Truth & Janey - No Rest for the Wicked LP (Rockadome 2010; alunp. Montross Records 1976)
Tämä saattaa olla jo hyvin tiedossa monilla. Ajankohdallisesti jälleen myöhäinen, siis musiikkityylillisesti, joka on varhainen stonerihtava bluespohjainen lievästi progressiivinen raskas hard rock. Maantieteellisesti periferiallinen - bändi oli Iowasta, siinä ehkä syyt ja samalla siunaus. Varmaan yksi parhaalta soundaavista 70-luvun hard rock levyistä, ei ylituotettu, mutta voimakas ja rapea. Erityismaininta bassolle, joka jytisee ja murisee. Laatupaloja toisensa perään, mutta alkukosketukseksi voisi suositella kakkosbiisi "the Lightin" traktorimöyrimistä.
Tin House - s/t LP (O-Music 2011; alunp. Epic 1971
Experiencemäisesti rullaava nuori power trio, joka treenasi Johnny Winterin naapurissa, ja toinen Winter eli Edgar kävi soittelemassa koskettimiakin levyllä. Vaikka levyn kahdella ekallakin biisillä on ansionsa, niin todelliseen vauhtiin päästään kolmosraidalla "Be Good And Be Kind", joka esittää mm. mainiota rummuttelua ja todellisen kunkkuriffin aina säkeistön jälkeen. Tätä seuraava "You've Gone Too Far" on äärimmäisen hieno melodinen rauhallinen pala. Loppulevy on hieno matka läpi erilaisten tunnelmien, mutta pohjalla on hienosti jytäävä bändi, joka ei pelkää "ottaa riskejä". Tai kokeilla jotain muuta. Ties mitä olisi seurannut, jos bändi olisi jatkanut levytettyä uraansa. Ehkä kaikki tuli sanottua jo ekalevyn puitteissa, niin se joskus menee. Uusintoja saa edelleen halvalla, suosittelen!
Cactus - s/t LP (ATCO Records 1970)
70-luvun alun superbändejä, rytmisektio Vanilla Fudgesta, kitaristi Mitch Ryder's Detroit Wheelsistä ja laulaja Amboy Dukesista. Levyn a-puoli jakautuu lähes mielipuolisiin (suhteellista toki) bluesrock -covertykityksiin ja rauhallisempiin, öh, western rock (?) -fiilistelyihin. Vähän kuin Mountainin rauhallisemmat vedot, tai Jack Brucen? Noh, kyllä nekin menee, mutta pisimmän korren vetää versiot Mose Allisonin Parchman Farmista, jossa on vaikea meinata pysyä mukana kun meno on niin hektistä, ja Willie Dixonin "You Can't Judge a Book by the Coverista", josta on kuvailtu mm. että kitaristi Jim McCarty sytyttää soolossaan kitaran tuleen soitollaan. Se yksi lyhyt jytäyskohta on joka kerta yhtä tehokas. Nämä kannattaa jokaisen kuunnella ainakin kerran. B-puoli on kokonaan omaa tuotantoa, välillä boogierokataan rouheasti, välillä bluesataan hämyisästi ja jamitellaan. Vika biisi herättää lupauksia, joita ei ehkä sittemmin lunastettu, ja biisi itsekin katoaa ehkä liian nopeasti rumpusooloon. Suositellaan tietyin varauksin. Ehkä turhaa sauhuta näinkin tunnetun bändin levystä enää sanaakaan, mutta kyllä tässä on omat katarttiset hetkensä. Nii ja oliko tää vielä ees hard rockia? Menköön.
Bang - s/t LP; Mother/Bow to the King LP (Molemmat Green Tree Records 2010; alunp. Capitol 1972)
Pennsylvanialaisen Bangin ekaa levyä (omana aikanaan julkaistua - postuumisti tuli vielä varhaisemmin samana vuonna 1971 äänitetty konseptilevy) on verrattu aina Black Sabbathiin, ja selviä yhteneväisyyksiä löytyy paljonkin ihan laulua myöten. (Sabbath oli Bangin esikuva, ja soittivat ilmeisesti ainakin yhden yhteisen keikankin.) Ehkä ennemminkin proto-metallia siis? Sabbathin tuon ajan levyjen kokonaisvaltaiseen soundiin ei ylletä, mutta tämä on ehkä paikoin vähän friikahtavampaa ja yllätyksellisempääkin tavaraa, etenkin jos ei vasta ole kuullut Sabbathia ekaa kertaa. Toki Sabbathillakin oli omat - toimivat! - variaationsa ja yllätyksensä. Kolmosbiisissä astutaan sivuun ja heti kiinnostavin tuloksin: "Last Will" kuulostaa jopa persoonalliselta. Ei sillä, etteikö "Future Shock" -biisin "mekaaninen Black Sabbath" -meininkikin sinällään toimisi. Toisaalta kun miettii, niin ei kai noita Sabbath -tyyppisiä bändejä 70-luvun alussa lopulta hirveästi edes ollut, saati että olisivat päässeet levyttämään? Pentagram, joka tuolloin sai vain sinkkuja ulos; Flower Travellin' Band omalla twistillään; hajabiisejä muilta? Randy Holdenin Population II, joka edelsi Sabbathia. Jos epäilyttää, niin kyllä tämä kuitenkin on todella hyvä jytälevy.
No mutta "Bang" taitaa olla aika hyvin tiedossa monilla Suomessa tätä nykyä. Hypätään "Mother/Bow to the Kingiin", joka esittelee huomattavasti monipuolisempaa atakkia tarjoavan bändin. Mutta myös muuttuneen: rumpali lähti, mutta jäi kirjoittamaan tekstejä bändille. Uudet kaksi rumpalia hoitavat hommansa asiallisesti. Kaikki tässä on kuitenkin tapahtunut aika lyhyen ajan sisällä. Mukana on huomattavasti enemmän tuolloin vasta kehittymässä olleen southern rockin sävyjä, etenkin kitaraosastolla, mutta myös itse biisien rytmi-, rakenne- ja melodiapuolellakin. Ehkä yllättävintä on, että bändi kuulostaa ajoittain debyyttilevynsä aikaiselta Lynyrd Skynyrdiltä (varsinkin "Feel the Hurt"), ja kun otetaan huomioon että Lynyrdin eka tuli vasta 1973, niin tässä olisi kiinnostavaa kuulla, onko ollut jotain vaikutteita suuntaan tai toiseen, varsinkin kun Bang levytti Lynyrdin kotiosavaltiossa Floridassa, ja soitti siellä myös keikkoja. Ei se Sabbathilta opittu doomiuskaan ole kokonaan hävinnyt, ja yhdistyy välillä uuteen meininkiin kiehtovin tuloksin. Ehkä Zeppeliniäkin on kuunneltu vähän enemmän. Levyn kannessa oletettavasti bändin jonkun jäsenen mutsi tarjoaa mammanpojille makoisan näköisen aterian, että jaksavat taas kohta jatkaa soittamista. Kyllä tämä on mielestäni erinomaisen hyvä levy monine koukkuineen, ja pesee myös debyytin. Svart on julkaissut kaikki Bangin 70-luvun levyt uudelleen 2016.
