavasti) bootleg, joten kunnon uuusintajulkaisulle voisi olla tilausta, ehkä.

70-luvun pohjoisamerikkalainen hard rock pt. 2

Truth & Janey - No Rest for the Wicked LP (Rockadome 2010; alunp. Montross Records 1976)

Tämä saattaa olla jo hyvin tiedossa monilla. Ajankohdallisesti jälleen myöhäinen, siis musiikkityylillisesti, joka on varhainen stonerihtava bluespohjainen lievästi progressiivinen raskas hard rock. Maantieteellisesti periferiallinen - bändi oli Iowasta, siinä ehkä syyt ja samalla siunaus. Varmaan yksi parhaalta soundaavista 70-luvun hard rock levyistä, ei ylituotettu, mutta voimakas ja rapea. Erityismaininta bassolle, joka jytisee ja murisee. Laatupaloja toisensa perään, mutta alkukosketukseksi voisi suositella kakkosbiisi "the Lightin" traktorimöyrimistä.

Tin House - s/t LP (O-Music 2011; alunp. Epic 1971

Experiencemäisesti rullaava nuori power trio, joka treenasi Johnny Winterin naapurissa, ja toinen Winter eli Edgar kävi soittelemassa koskettimiakin levyllä. Vaikka levyn kahdella ekallakin biisillä on ansionsa, niin todelliseen vauhtiin päästään kolmosraidalla "Be Good And Be Kind", joka esittää mm. mainiota rummuttelua ja todellisen kunkkuriffin aina säkeistön jälkeen. Tätä seuraava "You've Gone Too Far" on äärimmäisen hieno melodinen rauhallinen pala. Loppulevy on hieno matka läpi erilaisten tunnelmien, mutta pohjalla on hienosti jytäävä bändi, joka ei pelkää "ottaa riskejä". Tai kokeilla jotain muuta. Ties mitä olisi seurannut, jos bändi olisi jatkanut levytettyä uraansa. Ehkä kaikki tuli sanottua jo ekalevyn puitteissa, niin se joskus menee. Uusintoja saa edelleen halvalla, suosittelen!

Cactus - s/t LP (ATCO Records 1970)

70-luvun alun superbändejä, rytmisektio Vanilla Fudgesta, kitaristi Mitch Ryder's Detroit Wheelsistä ja laulaja Amboy Dukesista. Levyn a-puoli jakautuu lähes mielipuolisiin (suhteellista toki) bluesrock -covertykityksiin ja rauhallisempiin, öh, western rock (?) -fiilistelyihin. Vähän kuin Mountainin rauhallisemmat vedot, tai Jack Brucen? Noh, kyllä nekin menee, mutta pisimmän korren vetää versiot Mose Allisonin Parchman Farmista, jossa on vaikea meinata pysyä mukana kun meno on niin hektistä, ja Willie Dixonin "You Can't Judge a Book by the Coverista", josta on kuvailtu mm. että kitaristi Jim McCarty sytyttää soolossaan kitaran tuleen soitollaan. Se yksi lyhyt jytäyskohta on joka kerta yhtä tehokas. Nämä kannattaa jokaisen kuunnella ainakin kerran. B-puoli on kokonaan omaa tuotantoa, välillä boogierokataan rouheasti, välillä bluesataan hämyisästi ja jamitellaan. Vika biisi herättää lupauksia, joita ei ehkä sittemmin lunastettu, ja biisi itsekin katoaa ehkä liian nopeasti rumpusooloon. Suositellaan tietyin varauksin. Ehkä turhaa sauhuta näinkin tunnetun bändin levystä enää sanaakaan, mutta kyllä tässä on omat katarttiset hetkensä. Nii ja oliko tää vielä ees hard rockia? Menköön.

