Elämän aikana on löytänyt joitakin ihmisiä, joiden sanaan voi yleensä aina luottaa, mitä tulee hyvään ja vähintäänkin kiinnostavaan musiikkiin. John Peel, Byron Coley, Joe Carducci ja Julian Cope (ja ainakin jossain määrin kaverinsa the Seth Man) tulevat ensimmäisinä mieleen. Suomesta muutama toimittaja, fanzine-maakari ja kaveri. Kaikilla on toki omat pakkomielteensä ja ennakkoluulonsa, ja joskus katsanto vähän kapea, kuten varmasti itselläkin. Mutta ymmärtänette millaisia vaikuttajia tarkoitan.
Taannoin taisin jotain Kenneth Higney -arviota lukiessani törmätä termiin "real people" -musiikki, ja siitä edelleen jatkettuani tuli vastaan nimi Paul Major, josta sanottiin, että hän oli vastuussa Higneyn noutamisesta ullakolta uudelleen päivänvaloon, ja samalla tuon "real people" termin keksimisestä. Luin muutaman jutun lisää ja kiinnostuin kirjasta Feel the Music: the Psychedelic Worlds of Paul Major. Hinta oli suht tyyris, mutta sisältö vaikutti poikkeuksellisen kiinnostavalta: voisiko sen kautta löytää lisää Higneyn Attic Demonstrationin kaltaisia uniikkeja levyjä?
Hommasin kirjan ja viihdyin sen parissa jonkin aikaa erinomaisesti. Kyllä, kahmaloittain kiinnostavia private press/real people/obskuuri psykedelia/weirdo gospel/lounge kummajainen -levyjä kansikuvineen kaikkineen esiteltyinä. Pitemmät stoorit kirjassa koskien Majorin ja kavereidensa varsinkin 80-luvulla mahdottomaksi paisunutta levynkeräilyä ovat hyvin kiinnostavia, joskin teksti on paikoin kehnosti kirjoitettua ja toimitettua. Mutta kirjan innostamana aloin käydä läpi niitä kaikkein kiinnostavimmilta vaikuttavia levyjä. Huomasin että monesta on saatavilla uusintapainoksia, onneksi edelleen, sillä olihan kirja jo jonkin verran vanha. Ylipäätään valtaosa kirjan levyistä oli itselle entuudestaan täysin tuntemattomia tapauksia, mutta kuten sanottu, olin tässäkin ehkä hiukan myöhässä. Sanottakoon myös, että aivan kaikki Majorin esiinnostamat obskuurit gospel- ja lounge-levyt eivät välttämättä niiden sisältämän musiikin tsekattuani herättäneet suurempaa kiinnostusta. Mutta osa todellakin kyllä.
Käyn läpi seuraavassa ne levyt, jotka hankin samalla kertaa pian kirjan hankkimisen jälkeen. Kaikki eivät ole Majorin kirjan sivuilta, mutta ne tulivat vastaan samalla yksittäisellä myyjällä, jolla oli samalla myynnissä useampi kirjan kautta etsimäni levy. Mainittakoon erikseen, että näissä kaikissa levyissä on aina jollakin tavalla erittäin hienot kannet.
Peter Grudzien - the Unicorn/the Garden of Love 2lp Subliminal Sounds 2007 (alunp. omakustanne 1974)
Tämä, siis nimenomaan the Unicorn -levy, oli yksi niistä, jotka hyppäsivät väkisin esiin Majorin kirjan sivuilta, ja on varmaan näistä myös tunnetuimmasta päästä. Jossain määrin Johnny Cash ja Skip Spence -vaikutteista kotiäänityskantria homoseksuaalisella näkökulmalla. Aivan älyttömän hienoja biisejä, välillä villejäkin soundikokeiluja, täysin oma maailmansa. Välillä pakahduttavan onnellista, välillä surumielistä, paikoin kuumottavaakin, yksinkertaisesti niin kiehtova paikka, että voi vierailla aina uudelleen ja uudelleen. "Bonuksetkin" kakkoslevyllä ovat hyvää tasoa.
