Link on suurimpia sankareitani ja vaikuttajia, mitä tulee omaan kitaransoittooni. Sitä ei välttämättä ole jäljitettävissä omassa julkaistussa musiikissani, mutta siinä vaiheessa, kun aloin tajuamaan, miten kitaransoittoa voi opetella intuitiivisesti ja korvakuulolta, Link näytteli merkittävää osaa. Toki niitä on muitakin, ja paljon, mutta niistä joskus toiste.
Törmäsin Link Wrayhin ensi kertaa todennäköisesti joko Räkärodeossa tai Jungle-lehdessä. Kirjastosta löytyi sitten Acen 1982 julkaisema Good Rockin' Tonight LP. Se on itselleni se kaikista tärkein Link -levy. Ei vain siksi, että se oli ensikontakti levymuodossa, vaan myös siksi, että sen materiaali on ihan yhtä kovatasoista kuin Early Recordings, joka oli julkaistu 1978. Sitä paitsi se sisältää sen parhaan version "Rumblesta". Ja sitten sillä oli paitsi "Deuces Wild", myös "Mustang", jonka opin nopeasti soittamaan, ja jota sitten soitin yksikseni läpi treeniksellä lukemattomia kertoja. Koska sen soittaminen vain tuntui niin hyvältä. Samoin "Rumblen".
Tykkäsin luonnollisesti myös siitä, kuinka Linkin soitto tuntui fyysisesti, rämähti. Sitä samaa fiilistä yritin tavoittaa vahvistimen kautta soittaessani.
Jossain vaiheessa aloimme kaverien kanssa soittaa omanlaistamme sekoitusta erilaisista Amerikan juurimusiikeista, tehden omia biisejä. Vaikka aiheesta tuli jotain luettuakin, kaikki opiskelumme tapahtui lopulta vain erilaisia artisteja kuuntelemalla, ja sitten itse kokeilemalla eri juttuja, kuinka se saattaisi olla tehty - ja jos se kuulosti hyvältä ja toimi, se riitti. Tässä bändissä pääsi siis viimeinkin soittamaan myös Link Wray -tyyppistä kitaraa.
Linkin levyjä ei kuitenkaan tullut itselle missään vaiheessa hommattua. Muistan kun Nortonin Mr. Guitar (Link Wray AND the Raymen - muistetaan että parhaat levytykset, tai ainakin osa, tehtiin juuri kyseisen bändin kanssa) tuplacd-kokis tuli, ja sen olisin kyllä ostanut, jos olisi tullut silloin vastaan, mutta ei tullut. Sain sen kyllä myöhemmin netistä, siirsin cdr:lle, mutta hihanuottien puute haittasi vähän tutustumista. Samat biisithän sieltä suunnilleen kaikki löytyy.
Hiljattain yhdessä levykaupassa oli seinällä alkuperäinen Good Rockin' Tonight LP. Oli muita ostoksia sen verran, että en viitsinyt samalla kertaa ostaa sitä. Seuraavan kerran kun astuin kauppaan, se oli jo myyty. No ei siinä, osaanhan minä sen levyn jo ulkoa, sillä lainasin sitä nuorena kirjastosta yhteensä varmaan vuoden päivät.
Kun sitten vastaan tuli eräällä kauppiaalla Early Recordings/Good Rockin' Tonight cd (Ace Records 2015), niin ostin sen samoin tein. Hei, samalla voi kuunnella tätä autossa ja keittiön cd-mankassa hyvällä soundilla! Ja tulee tuo Early Recordings samalla kokonaisuutena tutummaksi. CD:n takakannessa Bobby Gillespie laittaa: "This Ace album has it all. If you only have to have one Link Wray album this is it." Tarkoittaa varmaan näitä molempia, eiks jeh, Bobby?
Friday, March 27, 2020
Thursday, March 26, 2020
Metallipunk
Warfare - Mayhem Fuckin' Mayhem LP (1986 Neat Records)
Tämä on aivan mahtavaa niheää paahtoa. Bassossa tällä levyllä mukaan jeesimään loikannut Cronos Venomista. Suht simppelit riffit toimii, kun ne soitetaan kunnolla ja luonnollisilla säröillä. Biisit todellakin vedetään hellittämättömästi alusta loppuun. Motörheadilta varmasti alunperin opittua, vaikka alaotsikko onkin "Hardcore '87". Kuitenkin tässä on soitossa kuultavissa samanlaista asennetta, jota on joissain parhaissa kuulemissani metallisissa hardcorebändeissä. Versio You Really Got Me:stä tekee tepposet jopa ne kaikki muut versiot kuulleille. Metallia vai punkkia siis? Punkkia JA metallia.