Bang - s/t LP; Mother/Bow to the King LP (Molemmat Green Tree Records 2010; alunp. Capitol 1972)

Pennsylvanialaisen Bangin ekaa levyä (omana aikanaan julkaistua - postuumisti tuli vielä varhaisemmin samana vuonna 1971 äänitetty konseptilevy) on verrattu aina Black Sabbathiin, ja selviä yhteneväisyyksiä löytyy paljonkin ihan laulua myöten. (Sabbath oli Bangin esikuva, ja soittivat ilmeisesti ainakin yhden yhteisen keikankin.) Ehkä ennemminkin proto-metallia siis? Sabbathin tuon ajan levyjen kokonaisvaltaiseen soundiin ei ylletä, mutta tämä on ehkä paikoin vähän friikahtavampaa ja yllätyksellisempääkin tavaraa, etenkin jos ei vasta ole kuullut Sabbathia ekaa kertaa. Toki Sabbathillakin oli omat - toimivat! - variaationsa ja yllätyksensä. Kolmosbiisissä astutaan sivuun ja heti kiinnostavin tuloksin: "Last Will" kuulostaa jopa persoonalliselta. Ei sillä, etteikö "Future Shock" -biisin "mekaaninen Black Sabbath" -meininkikin sinällään toimisi. Toisaalta kun miettii, niin ei kai noita Sabbath -tyyppisiä bändejä 70-luvun alussa lopulta hirveästi edes ollut, saati että olisivat päässeet levyttämään? Pentagram, joka tuolloin sai vain sinkkuja ulos; Flower Travellin' Band omalla twistillään; hajabiisejä muilta? Randy Holdenin Population II, joka edelsi Sabbathia. Jos epäilyttää, niin kyllä tämä kuitenkin on todella hyvä jytälevy.

No mutta "Bang" taitaa olla aika hyvin tiedossa monilla Suomessa tätä nykyä. Hypätään "Mother/Bow to the Kingiin", joka esittelee huomattavasti monipuolisempaa atakkia tarjoavan bändin. Mutta myös muuttuneen: rumpali lähti, mutta jäi kirjoittamaan tekstejä bändille. Uudet kaksi rumpalia hoitavat hommansa asiallisesti. Kaikki tässä on kuitenkin tapahtunut aika lyhyen ajan sisällä. Mukana on huomattavasti enemmän tuolloin vasta kehittymässä olleen southern rockin sävyjä, etenkin kitaraosastolla, mutta myös itse biisien rytmi-, rakenne- ja melodiapuolellakin. Ehkä yllättävintä on, että bändi kuulostaa ajoittain debyyttilevynsä aikaiselta Lynyrd Skynyrdiltä (varsinkin "Feel the Hurt"), ja kun otetaan huomioon että Lynyrdin eka tuli vasta 1973, niin tässä olisi kiinnostavaa kuulla, onko ollut jotain vaikutteita suuntaan tai toiseen, varsinkin kun Bang levytti Lynyrdin kotiosavaltiossa Floridassa, ja soitti siellä myös keikkoja. Ei se Sabbathilta opittu doomiuskaan ole kokonaan hävinnyt, ja yhdistyy välillä uuteen meininkiin kiehtovin tuloksin. Ehkä Zeppeliniäkin on kuunneltu vähän enemmän. Levyn kannessa oletettavasti bändin jonkun jäsenen mutsi tarjoaa mammanpojille makoisan näköisen aterian, että jaksavat taas kohta jatkaa soittamista. Kyllä tämä on mielestäni erinomaisen hyvä levy monine koukkuineen, ja pesee myös debyytin. Svart on julkaissut kaikki Bangin 70-luvun levyt uudelleen 2016.

RIP Dusty Hill of ZZ Top.

ZZ Top oli tuttu jo lapsuudesta MTV -videoiden kautta. Bändin hienouden olen tajunnut asteittain vasta myöhemmällä iällä. Vanhemmista levyistä Rio Grande Mud tuli "tutuksi" jo teini-iässä, mutta tuonkin levyn kohdalla tarvitsisin kertauksen. Ehkä piankin.

Kuuntelin viime viikolla taas ekaa albumia, ja kiinnitin huomiota siihen, kuinka tyypeillä oli jo silloin oma visio ja paketti kasassa. Biisit lähtee käyntiin jännästi tahditetuilla riffeillä ja rytmeillä, "luonnollisella" soundilla, lauletaan siitä mitä ympärillä nähdään, ja sitten tulee soolon paikka, jossa Billy Gibbons soittaa kuin ajaisi harrikalla valtatiellä aavan maiseman keskellä.