Dennis the Fox - Mother Trucker LP (Modern Harmonic 2017; alunp. MusArt 1972)
Rekkastoppimusaa sieltä raadollisimmasta päästä? Ehkä jossain määrin liioittelua, mutta ei tämä mitään liian puhtoista tai siloteltua ole. Mitä jos vaikka John Denver tai joku vastaava olisi tehnyt vain yhden liian hämäräksi koetun obskuurin älpeen ja jäänyt kuriositeetiksi historian hämäriin? Ehkä tämä vertaus olisi loukkaus kaikkia kohtaan. Kyseessä on taas aivan loistava kappalemateriaali, asialla mies nimeltä Dennis Caldirola, tuolloin jo pitkän linjan muusikko, ja tässä myös hienosti ihan oikealta vaikuttavien muusikkojen taholta soitettuna ja tuotettuna. Mutta ehkä levyn ilmapiiri ja sanoitukselliset aiheet ovat sittenkin jotain aivan muuta kuin koko perheen tai edes tavisosastoa. Aivan erityisen sykähdyttävä ja kulkeva levy, jolla yhdistyvät mm. kantri ja funk. (Mieleen hiipii esim. Gene Clarkin No Other -levyn nimibiisi.) Huomionarvoisia ovat myös levyn pari cover/trad. valintaa, joista voisi riittää juttua, kuin myös ehkä siitä, että DJ Shadow on jo aikanaan sämplännyt "Piledriver" -biisiä...
Bobb Trimble - Iron Curtain Innocence LP (Secretly Canadian 2007; alunp. Vengeance 1980); Harvest of Dreams (Secretly Canadian 2007; not on label 1982) LP
Tämä on ollut kuluneen vuoden ehkä se kovin kolahdus. Kuuntelin ensin ekalevyn avaavaa "Glass Menagerie Fantasies" -biisiä pari kertaa, miettien pitäisikö tähän sijoittaa. Huomasin että biisi ei jättänyt minua rauhaan, piti kokeilla uudestaan ja uudestaan, kunnes päätin ostaa levyn sekä sitä seuranneen kakkoslevyn, ja odottaa vaikka väkisin siihen asti, että saan ne kokonaisuudessaan kuuluville. Nämä kaksi levyä ovat kuin jonkin bolanmaisen keijukaisen/haamun tulkitsemia surrealistisia psykepopmestariteoksia. Ne on julkaistu 80-luvun alussa, mutta ne eivät oikein kuulosta tuon ajan musiikilta. Vaan mikä hämmentävämpää, eivät ne kuulosta sen enempää sitä aiemmilta kuin sen myöhäisemmiltäkään ajankohdilta. Mistä ne sitten tulivat? No, näillä ajatuksilla on leikitellyt mm. Byron Coley levyä hehkuttaessaan, paljon hersyvämmin kuin mihin itse ikinä pystyisin. En rupea sen enempää avaamaan levyjen sisältöäkään yksityiskohtaisemmin, sen verran monta loistavaa esitystä ja erikoista käännettä näihin on mahdutettu. Olen kuunnellut näitä kahta levyä menneen vuoden aikana enemmän kuin mitään muuta, ja odottanut että yksisarvi alkaa kasvaa otsaan ja mystiset kaverit avaavat portin toiseen ulottuvuuteen.
Denis - s/t LP (Mellotron 2014; alunp. Baba Cool System 1978)
Asialla tyyppi nimeltä Denis Fournier, ranskalainen folkkari, joka julkaisi tämän levyn 1978. Biisimateriaali on peräisin kymmenen vuoden ajalta. Tämä löytyi siis samalta myyjältä kuin muut tässä arvioidut levyt, mutta tsekkasin tämän puhtaasti kannen perusteella. Kyllä kannatti, sillä tämä on erittäin persoonallisen kuuloinen folk -levy, ehkä jossain määrin myös happofolk, sillä vaikkapa Simon Finn käy ajoittain mielessä. Toisaalta mitenkään villiä happoilua tämä ei ole, vaan taidokasta, lyyristä, välillä leikkisääkin, ja aina ajoittain itsensä kanssa energisesti jamittelevaa, etenkin kitara ja laulu heittäytyvät ajoittain persoonalliseen vuoropuheluun, joka on suorastaan koukuttavaa. Joissain biiseissä humiseva kummitusurku tuo hassusti itselleni mieleen Brast Burnin Debon -levyn ajoittaiset äänimaisemat. Kuulen joitain muitakin, ehkä jopa ihan oikeita mahdollisia viittauksia/vaikutteita joissain ratkaisuissa, mutta pääasiassa tämä kuulostaa omalta. "Mystery of You, Mystery of Me" voisi olla samanlaisen klassikon asemassa kuin "Pink Moon" ja vastaavat. Aivan erityisen onnistuneita ovat pari William Blaken teksteihin tehtyä kappaletta, joissa musiikki ja tekstit saaavuttavat todellisen kosmisen yhteyden. Olen vaikuttunut, ja tuntuu uskomattomalta, että edelleen voi tulla itselle uutena vastaan tällaisia vanhoja levyjä folkin saralta, vaikka kuinka pitäisi koko genreä loppuun kaluttuna luuna, mitä se ei tietty edelleenkään ole.
