Blast Furnace - s/t LP (Long Hair 2005; alunp. Polydor 1971)
Yhden albumin ja sinkun julkaissut tanskalainen progebändi englantilaisella laulaja-rumpalilla. Vahva, jokseenkin jopa persoonallinen biisimatsku, hämmentävän tyylikäs, selkeä ja tymäkkä soundi, vahvasti sooloava ja hyvin esiinmiksattu kitaristi, tunnelmallista urkua. Ei mitään villiä soundikokeilua, jammailua tai itsetarkoituksellista vaikeutta, vaan nimenomaan biisejä ja hyvältä kuulostavaa bändisoittoa: skitta, basso, rummut, koskettimet, välillä huilu, laulu. Laulajan äänenkäyttö on välillä hieman päällekäyvää, ehkä haettu vähän Peter Hammill -soundia, muttei yhtä taidokkaasti ja varioiden - kukapa osaisi! Jopa yllättävän modernilta kuulostavia juttuja seassa joissain biiseissä. Mielikuvia aurinkoisilta Kööpenhaminan kiemurtelevilta kaduilta, valon ja varjon leikkiä. Mielessä käy välillä Jenkkien Ohon aikanaan julkaisematta jäänyt Vitamin Oho, mutta varsinaisia oletettuja vaikutteita löytyy oikeasti aiempaa ja lähempää (VDGG, Tull jne...). Joka tapauksessa erottuu massasta edukseen ja jää mieleen kummittelemaan. Köpiksessä oli tuolloin aikanaan suhteellisen pieni mutta ilmeisen eloisa proge-skene, jonka muihinkin äänitteisiin voisi joskus kokeilla tutustua.
East of Eden - Mercator Projected LP (Ethelion 2019; alunp. Deram 1969)
Varhaisemman ajan nupuillaan ollutta progea, tässä(kin) tapauksessa vahvasti enemmänkin psykedeelistä rockia. Bändi osaa halutessaan olla aika muikean raskas, mutta ei ole sitä toki koko aikaa. Osaavat välillä myös vetää kokeellisen friikkivaihteen päälle soundiefekteineen kaikkineen. Kaksi perusnimeä tuolta ajalta tulee väkisinkin mieleen: Family ja King Crimson. Eksoottinen ja omaperäinen soitinvalikoima (mm. sähköviulu - joo oli sellainen joillain muillakin) luo samaan aikaan mielleyhtymiä esim. noihin kahteen, mutta ei kaikki ole niin helposti sormella osoitettavissa. Third Ear Bandkin kuulosti tältä ehkä vasta myöhemmin. Tämä taasen jammailee vähän enemmän kuin vaikkapa the United States of America (yhtye). Välillä tosin rokataan ja jammataan ihan "normaalilla" rock-soundillakin. Kansissa sanoituksia kuvataan sanoilla "liquid word pictures"... Mukavan mystinen tapaus, joka sen kuin syvenee joka kuuntelulla. Ethelion -tyyliin tälle julkaisulle on ympätty bonuksia väliin ja loppuun, ja nämä eivät yllä itse levyn kanssa samalle tasolle, ollen paljon konventionaalisempaa tavaraa. (1968 singlen molemmat puoliskot ja julkaisematon "Eight Miles High" -coveri vm. 1969.
Hard Stuff - Bulletproof (Ethelion 2019; alunp. Purple Records 1972)
Heittämällä kovimpia hard rock -levyjä koskaan. Kiinnostuin bändistä jo vuosia sitten, mutta järkevältä tuntuvia uusintajulkaisuja ei tuntunut olevan oikein saatavilla, ainakaan vinyylinä. Onko tämä Ethelioninkaan sellainen, no en tiedä, mutta hyvältä kuulostaa onneksi. John (du) Cann ja Paul Hammond olivat häipyneet Atomic Roosterista ja perustivat bändin nimeltä Bullet, joka muuntui sitten Hard Stuffiksi. Bändi levytti Deep Purplen lafkalle ja kiersi Purplen ja Uriah Heepin kanssa Euroopassa. Bulletproof on silkkaa timangia, ai että kun on kova soundi, riffit ja soitto. Trio/kvartetti -kokoonpano, sillä laulaja Harry "Al" Shaw lauloi vain osalla biiseistä. Basisti John Gustafsson oli soittanut mm. Episode Sixissä Roger Gloverin ja Ian Gillanin ajan jälkeen. Mainittakoon, että saman Purple-kaksikon ja Gustafsonin yhdessä kynäilemä "Monster in Paradise" on (ehkä!) levyn "heikoimpia", kuunnelkaapa sen sijaan vaikka aivan mieletön "Time Gambler (Rodney)". Kun miettii, että John du Cann soitti aiemmin 60-luvulla myös Andromedassa, niin miehellä voi sanoa olleen suht vakuuttava ja uraakin uurtava ura raskaan rock-kitaroinnin saralla. Bonuksena Bulletin nauhoittamia biisejä, ja Bulletiltakin on tullut erikseen joku postuumi äänite, jolla on mm. varhaisempia versioita näistä samoista biiseistä.