Dr. Know - Wreckage in Flesh LP (1988 Metal Blade/Roadrunner)
Jenkkiversio aiheesta. Jenkeissä tätä kuitenkin kutsuttaisiin varmaan helpommin crossoveriksi, sillä kyseessä on periaatteessa vanhempi hc-partio (Californian Oxnardista, kts. Nardcore), joka kuitenkin käsittääkseni alusta lähtien oli vähän metallisempi. Tässä on haettu innoitusta vanhasta kunnon Sabbathista, ja päätösbiisinä kuullaan onnistunut versio Into the Voidista. Varsinaiset ansiot ovat kuitenkin omassa tavarassa: Laulaja on elementissään, riffit on...helvetin hyviä, soundi tasapainossa, kaikki soitetaan fillejä myöten loppuun asti, jotkut biisit ovat suoranaisia mammutteja. Kuuntelin hiljattain itsekseni levyn pari kertaa putkeen. Tätä tapahtuu nykyään hyvin harvoin, sitä voisi harrastaa enemmän.
Metallipunkkia (saati metallista hooseeta) on jos jonkin sorttista ja -maalaista, eri aikakausilta, enkä tunne kenttää mitenkään kattavasti. Nämä kaksi on mun omia ihan suurimpia suosikkeja. 10 vuotta nyt tullut kuunneltua tasaisin väliajoin, eikä kyllästyminen uhkaa. (P.S. Pientä Arma de Fuego/Ripple -vaikutetta ekassa arviossa.)
Tämä on aivan mahtavaa niheää paahtoa. Bassossa tällä levyllä mukaan jeesimään loikannut Cronos Venomista. Suht simppelit riffit toimii, kun ne soitetaan kunnolla ja luonnollisilla säröillä. Biisit todellakin vedetään hellittämättömästi alusta loppuun. Motörheadilta varmasti alunperin opittua, vaikka alaotsikko onkin "Hardcore '87". Kuitenkin tässä on soitossa kuultavissa samanlaista asennetta, jota on joissain parhaissa kuulemissani metallisissa hardcorebändeissä. Versio You Really Got Me:stä tekee tepposet jopa ne kaikki muut versiot kuulleille. Metallia vai punkkia siis? Punkkia JA metallia.
Dr. Know - Wreckage in Flesh LP (1988 Metal Blade/Roadrunner)
Jenkkiversio aiheesta. Jenkeissä tätä kuitenkin kutsuttaisiin varmaan helpommin crossoveriksi, sillä kyseessä on periaatteessa vanhempi hc-partio (Californian Oxnardista, kts. Nardcore), joka kuitenkin käsittääkseni alusta lähtien oli vähän metallisempi. Tässä on haettu innoitusta vanhasta kunnon Sabbathista, ja päätösbiisinä kuullaan onnistunut versio Into the Voidista. Varsinaiset ansiot ovat kuitenkin omassa tavarassa: Laulaja on elementissään, riffit on...helvetin hyviä, soundi tasapainossa, kaikki soitetaan fillejä myöten loppuun asti, jotkut biisit ovat suoranaisia mammutteja. Kuuntelin hiljattain itsekseni levyn pari kertaa putkeen. Tätä tapahtuu nykyään hyvin harvoin, sitä voisi harrastaa enemmän.
Metallipunkkia (saati metallista hooseeta) on jos jonkin sorttista ja -maalaista, eri aikakausilta, enkä tunne kenttää mitenkään kattavasti. Nämä kaksi on mun omia ihan suurimpia suosikkeja. 10 vuotta nyt tullut kuunneltua tasaisin väliajoin, eikä kyllästyminen uhkaa. (P.S. Pientä Arma de Fuego/Ripple -vaikutetta ekassa arviossa.)
Hiljattain hankkimiani levyjä vol 2
Haku - Na Mele A Ka Haku (Music of Haku) LP (EM Records 2015, alunperin Haku Inc.1975)
Havaijilaista new agea vuodelta 1975. Tämä on trippi Havaijille. Syntikoita, koskettimia, trad. perkussiota, laulua, stooreja, myyttejä ja historiaa, japania, kenttä-äänityksiä, kanoja. A-puoli on "rural, outer island", b-puoli tekijän mukaan enemmän kaupunkielämää heijasteleva. Taustalla oli alunperin ilmeisesti idea teatteriesityksestä tai useammasta. Onnellinen, kiehtova levy, josta ei pääse täysin perille, mutta joka vaivatta herättää visioita.
Michael Stearns - Planetary Unfolding LP (Emotional Rescue 2019, alunperin Continuum Montage 1981)
Tämäkin on jenkkiläiseksi hivenen obskuurimmaksi new ageksi luokiteltavaa musiikkia, mutta 80-luvun alusta. Sain tietää, että tästä oli uusintajulkaisu vireillä, ja odottelin sitä lopulta yli vuoden päivät, kun julkaisu vähän väliä lykkääntyi. Alkuperäisiä on mahdoton saada järkihintaan, eikä levyä oltu aikoihin julkaistu uudelleen, ylipäätään vain kerran. Levy on kuitenkin monissa piireissä varsin tunnustettu klassikko, ja monille tuntuu olevan vielä tutumpi ainakin internetin kautta levy Encounter, joka on huimasti etenevä abduktiokonseptilevy. Ja onhan tyyppi tehnyt musaa James Cameronin leffoihinkin. Tämä levy: Se on tehty pääosin Serge modulaarisyntetisoijalla. Aloitusbiisi on yksi kaikkien aikojen definitiivisimmistä levynavauksista. Siinä on upea soundi ja toistuva kasvava melodia, joka aukenee joka henkäyksellä enemmän, kuin planetaarion katto. Se on yksi kaikkien aikojen hienoimmista kokemistani musiikillisista hetkistä, hiukset nousee pystyyn ja sydän pakahtuu. Koko levy heijastelee maapalloa elävänä hengittävänä organismina psykedeelisen vision kautta. Samalla viivalla rauhoittavuudessa ja vaikuttavuudessa Steve Roachin Structures from Silencen kanssa, vaikkakin hiukan eri tatsilla.