Josefus - Dead Man LP (Numero Group/Hookah; alunperin Hookah 1970)
Raskas southern hard psykerock/proto metal -klassikko Teksasista. Ei niin villisti psyke tai kovin metal, mutta täyttää nuo em. määreet kuitenkin helposti. 13th Floor Elevatorsin, Sabbathin ja Skynyrdin yhdistelmä on hyvä kuvailu. Miksei myös Grand Funk Railroadin, kun Teksasissa kerran ollaan. Mahtavan orgaaninen soundi ja soitto, joista ei löydä naputettavaa. "Gimme Shelter" -covervalintaa ja kääntöpuolen nimibiisin (jossa soitetaan koko maisemaa) pituutta ei tarvitse pelästyä, sillä nekin löytävät maaliinsa. Postuumisti julkaistuja demoversioita on hehkutettu vieläkin paremmiksi.
Forever Amber - The Love Cycle LP (Guerssen 2020; alunp. Advance 1969)
"Kellariversio Zombiesin Odessey & Oraclesta", "verotussyistä alunperin 99 kpl painoksena julkaistu", "2000-luvulla klassikon asemaan nostettu", "nykyisin sen ja sen suosikkilevy" jne. Kehut pitävät kuitenkin kutinsa. Osa biiseistä noudattaa vähän samaa kaavaa, ollen kuin versioita toisistaan*, mutta "pienimuotoinen" ja lo-fihko toteutus viehättää vähän samalla tavalla kuin vaikka the Kinksin Village Greenillä, joskin tämä on vielä selvästi nukkavierumpi. Ja hetkittäin myös villimpi, esim. "the Dreamer Flies Backin" ja "Better Things Are Bound to Comen" droneilu on melkein kuin SF Sorrow'n aikainen Pretty Things villeimmillään. *Levy on otsikonsa mukaisesti konseptialbumi ko. aiheesta ylä- ja alamäkineen.
Dear Mr. Time - Grandfather LP (Mayfair Music 2011; alunp. A Square Record 1970)
Jatketaan obskyyreillä konseptilevyillä. Nyt kerrotaan Ison Sodan kokeneen isoisän tarinaa, ja ollaan samalla progen alkulähteillä. Progressiivisuus näkyy kuitenkin tällä(kin) levyllä ennemmin konseptissa, sävellyksellisessä ja sovituksellisessa kunnianhimossa (vrt. esim. Moody Blues), kuin vaikkapa soiton tahallisessa vaikeudessa. Edelleen, tämäkin katosi omana aikanaan ja löydettiin uudelleen myöhemmin. Helposti soljuva monipuolinen kokonaisuus, välillä jysäytetään vähän raskaammin King Crimsoniakin lähennellen, välillä mennään hiljaisemmissa, aika lohduttomissakin tunnelmissa. Jotkut teemat ja melodiat on kyllä ihan uskomattoman hienoja, jääden päähän kummittelemaan. Ja joo, kuulen tässä välillä jotain samaa soundia ja soittoa kuin Sammaleen Myrskyvaroituksella, joka on yksi suosikkisuomalaisistani, mutta Sammaleella on varmaan myös omat vaikutteensa.
Kak - s/t LP (Mad About Guerssen 2019; alunp. Epic 1969)
Ja vielä yksi klassikko. Tällä kertaa biisivetoista west coast psykedeliaa, tymäkästi soitettua ei vielä ihan hard rockia, mutta ei enää garage rockiakaan, hienosti vonkuvaa soolokitaraa. Sopii himmenevään kesäiltaan kuin suitsuke kippoon - tässä on kuin onkin jotain jännää toiveikkuutta ja odotusta. "Suorempien" rokkausten seassa on pari sykähdyttävää rauhallisempaa palaa, b-puolen keskiössä on progehtava kolmiosainen "Trieulogy", ja levyn päättää "Lemonaide Kid" lähes akustiseen iltaan katoavaan psykedrone -autuuteen. Rumpali Chris Lockheed soitti myöhemmin Randy Holdenin megaliittimammutti proto-metal Population II:lla. Laulaja-kitaristi Gary Lee Yoder liittyi myöhemmin muutamaksi vuodeksi Blue Cheeriin. Hän näemmä menehtyi vuoden 2021 elokuussa, n. kuukausi sen jälkeen kun olin saanut tämän levyn haltuuni.