Tuo sama juttu toistuu kautta bändin historian, ei välttämättä aina kunkin levyn kaikissa biiseissä, sillä meininkiä osattiin myös varioida, ainakin useimmiten yhtä lailla tyylikkäästi tai muuten yllättävästi ja kiinnostavasti. Ajan mukana soundit ja jotkut sovitusratkaisut muuttuivat, sillä bändi seurasi kuitenkin, mitä musiikkimaailmassa tapahtui, mutta silti monesti palataan tuohon hyväksi havaittuun kaavaan, toteutetaan se vain (kulloinkin) nykyaikaisemmin. Toki bändi osasi myös hikisesti boogiejammata, monesti paremmin kuin kukaan tai ainakaan moni muu.

Ehkä Afterburner-Recycler -akseli on sellainen, jonka uudelleentsekkaus vähän epäilyttää. Eliminator menee vielä mukisematta, bändin tuolloisesta "uusiutumisesta" huolimatta. Antenna oli taasen paluu ja samalla siirtyminen aivan mielettömään meininkiin, jota bändi ehkä vain syvensi XXX ja Mescalero -levyillään. Myös La Futura oli pätevä. Toki Eliminatorista eteenpäin voidaan puhua Frank Beardin osallistumisesta, mutta ei siitä nyt sen enempää. Hienoa, että bändi piti kuitenkin tuon kokoonpanon kasassa kaikki ne vuodet.

Minään ZZ Top -asiantuntijana en yritä tässä esiintyä, esmes. Tejas-Deguello-El Loco -akseli on vähemmän tuttu, vaikkakin hyvältä on kuulostaneet niiltä kuullut biisit. Rhythmeen on myös unohtunut. Mutta viimeiset 15 vuotta XXX ja Mescalero ovat olleet autoreissujen vakiokalustoa, ja niissä riittää kuulokkeillakin edelleen ihmeteltävää varsinkin Gibbonsin kitarointien ja soundien takia. Enkä yritä sanoa, että ne olisivat bändin parhaat levyt, sillä ovat ne eri ajalta kuin vaikka Tres Hombres.

Arvostan bändiä kuitenkin jo oman vajaan tietämykseni perusteella lähes yli kaiken muun. Siksi myös Dusty Hillin poismeno on yksi harvoja niistä viimeaikaisista, jotka oikeasti pysäyttävät.

Logic System - Venus; Akiko Yano - Tadaima

 Logic System - Venus LP (Wewantsounds 2020; alunp. Express/EMI 1982)

Jäin tähän ihan totaalisesti koukkuun. Mielenkiintoinen konsepti: jenkkiläisiä tuottajia/biisinikkareita/muusikoita japanilaisessa ohjauksessa, lajina 80-luvun alun futuristinen synth-pop. Osa biiseistä leijailee kuin vetävimmissä aasialaisleffojen kohtauksissa, osa on ihme mutanttisynthpopvetoja. Neonvaloisia synasoundeja, imuisia rytmejä, villeja vocoder-vokaaleja. Välillä tämä on kuin Daftpunkia tai Airia, mutta yli 20 vuotta aiemmin, tosin noilla kahdella on ollut varmasti kotoisia ja muita vaikuttajia. Yhteys YMO:hon löytyy toki myös - pääpiru Hideki Matsutake oli YMO:n "sound programmer" ja ns. "neljäs jäsen".

Aivan huippuhetkiä on "I Love Youn" kertosäkeen aloittava vocoder kohta ja loppupuolella tuleva industrial -rumpukone, "Take a Chancen" se ihme rytminykäys, "Automatic Collect. Automatic Correctin" (heh) mutanttidiskomeno - varsinkin se villi alkuhuuto kun Se Lähtee -, "Metamorphismin" palapelivuoristorata -synthfunk ja päätösbiisi "Equivalentin" upeat helmeilevät synamelodiat ja korkeuksiin nouseva fonimelodia. Mutta, joka biisistä tekisi mieli sanoa jotain. We Want Soundsin uudelleenjulkaisussa on komeat kannet obeineen ja taideliitteineen.

