Hiljattain hankkimiani levyjä pt. 7 (Japani)

Toshi Ichiyanagi - Music for Tinguely CD; Electronic Field CD (Molemmat Edition Omega Point 2006 ja 2008)

Obskuuria nauhamusiikkia Japanista osat 5 ja 8. Obskuuria ja obskuuria - Ichiyanagi on japanilaisen avantgardekentän kovimpia nimiä, ja yksi sen villeimmistä kokeilijoista. Lisäksi nämä ovat nauhamusiikkia vain osaksi, mutta ei varmaan tarvitse olla turhan tarkkoja. Jos obskuurilla tarkoitetaankin sitä, että ilman julkaisua nämä olisivat jääneet arkistoihin pölyttymään, niin ei voida kuin kiittää julkaisijaa ja tekijöitä.

Music for Tinguelyn nimibiisi on tehty Jean Tinguelyn (vrt. "Homage to New York" -spektaakkeli) mm. eri koneiden osista, moottoreista ja roskametallista väsättyjen veistosten inspiroimana. Jotkut näistä tuottivat myös ääniä, ja näitä Ichiyanagi käytti teoksensa äänilähteenä. Äänitys on jo vuodelta 1963 ja on aika ehdotonta ääntä, varsinkin kolistelevan alun jälkeen meno yltyy aikamoiseksi. Äänellisesti vielä villimpi paukku on 20-minuuttinen live-esitys "Appearance" vuodelta 1967, menossa mukana John Cage ja John Tudor esiintyjinä. Instrumentteja, oskillaattoreita, ring modulaattoreja. Seurauksena osin jopa suoraa melua (kuulostaa välillä kuin Haino soittaisi kitaraa! Välillä Merzbowilta... - kyseessä käsittääkseni manipuloidut trumpetti ja viulu, bandneon eli eräänlainen haitari, piano, ihmisääni...ja mukana ei ole ketään Boredomsista!), absurdeja ja rumia ääniä, jotka hetkittäin kirvoittavat yleisöstä naurunpurskahduksiakin. Ainakin alkupuolella - aploditkin meinavat alkaa jo ennen esityksen päättymistä. Tämä on yksi merkittävimmistä viime vuosina itselleni vastaan tulleista äänityksistä. Viimeisessä "biisissä" tietokone (1969) puhuu japaniksi arkkitehtonista teoriaa, ja tämä yhdistyy alussa ja lopussa gregoriaaniseen kuorolauluun. Ei ihan perussettiä tämäkään. Hieno trikki, kun alun jälkeen kuorolaulu häipyy, ja jäljelle jää vain tietokoneen puhe dramaattisine taukoineen. Loppuun tulee vielä lyhyt pätkä autiota basarijytkettä. Industrialia?

Electronic Field sisältää reilun 45-minuuttisen esityksen vuodelta 1997 Ibarakin Art Tower Mitossa, osana "Japanese Experimental Music in the Sixties" -nimistä konserttisarjaa. Preparoitu piano ja livenä käsiteltyä ääntä. Ei ole helppoa tai hillittyä, ja kovaäänisiäkin ylläreitä tulee vähän väliä. Hiljaisemmissa kohdissa kuuluvat yleisön askeleet, muut äänet, kamerat, ja ovikellokin (?) soi aika taajaan. Tämä kaikki luo tällä kertaa onnistuneen fiiliksen, että olisi paikan päällä tätä todistamassa, vaikkakin mitä tulee esityksen ilmeisen hienoon visuaaliseen puoleen, on tyydyttävä kannen valokuviin ja omaan mielikuvitukseen. Äänenlaatu on siis selkeä ja toimiva, vaikka kaikki onkin nauhoitettu yhdellä videokameralla. Kompromissiton repäisy.

Yoshio Ojima - Une Collection des Chainons I & II Music for Spiral 2CD (WRWTFWW 2019; alunp. Wacoal Art Center/Newsic 1988)

