Kirjoittelen tähän aihealueeseen liittyen joistain itselle erityisesti kolahtaneista ei levyistä, joista ei välttämättä nykyään niin paljoa puhuta. Osan löytämisestä kuuluu kiitos Joe Carduccille ja loistavalle kirjalleen Rock And the Pop Narcotic.
Montrose - s/t LP (Warner Bros 1973)
Melko tarttuvia muttei ärsyttävän kuluvia biisejä. Taidokasta bändi- ja yksilösoittoa. Turboahdettu rytmisektio. Tyylitajuista kitarointia. Sammy Hagarin kukkoilevaa laulua. Kaikki ajaa asiansa. Versio "Good Rockin' Tonightista" on sarjaa Van Halenin (heh) versio "You Really Got Mesta", ota tai jätä. "Rock Candyyn" haettu varmasti inspiraatiota Zepukoista. Kuitenkin myös itsessään vaikutusvaltainen levy.
Montrose - Warner Bros Presents Montrose! LP (Warner Bros 1975)
Uusi laulaja, hämyisempi meno. Välissä ehti tulla toinen kokopitkä Paper Money. Tämä on debyyn verrattuna lievästi salakavalampi, progressiivisempi tapaus, koskettimilla enemmän roolia, mutta tarvittaessa tykitellään homma kotiin. Yhtä lailla - mutta eri tavalla - suht persoonallinen ja kutkuttelevakin. Eipä tähänkään kyllästy, eikä ne coverit tälläkään jostain syystä häiritse. Vika lienee minussa. Vika biisi "Black Train" on luku sinänsä, kuin linkki Deep Purplen ja NWOBHM:n välillä, muistuttaen välillä myös Lucifer's Friendistä.
Moxy - II LP (Polydor 1976)
Kanadasta kajahti simppelin toimivaa ja raskaasti groovaavaa 70-lukuista hard rockia näinkin "myöhään". Vai oliko tässä jo jonkin uuden alkua? Soitto on down and dirty, mutta sovituksissa myös akkaria ja muuta vinkeää. Paikoin ihan älyttömän makeita skittasoundeja. Sävelmiin yhdistyy välillä tarttuvia power pop sävyjä, välillä orastavaa metallisuutta.
Steel - s/t LP (Douglas 1971)
Melkein ylimuhevaa meininkiä 70-luvun alusta, osa biiseistä äänitetty Electric Lady -studiolla, puikoissa Eddie Kramer, muuten äänittäjänä toimi Tony Bongiovi, ja näistä Tonyn taltioimat biisit ovat niitä kaikista muhevimpia. Hyvää säveltä, ja meininkiä varioidaan hienosti, ettei vallan pääse tikahtumaan kaiken muhevuuden alle. Lievää psykevivahdettakin. Sinänsä hieno Elton tyyppinen pianobiisi "Loving You" tulee täysin puskista. Mieltä ylentävää musisointia kerrassaan. Mainio bassosoundi. Mutta miksi a-puolella pääasiassa äänessä oleva Carl Sims ei laula kaikkia biisejä, koska hänellä oli homma ns. hanskassa? Hyvä näinkin.
Bloodrock - 2 LP (Capitol 1970)
Tässä levyssä on aina ollut minulle jotain mystistä, ja vähän pelottavaakin. Se ei johdu pelkästä "D.O.A:sta", joka oli kummitushitti, ja joka siivitti kokopitkänkin myyntiä, vaikka tokkiinsa se on varsin uniikki pläjäys, teki (kai suht tuoreeltaan) mm. Wayne Coyneen suuren vaikutuksen. Esim. "Sable and Pearlissa" on jotain kummallista taikaa, joka siirtää ajassa ja paikassa. Levyn kansikin on vaikuttava, samoin kuin laulajan ääni ja bändin soundi, joka muistuttaa toki jonkin verran varhaista Grand Funkia. Loppujen lopuksi tässä on vain 6 tyyppiä Fort Worthista, Teksasista tehneet lievästi psykedeelistä ja progressiivista hard rockia.
Marcus - s/t LP (United Artists 1976)
Tämäkin suht myöhäistä. Pääosin sleazya, niheää, hitaampaa ja raskasta. Laulaja Marcus Malone näyttää ja välillä kuulostaakin Rick Jamesilta, kitaroita on parhaimmillaan soittamassa kolme janaria. Selkeän asiallisia riffejä ja sooloja yhdessä ja erikseen. Sanoituksissa aiheina musta magia, gypsy-kuume (!), kääntöpuolella myös high school leidit ja street corner babyt...Musa liippaa todellakin välillä läheltä BÖCin ovelampaa hard rockia, ja variaatiota on sopivasti. Huomattavin biisi on ehkä a-puolen päättävä "Gypsy Fever" (edeltävä "Kelly" keventää tunnelmaa sopivasti), jossa riittää kimurantteja osioita ja soitantaa. Jossain määrin praistimainen "Pillow Stars" on myös tajuttoman kova veto. Tim Bogart (sic!) avusti bassossa parilla raidalla, ja intenetistä löytyy muutakin mielenkiintoista anekdoottia.