Akiko Yano - Tadaima LP (Wewantsounds 2018; alunp. Japan Record 1981)

Saman We Want Sounds -lafkan uudelleenjulkaisema levy tämäkin, ja yhtälailla hieno paketti. City pop, future funk jne. kuka näistä ottaa selvää, mutta näitä on tullut paljon tsekkailtua viime aikoina. Tämä levy on popista sieltä taiteellisemmasta päästä, ollen samalla suht uniikki tapaus, loistavia biisejä unohtamatta. Soittajapuolella avustamassa tietty YMO -hemmoja (Yano oli Sakamoton kanssa naimisissa). Joka puolella sovituksissa surisee, pulputtaa ja pirisee, varsinkin nimibiisin ovipuhelinsample on hulvaton. Välillä vedetään melkein punkkia, toisinaan heittäydytään villin kokeellisiksi. Vertauksia Kate Bushiin on tehty, mutta itse en ole oikein koskaan jaksanut yrittää syventyä Bushin musiikkiin sen kummemmin. Tämä on jotenkin itselle innostavampaa ja yllättävämpää. Tässä ollaan monesti jotenkin samanaikaisesti sekä menneessä että edelleen tulevaisuudessa, kuten yleensäkin monissa YMO -johdannaisissa jutuissa. B-puolen avaavassa pitkässä riisutussa piano-laulu -esityksessä Yano muistuttaa jonkin verran joitain Laura Nyron juttuja, mutta tämä saattaa olla vain omien kuuntelukokemuksieni luoma harha. Vaikuttava teos joka tapauksessa. Tämän jälkeen tulee vielä kunnon hittimatskua hienoilla sovituksilla. Hyvä meininki!

Melua kiinasta - Li Jianhong

 Li Jianhong (tai Li-jianhong) on jonkin verran uraa tehnyt "2000-luvun" kiinalainen melukitaristi/-maakari. Tuotantonsa on laajahkoa ja kirjavaa, ja käsittelen tässä vain muutamia itselleni hankkimiani uran varhaisempia levyjä menemättä liikaa tutkimuksen puolelle. Lyhyt suositus kuitenkin, että esim. kitara kädessä Li vaikuttaa täysin ennakkoluulottomalta ja mitään pelkäämättömältä, ja onnistuu monesti käymään normaalin horisontin takana. Soundi on kuitenkin yleensä suht primitiivisen selkeä ja luonnollinen, vaikka efektejä käytettäisiinkin. Myös voimaelektroniikan hän tuntuu saavan pirskahtelemaan johdoista ym. läpi. Alla olevissa lopulta varsin erilaisissakin levyissä intensiivisyys ei juuri hellitä, ehdottomuus ei laisinkaan. Lillä vaikuttaisi olevan myös hyvä dynamiikan- ja dramatiikantaju, ehkä jopa huumorintajukin pilkahtaa satunnaisesti. Melkein kaiken tämän voisi ajatella vertautuvan Japanin Haino Keijiin, mutta tämä on monesti sittenkin hyvin erilaista ja eri lähtökohdista, uskokaa pois.

Hankin kaikki alla olevat 2pi -julkaisut Pekingistä 2 m2 kokoisesta levykaupasta rakennustyömaiden keskeltä v. 2007. Tuota kauppaa tuskin on enää olemassa. Olisikin hienoa, jos ainakin nämä kyseiset levyt julkaistaisiin edes digitaalisessa muodossa uudelleen, jos näin ei ole jo tehty. Ne ovat hurjaa ja ainutlaatuista tavaraa.

--

D!O!D!O!D!O!D! - Ghost Temple cdr (2005 2pi Records)

Tämän levyn P.S.F. julkaisi vuotta myöhemmin uudelleen Japanissa cd:nä. Kyseessä on duo rumpali Huang Jinin kanssa. Soundi on vähän kuin Stefan Jaworzynin Ascension jossa Haino soittaisi välillä, tai KK Null (esim. A.N.P.). Täysin freetä rytmiä, joka vähän väliä iskee kapulaa hampaisiin. Raisun tehokas soundi, hurja energia, eikä tyhjäkäyntiä juuri edes ole - levyä ei varsinaisesti ole pituudellakaan pilattu. Tämän tyyppisen meluduo'ilun aatelia, eikä tällaisia paljoa lopulta ole.

