Näiden nimien kaksi levyä ovat japanilaisen 70-luvun undergroundin mysteerejä. On spekuloitu, että ne olisivat saman artistin/porukan tekosia, mutta kukaan ei tunnu tietävän, kuka/ketkä olivat asialla. Ne lienevät saaneen vaikutteita joistain tuon ajan kuin myös varhaisemmista eurooppalaisista ja amerikkalaisista underground-musiikin tekijöistä, mutta kuitenkin japanilaiseen tyyliin on aineksista keitetty omanlaisensa sopat. Jätän spekuloinnit tähän, ja käyn seuraavassa molempien levyjen kuuntelukokemukset läpi enimmäkseen mielikuvatasolla. Omat kopioni ovat pahaisen Phoenixin bootleggejä, mutta eipä näitä levyjä muutenkaan oikein järkevästi ole ollut saatavilla.
Brast Burn - Debon LP (Phoenix 2012; alunp. Voice 1975)
Jokin ottaa yhteyttä. Ei, se onkin kaaosta. Kaaos muotoutuu soitoksi. Bluesia. Rämettä. Ei vaan luola. Tai leirinuotio. Kallioiden keskellä. On yö. Tanssia ja soittoa nuotion ympärillä. Tuli valaisee maalattuja kasvoja. Jotain outoa kieltä. Olen kuitenkin ystävien keskellä. Tai kenties he yrittävät opettaa minulle jotain. Jotain toismaailmaista. Slidea, tamburiinia, humisevaa synaa, pomputtelevaa bassoa, hokemia. Tässä on jo saavutettu jokin transsin taso, jossa on mukava kelliä. Tuulipyörre. Kuka sitä soittaa? Soittaako se itseään? Tuulipyörre kuljettaa vesiputouksen äärelle. Turkoosia vettä, värikkäitä kaloja. Tuulipyörre jatkaa taustalla. Jyriseviä rumpuja, putoilevia kiviä? Surinaa, suhinaa. Menenkö putouksen läpi? Kuljen veden mukana. Kaikuisia kolinoita ja huiluja. Tippukiviluola. Vaivun jonkin ajan kuluttua hiljaisuuteen. Sitten kuulen kelloja. Taas tuulipyörre! Nuotiopiiri kutsuu jälleen, mutta nyt ollaan hopeisella hiekkarannalla ja tuijotetaan aurinkoon. Hetken aikaa. Tuulipyörre palaa ja kaikki päättyy jysähdykseen.
Puoli vaihtuu. Lintujen laulua, apinoiden ääntelyä. Ihmisiä. Koiran haukuntaa. Ovatko kaikki ihmisiä, ja tässä yritetään vain jekuttaa minua? Ei haittaa. Bileet sademetsässä. Onnellinen fiilis. Seuralaiseni tuulipyörre lähestyy, vaihdetaanko kohta taas maisemaa? Ei ainakaan heti. Uusi biisi muovautuu taustalla, mutta häipyy kohta. Meinaako ukkostaa? Äskeinen "uusi" biisi feidautuu taas sisään ja ulos. Kukko kiekuu. On aika siirtyä muualle. Hieman surumielisempiin maisemiin. Karavaani kulkee. Onpa kerrassaan hieno soitin tuo suriseva syntikka. Onko tämä enkaa vai gypsy -musiikkia? Ehkei kumpaakaan. Karavaani katoaa hämärään. Kaunis helmeilevä mutta myös surumielinen melodia nousee esiin. Alan nousta sen mukana. Vaikuttavia särölle vedettyjä rumpuja ja tuskainen kitarasoolo. Kilinää ja helinää. Laulukin tulee mukaan. En enää tiedä, missä olen, jos edes olen. Sitten kuulen aaltoja. Suuria aaltoja. Niiden keskeltä alkaa vaimeana nousta uusi taas kerran surumielinen ja kaunis biisi. Se katkeaa yhtäkkiseen lyhyeen melupurkaukseen, jonka jälkeen levy loppuu. Ei voi kuin istua hetki hiljaa ja miettiä.
Karuna Khyal - Alomoni 1985 (Phoenix 2012; alunp. Voice 1974)
Hoodoo. Nyt ollaan rämeellä. Tai syvässä etelässä. Tai härkä vetää kyntöauraa kaakkois-aasiassa. Raskasta duunia, tässä ollaan perustarpeiden äärellä. Pikasiirtymä maan alle. Ollaanko tässä rakentamassa metroa tulevaisuuden Tokioon? Vai hämäsikö kansitaide? Otsalamput välkkyvät kypärissä, vasaralla hakataan kiilaa kallionrakoon. Ilman happipitoisuutta on syytä tarkkailla, ettei tukehdu. Tunkkaista jumitusta. Huuliharpisti vetää siitä huolimatta. Eikä laulajakaan aio luovuttaa. Jaahas, onko se metro nyt valmis...Se lähteekin liikkeelle. Huhhuh, meneekö tossa toinen? Metron kyydissä taidetaan olla. Maanalaiset "maisemat" vilisevät silmissä, vaunut menevät ristiin rastiin tunneleissa kuin reikäjuustossa. Matka muuttuu entistä eteerisemmäksi...Joku vetää jarrusta, ja on aika mennä jumiin, siis todella jumiin seuraavaksi ainakin viideksi minuutiksi. En ole kuullut tällaista musiikkia aiemmin, enkä tiedä mitä tuo kieli on jolla lauletaan.
Puolen vaihto. Rutinaa, sähkön sihinää. Pahaa bassoa. Ihme ääntelyä. Paha basso kiihdyttää tahtia, sitten tempo laskee taas lähes nolliin. Uusi bassokuvio. Oudoiksi muokattuja ääniä ja jokellusta. Mitäs, onko tässäkin tuulipyörre? Vai onko se harhaa... Taas ollaan jotenkin jumissa...jossain! Mutta tunnelma on vekkuli. Basso kuljettaa, mutta se on ennemminkin soundi ja rytmi kuin melodia. Crossfade, tilalle tulee hiukan lennokkaampaa transsijumitusta tyyliin Amon Düül ja Godz. Melkein välillä myös Indian War Whoopia laulussa, heh. Autojen torvet tööttäilee ruuhkassa, mutta yhtä hyvin voitaisiin olla takaisin maaseudulla sadonkorjuujuhlissa. Eipä tämä hellitä, pitää loppuun asti otteessaan. Lopussa siirrytään rauhalliseen huminaan. Levollista.
Tekisi taas mieli kuunnella jos jonkinmoista musiikkia koko yö.