Arzachel - s/t LP (Ethelion 2019; alunp. Evolution 1969)
Steve Hillagen (ja Dave Stewartin) ekan (no ainakin levyttäneen) bändin Urielin/Arzachelin ainoa levy on aina jossain määrin kiinnostanut, mutta myös epäilyttänyt. No, tämä on yksi hienoimmista julkaisuista, jonka kanssa mies on ollut tekemisissä, on tavoite ollut sitten mikä tahansa. Kaikki on äänitetty yhdessä sessiossa, eikä minkäänlaiselle hinkkaukselle ole jätetty sijaa. Tämä on hämyä. Kitara on hämyä ja urut on hämyä, toki vähän alkuaikojen Soft Machinelta ja Caravanilta soundaavaa, mutta eri tavalla hämyä. Ja hienoja melodioita ja tunnelmia, varsinkin "Azathoth" on suorastaan pelottavan hieno. "Leg" muistuttaa jostain ehkä tunnetummasta blues-vedosta, mutta toteutus on mainion rujo. Kakkospuolisko on kaksi "biisiä" ja 27 minuuttia, ja niissä on ns. hetkiä. Bonukset, jotka on ympätty a-puolen loppuun, vanhan Urielin ajalta (1968) ovat jo varsin villiä menoa, kuin yhdistelmä Pink Floydin, Caravanin ja Soft Machinen ekoja levyjä.
Curtis Knight Zeus - the Second Coming CD (Lemon Recordings 2009; alunp. Dawn 1974)
Törmäsin tähän levyyn joskus 2009 Japanissa levykaupassa. Tatsuya Yoshida oli paikan päällä kauppiaan kanssa arvioimassa/etsimässä tietoja joistain levyistä. Yksi joka siinä soi oli tämä. Levy ei ollut sillä hetkellä varsinaisesti myynnissä, ja olisi varmaan ollut älyttömän kallis joka tapauksessa. Sain tuolloin tietoa, että kyseessä oli joku Jimi Hendrixin kaveri. (Itse asiassa varhainen bändikaveri ja muutakin mm. Hendrixin elämäkerran kirjoittaja, julkaistiin samana vuonna kuin tämä levy. Myös lakisotkuja tuolloin julkaisemattomien Hendrix -äänitteiden kanssa.) Unohdin levyn pitkäksi aikaa, mutta kun vuosia myöhemmin yritin palauttaa sitä mieleeni, kesti jonkin aikaa ennen kuin osasin etsiä artistin ja levyn oikeilla hakutermeillä. Ihmeellinen on kuitenkin hakukoneiden mahti. Itse levy on biisimatskultaan helvetin hyvää välillä funkkaavaa hard rockia, toisinaan kuin hiukan kevyempi versio Sir Lord Baltimoresta. Vasta myöhemmin sain tietooni, että bändissä soitti soolokitaraa (ja osallistui biisintekoonkin) Fast Eddie Clarke, aikana ennen Motörheadia. (Mikä tässä on tietty älytön lisätwisti, niin se, että Lemmy toimi aikanaan Jimin roudarina. Ehkä yhteydet tuli puheeksi Eddien koesoiton aikana...) Osa levyn biiseistä on käsittääkseni uudelleenmiksattu ekalevyn Sea of Time biiseistä, ja tuo levy itsessään on kanssa varsin jees. Tee valintasi. Myöhemmin Curtis Knight mm. "kunnostautui" Pure Hellin managerina, mutta se on jo toinen tarina.