Li Jianhong - Drama Script cdr (2005 2pi)

Hienoihin ja mystisiin kansiin pakattu Drama Script ei päästä helpolla. Tällä kertaa artisti käsittelee kahta (?) kitaraa päällekkäin eri kanavilla, ja tutkii niin paljon mahdollisia anti-musiikillisia äänenmuodostustapoja kuin viitsii. Ihan mahdotonta edes arvioida, miten suurin osa tästä on edes soitettu: heti avausbiisissä kuulostaa siltä kuin Remko Schan kitaroita soittavat koneet olisivat menneet pahasti sekaisin ja repisivät jatkuvasti dempattuja kieliä kitaroista irti yksi toisensa jälkeen ja välillä useita kieliä yhtäaikaisesti. Taaskin se soundi on erittäin raju, mutta selkeä, ja tämä pitää homman alusta loppuun asti mielenkiintoisena. Ja kyllä sitä variaatiotakin löytyy - välillä kitarat ovat kuin metallikuulia loputtomalta tuntuvissa viemäriputkissa. Levy on yli tunnin mittainen järkäle, mutta kaikki tämän silloin tällöin läpi innolla kuuntelevat voivat kadulla kohdatessaan iskeä toisilleen silmää, koska he tietävät totuuden: THIS IS THE SHIT.

Li Jianhong - Talking Freely Before the Beginning cdr (2004 2pi, alunperin 2003?)

Tämä on ollut itselleni vaikein Li -levy, mutta yhtälailla kiehtova. Tässäkin on alussa kaksi kitaraa, mutta tämä on sävyiltään suhteellisen rauhallinen, ja kitaroissa on eri soundia: toinen on "murky" ja vahvasti reverboitu, tuotetut ääänet ovat kuin sähköiskuja; toinen on enemmän kuin Sonic Deathilta soundiaan ja soittoaan myöten. 20 minuutin kohdilla lähdetään entistä oudommille sivupoluille, ja ne ovat alkaneet kiehtoa yhä enemmän. Mukaan tulee (ehkä?) kolmas kitara, soundit muuttavat vähän muotoaan, intensiteetti kasvaa entisestään jne. Esitys on yksi tunnin pituinen möhkäle ilman mitään indeksointeja. Joka kuuntelulla se aukeaa enemmän, ja joku kerta se vielä saattaa kolahtaa lopullisesti. En ehkä suosittelisi aloituslevyksi, mutta jollekinhan tämä voisi olla juuri se juttu.

Li Jianhong - RTV-702 cdr (2004 2pi)

RTV-702 eroaa edellisistä olennaisesti: luin jostain, että levyn sisältämät signaalit on tuotettu samannimisellä telkkarilla, ja ne signaalit on ajettu ties mihin miksereihin ja vastaaviin äänenmuodostusta varten. Lainaan itseäni toisaalta: Tämä on yksi itselle eniten kolahtaneista VOIMAelektroniikka levyistä koskaan. Koko ajan pitää olla varuillaan, ettei vaan volume ole sittenkin liian lujalla. Äänet puskee läpi pöydästä ja kaapeleista. Eka biisi alkaa kuin olisi sähköisiä ilotulitteita korvan vieressä, paha rutina nousee taustalta. Toinen on lyhyemmässä muodossa vähän samaa, kuin se telkkari iskisi kipinää. Kolmas pitkä biisi on aluksi helpottavaa hiljaisempaa tavaraa, mutta myöhemmin tulee aika rajuja ääniä, kilkatusta ja vinkunaa, telkkari menee taas päälle ja alkaa savuta, lopussa tulee aivan jumalaisen hienoja meluaaltoja. Vika biisi on kuin lempeämpi Merzbow, mutta lopussa tuntuu että ne äänet menevät vieläkin pitemmälle niissä jossain...virtapiireissä tai jossain, ja tunkeutuvat syvälle päähän. Kuuntelin levyn taas juuri äsken, ja se on täysin uskomaton. Visuaalista, muuntautumiskykyistä, äärimmäistä, vangitsevaa ääntä.