Tämä levy tuntuu nyt popahtelevan vastaan eri puolilla, vaikka uusinta julkaistiin jo 2019 ja hypen ensimmäinen aalto nousi varmasti jo silloin. Levystä on olemassa myös tuplavinyylipainokset molemmille osille. Varmasti jäätävän hienot paketit, mutta joskus tekee mieli valita se vähän helpompi ja halvempi vaihtoehto. Sitäpaitsi alkuperäiset julkaisut olivat nimenomaan cd-muodossa. No, nämä ovat toissijaisia juttuja itse musiikkiin nähden. Musiikki on alunperin tehty 80-luvun puolivälissä Tokiossa avattuun näyttelyyn, jota varten rakennettiin myös uusi taidekeskus eri tiloineen ja funktioineen. Nämä julkaistut äänitteet ovat muodostettu isosta varastosta ääniä ja soundeja, jotka Ojima näyttelyä (ja tilaa) varten sävelsi ja äänitti. Jos japanilainen ns. environmental music on jo tuttu käsite, niin tämä on takuuvarmasti sieltä aivan laadukkaimmasta päästä. Säveltäjän ohje on kuunnella tätä samalla volyymilla kuin muita arkisia ääniä, mutta musiikki toimii yhtälailla esim. kuulokkeilla ja rauhoittaa. Selected Ambient Works 1985-88, välillä hyvinkin paljon ihan oikeasti!

Overhang Party - Otherside of 2CD + 7" (Pataphysique Records 2000)

Overhang Party oli aina tuttu jo Tokyo Flashback 2 -kokoelman hienolta osuudeltaan: atmosfääristä, meluisaa mutta melodista, ei liian siistiä psykedeliaa - ja kerrassaan hieno biisi! Koska niin moni japanilainen ns. undergroundpsykedelia varsinkin kasarilta ja ysäriltä sekä 2000-luvun alusta (toki myös 70-luvulta...) on poikkeuksellisen hienoa musaa, niin tulipahan tässä taannoin mieleen, että miksen voisi tätäkin bändiä joskus tsekata. Aloitin Otherside of -liven (äänityksiä 90-luvun puolivälistä vuoteen 1999) kuuntelulla, ja heti iski "Kizatsu" -biisi katedraalisella psykedeliallaan. Koko levy on aika järkyttävän kovaa tasoa, vaihdellen "Kizatsun" tunnelmista jossain määrin High Rise -tyyppiseen meluisaan garagerockpsykedeliaan ja paikoin myös melodisempiin ja rauhallisempiin tunnelmiin, joissa kaikissa kuitenkin kitarat yleensä ns. vanuttavat paljon. Kakkoslevyllä mukana on kolmessa biisissä neljästä vielä niin monessa yhteydessä hommat toiseen potenssiin nostava happokitaraguru Michio Kurihara, että meno on näihin korviin yhtä juhlaa. Pitkiä ansaittuja käsittelyjä. Se "Kizatsun" Kuriharalla höystetty toinen versiokin on vielä tuplasti hurjempi, sisäavaruuden peilisali loputtomine heijastuksineen. Kuningasesitys on kuitenkin "Tokyo Zero Fighter": kuin Kurihara olisi liittynyt kovimman Stooges/Elevators -vaiheen Spacemen 3:een - 14 minuuttia silkkaa ekstaasia eikä vaan hellitä missään vaiheessa. Siis ihan oikeasti järki lähtee. Mutta muutenkin ne kerrassaan psykedeeliset kitarat soivat pitkin levyä komeasti, tarvittaesssa ilman Kuriharaakin. "Bonuksena" tuleva 7" jenkkikiertueelta on vähän turha kapistus. Hauska oli silti bongata Eric Arnin nimi kiitoslistalta.

Overhang Party - Complete Studio Recordings 4CD (Important Records 2013)

Tutustutaan sitten kunnolla, kun sille tielle lähdettiin ja em. live niin suuren vaikutuksen teki. Tähän on siis koottu aikanaan Rinji Fukuokan omalla merkillä julkaistut levyt I, II, IV (kukin bonusbiisillä varustettuna) ja sitten ns. Lost Recordings bonuksena. "Kolmanneksi" levyksi lasketaan tai ei lasketa Liveä 1994.8.22. at Showboat, joka varmasti olisi sekin hommaamisen arvoinen. Levyillä II ja IV bändi on mielestäni luovimmassa tikissään ja monipuolisimmillaan, joskin alkupään ehdottomuus ja viimeisten nauhoitusten vahva biisimateriaali vakuuttavat myös. IV -levyllä on eniten samoja biisejä, joista osa em. liven huippuhetkistä koostuu. Rauhallisemmista hetkistä mainittakoon erikseen "Le Feu Follet", jonka tenhossa on jotain uskomatonta, ja joka iskee liveversiotakin syvemmälle. Jos olen jo nostanut High Risen esille bändin soundia kuvatessa, yhtälailla voi jonkin verran yhtymäkohtia havaita muuhun tuon ajan japanilaiseen undergroundpsykedeliaan, kuin myös kiistatta vaikka Les Rallizes Denudesiin ja Galaxie 500:aan. Mutta bändi on monipuolinen ja varioi soundiaan ja biisejään, kuulostaen lopulta vahvasti itseltään.