Li Jianhong, Huang Jin, Ji Mu, Li Tieqiao - Live in Nanjing cd (2006 2pi)

D!O!etc. laajennettuna kvartetiksi, livenauhoitus 2005 Nanjingista. Ei kyllä anna tuumaakaan periksi ehdottomuudessa tämäkään. Soundi nyt on ehkä vähän selkeämmin konserttinauhoite, mutta kyllä kaikki tulee tarvittaessa sellaisella soundilla, että tuntuu. Kokoonpanossa kitaran ja rumpujen lisäksi alttosaksofoni ja elektroniikkaa. Joko päästellään täysiä tai sitten liikutaan rauhallisemmilla ennen kartoittamattomilla poluilla. Voisin sanoa että tästä tulee ajoittain mieleen yksi kotimainen poppoo, mutta en sano. Vika puolituntinen pala on ehkä liian pitkä soolo-osuuksineen, mutta mitä sitten. Aikamoinen historiallinen dokumentti 2000-luvun Kiinan vapaan musiikin kentältä.

VagusNerve - Go Back to the Sirius cd (2012 Utech Records)

Toistaiseksi viimeisin kunnolla kuuntelemani Li Jianhongin äänite (äänitetty jo 2009, mutta mies on ollut aktiivinen myös seuraavalla vuosikymmenellä), tällä mukana VAVABOND, oikealta nimeltään Wei Wei ja käsittääkseni naimisissa Li:n kanssa. VagusNerven on sanottu olevan näiden artistien kunnianosoitus vanhalle psykedelialle, ja teemana ovat ufot ym. kosmiset jutut. Jos jonkinmoista psykedeelistä dronea on tullut vuosien saatossa kuultua, mutta tämä on ihan oikeasti ihan sieltä äärimmäisimmästä päästä. Ei minkäänlaisia kaupallisia tai suosionhakuisia myönnytyksiä, ei junnaavaa rockia rytmissä, vaan silkkaa nousevaa ja laskevaa psykedeelistä äänimattoa, joka avaa madonreikien kautta välähdyksiä rinnakkaisiin universumeihin. Jopa (ajoittain rytmisesti hyvinkin monotonisesti - hyvin! -rokkaava) Skullflower meinaa jäädä tämän jalkoihin. On kokonaisuutena todella paha, mutta ei millään ikävällä tai ankealla tavalla. Levy on noteerattu mm. Head Heritagessa, ja ilmeisesti myös duon edellinen olisi yhtä lailla kovaa tasoa, ja molemmat lienee edelleen tsekattavissa helposti mm. bandcampissa ja saatavissa fyysisinäkin kopioina. Mannaa avaruudesta, hämyt.

70-luvun pohjoisamerikkalainen hard rock pt 1 - Take It Or Leave It

Kirjoittelen tähän aihealueeseen liittyen joistain itselle erityisesti kolahtaneista ei levyistä, joista ei välttämättä nykyään niin paljoa puhuta. Osan löytämisestä kuuluu kiitos Joe Carduccille ja loistavalle kirjalleen Rock And the Pop Narcotic.

Montrose - s/t LP (Warner Bros 1973)

Melko tarttuvia muttei ärsyttävän kuluvia biisejä. Taidokasta bändi- ja yksilösoittoa. Turboahdettu rytmisektio. Tyylitajuista kitarointia. Sammy Hagarin kukkoilevaa laulua. Kaikki ajaa asiansa. Versio "Good Rockin' Tonightista" on sarjaa Van Halenin (heh) versio "You Really Got Mesta", ota tai jätä. "Rock Candyyn" haettu varmasti inspiraatiota Zepukoista. Kuitenkin myös itsessään vaikutusvaltainen levy.

Montrose - Warner Bros Presents Montrose! LP (Warner Bros 1975)

Uusi laulaja, hämyisempi meno. Välissä ehti tulla toinen kokopitkä Paper Money. Tämä on debyyn  verrattuna lievästi salakavalampi, progressiivisempi tapaus, koskettimilla enemmän roolia, mutta tarvittaessa tykitellään homma kotiin. Yhtä lailla - mutta eri tavalla - suht persoonallinen ja kutkuttelevakin. Eipä tähänkään kyllästy, eikä ne coverit tälläkään jostain syystä häiritse. Vika lienee minussa. Vika biisi "Black Train" on luku sinänsä, kuin linkki Deep Purplen ja NWOBHM:n välillä, muistuttaen välillä myös Lucifer's Friendistä.

Moxy - II LP (Polydor 1976)

Kanadasta kajahti simppelin toimivaa ja raskaasti groovaavaa 70-lukuista hard rockia näinkin "myöhään". Vai oliko tässä jo jonkin uuden alkua? Soitto on down and dirty, mutta sovituksissa myös akkaria ja muuta vinkeää. Paikoin ihan älyttömän makeita skittasoundeja. Sävelmiin yhdistyy välillä tarttuvia power pop sävyjä, välillä orastavaa metallisuutta.

Steel - s/t LP (Douglas 1971)

Melkein ylimuhevaa meininkiä 70-luvun alusta, osa biiseistä äänitetty Electric Lady -studiolla, puikoissa Eddie Kramer, muuten äänittäjänä toimi Tony Bongiovi, ja näistä Tonyn taltioimat biisit ovat niitä kaikista muhevimpia. Hyvää säveltä, ja meininkiä varioidaan hienosti, ettei vallan pääse tikahtumaan kaiken muhevuuden alle. Lievää psykevivahdettakin. Sinänsä hieno Elton tyyppinen pianobiisi "Loving You" tulee täysin puskista. Mieltä ylentävää musisointia kerrassaan. Mainio bassosoundi. Mutta miksi a-puolella pääasiassa äänessä oleva Carl Sims ei laula kaikkia biisejä, koska hänellä oli homma ns. hanskassa? Hyvä näinkin.

Bloodrock - 2 LP (Capitol 1970)

Tässä levyssä on aina ollut minulle jotain mystistä, ja vähän pelottavaakin. Se ei johdu pelkästä "D.O.A:sta", joka oli kummitushitti, ja joka siivitti kokopitkänkin myyntiä, vaikka tokkiinsa se on varsin uniikki pläjäys, teki (kai suht tuoreeltaan) mm. Wayne Coyneen suuren vaikutuksen. Esim. "Sable and Pearlissa" on jotain kummallista taikaa, joka siirtää ajassa ja paikassa. Levyn kansikin on vaikuttava, samoin kuin laulajan ääni ja bändin soundi, joka muistuttaa toki jonkin verran varhaista Grand Funkia. Loppujen lopuksi tässä on vain 6 tyyppiä Fort Worthista, Teksasista tehneet lievästi psykedeelistä ja progressiivista hard rockia.

Marcus - s/t LP (United Artists 1976)

Tämäkin suht myöhäistä. Pääosin sleazya, niheää, hitaampaa ja raskasta. Laulaja Marcus Malone näyttää ja välillä kuulostaakin Rick Jamesilta, kitaroita on parhaimmillaan soittamassa kolme janaria. Selkeän asiallisia riffejä ja sooloja yhdessä ja erikseen. Sanoituksissa aiheina musta magia, gypsy-kuume (!), kääntöpuolella myös high school leidit ja street corner babyt...Musa liippaa todellakin välillä läheltä BÖCin ovelampaa hard rockia, ja variaatiota on sopivasti. Huomattavin biisi on ehkä a-puolen päättävä "Gypsy Fever" (edeltävä "Kelly" keventää tunnelmaa sopivasti), jossa riittää kimurantteja osioita ja soitantaa. Jossain määrin praistimainen "Pillow Stars" on myös tajuttoman kova veto. Tim Bogart (sic!) avusti bassossa parilla raidalla, ja intenetistä löytyy muutakin mielenkiintoista anekdoottia.