Majutsu no niwa - Frontera CD (There/Musik Atlach 2009); Ecstatic Crystallization CD (Musik Atlach 2010)

Entäs tämä Overhang Party -pomon Rinji Fukuokan myöhäisempi viritys Majutsu no niwa? No, tämä on varmaan uusimpia kuulemiani japsipsykebändejä, ja on ihan helvetin kova, ainakin nämä pari cd:tä. Fronteralla on paljon variaatiota, mutta se ei lipsahda missään kohtaa yhdentekevän puolelle. On dronetusta, garagerokkausta, yöllisempää tunnelmointia ("Journey to the End of the Night" salpaa suorastaan hengen), mutta hemmetin mukaansatempaavaa, eikä kliinisyys vaivaa. Kitara vanuttaa edelleen tarvittaessa armottomasti. "Thousands of Nights..." varastaa "Passengerista", mutta kokonaisuus päätyy reilusti plussan puolelle, sillä siinä on muutakin, jotain isoakin ehkä. Monissa muissakin biiseissä on imua. Fukuokan sävelkynä on edelleen varsin hyvässä terässä.

Ecstatic Crystallization cd = paha drone, julkaistu aikanaan kasettina belgialaisella Sloowtapesilla. Kestoa on tunti. Jotensakin miellyttävä taajuus, joka iskee oikeana hetkenä kultasuoneen, vähän kuin esmes Toho Sara. Ei joka hetken musiikkia, mutta ei myöskään mikään kuriositeetti.

Etno soi pt 1

 Ja eri eksoottisten maiden popit yms. En jaksa tähän avata mitään käsitteitä, alla on vain jotain poimintoja levyhyllystäni, jotka ovat jotain muuta kuin pelkästään angloamerikkalaista tai eurooppalaista huttua, toki joissain myös näiden vaikutteita.

Ahmad Zahir - Hip 70's Afghan Beats! LP (2011 Guerszen)

Kokoelma 70-luvulla vaikuttaneen suositun (ja -79 tuolloin kommunistisen hallinnon taholta salamurhatun) afganistanilaisen laulajan surumielisiä vahvasti rytmikkäitä hypnoottisia biisejä, joissa voi kuulla länsimaisia vaikutteita bändisoitossa, mutta mukana on myös tablaa ja sitaria. Eräänlainen risteyskohta siis? Erikoinen kaikuisa livemäinen soundi, joka lisää psykedeelistäkin vaikutelmaa.

Hailu Mergia & Dahlak Band - Wede Harer Guzo 2LP (Awesome Tapes from Africa 2016; alunp. Ms Recording ?)

Hailu Mergia lienee tunnetuin etiopialaisen jazz/funk -bändi Walias Bandin urkurina. En ole tuohon osastoon saanut liiemmin tutustuttua, mutta miehen soolona jenkeissä nauhoittama Shemonmuanaye, joka julkaistiin alunperin kasettina 1985, herätti levykaupassa korvat, ja onhan se nyt aivan uskomaton levy, pääosassa miehen persoonallinen kosketinsoitintyyli, haitari ja rumpukoneet. Sekin lienee kuitenkin aikalailla puhki hehkutettu, niinkuin ehkä tämäkin ainakin niille, jotka ovat miehen musiikkiin seonneet, ja nythän mies kiertelee käsittääkseni festareita ympäri maailmaa, vieraillen Suomessakin. Pari sanaa nyt kuitenkin tästä ns. sivuprojektina toimineen Dahlak Bandin kanssa tehdystä levystä (tämäkin alunperin siis kasettijulkaisu) eli kyseessa on 70-luvun lopulla etiopialaisessa yökerhossa (erona Walias Bandiin, joka soitti yöt fiinimmän hotellin aulassa!) jammailleen bändin nauhoituksia ajalta, jolloin öisten ulkonaliikkumiskieltojen johdosta bändit joutuivat soittamaan mestoissa yöt läpeensä! Ja tämä kuulostaa juuri siltä. Onnellista hämyä, raukeaa ja energistä samaan aikaan.

Seychelles 2 - Musiques oubliées "des Iles" LP (Ocora 1978)

Ocoran julkaisut ovat yleensä aina laatutavaraa, tyylikkäitä ja informatiivisia paketteja. Nykyään alkavat myös poikkeuksetta olla aika hinnoissaan käytettyinä. Seychelles 2 tarjoaa kattauksen Seychellien "landelta", pääsaarta ympäröiviltä pienemmiltä saarilta, muutaman muusikon esittämänä. Musiikkia eri tilaisuuksiin ja omaksi viihdykkeeksi, melankoliaa, onnellisuutta, huumoria, kummallisia instrumentteja ja yllättäviä käänteitä ja äänilähteitä, mm. laulajan hampailla tuotettuja outoja naksauksia. Kenttä-äänityksissä kuuluu myös elähdyttäviä taustaääniä ympäristöstä.

Sur la Côte des pirates - Les Émirats du Golfe Arabique LP (? Disques Alvarès)

Ainakin hääjuhlamusiikkia mutta muutakin fiilistelyä. Lyömäsoittimia, kieli- ja puhallininstrumentteja. Tässäkin soundi on tärkeässä osassa viehätyksessä, jotenkin hämärää. Tanssia tulen ympärillä (?), välillä hakeudutaan/vaivutaan transsiin, sitten tuulen henkäys dyynien päällä, jinnit liitelevät... Mielikuvani ovat kenties ongelmallisen eksotiikan värittämiä, mutta voin nauttia niistä.

Maroc - Musique du Peuple LP (? Disques Alvarès)

Sama julkaisija kuin edellä. Tämänkään julkaisuajankohdasta ei ole tietoa, eikä edes nauhoitusajankohdista, mutta oletettavasti 70-lukua. "This album does not present Moroccan music in its entirety, no single album could do so." Totta, mutta onhan tässäkin jo ihmeteltävää riittämiin. On jännän kuuloista huilua, kielisoitinta, jajouka-tyyppistä puhallinta (ghaïta), ryhmälaulua, perkussiota (krâkib -nimiset metallikastanjetit tulee ns. puun (!) takaa), kadunkulmaa, hääjuhlaa, eri kansanosia jne. Turha yrittää esitelmöidä liikaa, fiiliksessä löytyy. Vangitsevaa ja hypnoottista.

Maroc - Musique classique Andalou-Maghrébine (Orchestre de Fez Dirigé par Haji Abdelkrim Raïs) LP (Ocora 1985?)

Lyhyesti alustettuna muinaisessa Andalusiassa kehittynyttä klassista musiikkia, joka on sittemmin kulkeutunut Marokkoon ja muuallekin pohjois-Afrikkaan. Molemmat levyllä olevat esitykset ovat otoksia Nawbaksi kutsutuista sävellyksistä. Soittimina on viulua, alttoviulua ja selloa, ja erilaisia pohjoisafrikkalaisia soittimia, lisäksi laulua. Kansiteksteissä on tuttuun Ocora -tyyliin laadukkaat ja perusteelliset infot, joita on turha yrittää typistää tähän sen enempää. Tämä musiikki on varmasti ensi kerran kuultuna kenestä tahansa oudon kuuloista, mutta ei tätä voi vaikeasti lähestyttäväksi sanoa, toisaalta jatkuvan virtauksensa ja muutoksessa olemisensa (ja kestonsa) takia tämä ei myöskään mikään helppo pala ole. Mutta kiehtovaa se on, taidokasta ja ekstaattista. Astu marokkolaiseen palatsiin.

Tunisie Eternelle - Chants et Danses LP (Arion 1982)

Kansitekstit ranskaksi, mutta jotain voi yrittää selvittää musiikin taian ja puutteellisen kielitaidon yhteispelillä. A-puolisko muistuttaa edellä käsiteltyä klassista marokkolaista musiikkia, paljolti unisonossa kulkevat melodiat ja soitto huojuu ja muuttuu jatkuvasti kuin loputon labyrintti. Kansitekstissä vilahtelevat Andalusia, Algeria ja Marokko. Tämä on Tunisian versio eli ma'luf tuosta alunperin andalusialaisesta klassisesta musiikista. B-puoli on tansseja hypnoottisine perkussioineen (taas välissä iskevät ne metallikastanjetit, sitä ennen härkä tms. sanoo "muu"!), puhaltimineen ym. Etenkin parissa vikassa biisissä meno on erittäin kova. Taas kerran sellaista soundia, kuin olisit itse läsnä samassa tilassa.