Peter Howell & the Radiophonic Workshop - Through a Glass Darkly (Music on Vinyl 2014, alunperin BBC 1978)
Tämä on hassu levy, sillä julkaisuajankohtaansa nähden se kuulostaa soundiltaan vähän vanhentuneelta, mieleen tulee varhaiset moog-levytykset, tai jopa vielä vanhemmat sci-fi -leffat. Samalla se on kuitenkin saanut vaikutteita 70-luvun progesta, kuulostaen välillä kuitenkin groovaavalta "viihteeltä", loungea ehkä? Mukavan arvoituksellista, ja välillä kun silmät sulkee, voi kuvitella leijailevansa avaruudessa. Osa albumien (muut taisivat olla enempi ääniefektityyppisiä) sarjaa, joista osaa Howell oli tekemässä Radiophonic Workshopille, teki myös musaa Doctor Who -sarjaan. A-puoli on yksi maalaileva teos, b-puolella on enempi venkoilua. Visioita sekä tulevasta että menneestä.
Sick Things - The Sounds of Silence LP (Shock (AUS) 1989)
Valitettavan huonosti saatavilla oleva australialainen noisepunk -klassikko (tai kooste aiemmista kasettijulkaisuista), jonka monet teistä ehkä tietävätkin jo. Tämä käräyttää korvat karrelle. Soundi on vedetty juuri sopivasti niin ruvelle kuin mahdollista, että vielä saa edes jotain selvää, ja se tuntuu ihanalta. Antisosiaalista asennetta. Kitarassa legenda Mick Turner, jonka tunnetuin bändi on tähän verrattuna vähintäänkin salonkikelpoinen Dirty Three.
Debris´ - Static Disposal CD (Anopheles Records 2007, alunperin 1976)
Forced Exposure -lehden Byron Coley aikanaan kertoi 70-luvun puolivälin jenkkiläisistä maantieteellisesti hajallaan olevista out of place -tyyppisistä beefheartin, proto-punkin ja punkin välimaastossa olleista bändeistä, joilla tuskin oli edes toisistaan tietoa tehdessään ekoja levyjään saati aloittaessaan: Chrome, MX-80 Sound, Residents, R. Stevie Moore (tsekkaamatta!), Pere Ubu, ja Oklahomasta kotoisin ollut Debris´. Näistä Debris´ ja Indianan Bloomingtonista tullut MX-80 kuulostavat ensimmäisillä levyillään välillä hämmentävän paljon toisiltaan laulujaan myöten. Toisistaan he saivat kuitenkin tietää vasta saman huomion tehneeltä englantilaiselta management-firmalta, jolle Debris´ levynsä lähetti, ja joka tunsi MX-80:n entuudestaan. ("It was good to know that we weren't alone.") Välillä Debris´ kuulostaa soitoltaan myös aikanaan täysin tuntemattomaksi jääneeltä Kanadan Simply Saucerilta. Vieraantumista, särmää, voimaa, spastisuutta, vetäviä biisejä, ja aivan mahtavasti surisevia modulaattoreita, syntikoita ja efektejä. 70-luvun parhaita levyjä, nousee em. bändien klassikoiden rinnalle. Cd:llä on bonuksena demoja (mm. hyvä Real Cool Time -coveri), joissa ei ole syntikkasurinoita, mutta rupisuutta ja nauhakaikua on välillä enemmän kuin joku voisi suvaita, todellakin perusteltuja bonuksia tällä kertaa.
Kenneth Higney - Attic Demonstration LP (One Kind Favor 2012 LP, alunperin Kebrutney Records 1976)
Levy julkaistiin alunperin tarkoituksena tarjota kyseisiä biisejä muille artisteille. Nämä ovat siis oikeasti demoja, jotka on soitettu sekä hyvin että huonosti ja sovitettu mielenkiintoisesti. Levystä on tullut sittemmin outsider-klassikko. Ei syyttä, sillä biiseissä on ideaa ja omintakeisuutta, ja ne on toteutettu uniikisti, vaikkakin sitten välillä tahattoman koomisesti. Myös sanoitukset ovat varmasti ansainneet legendaarisuusstatuksensa. Mutta ei pelkkää tahatonta komiikka, vaan iskeviä mielikuvia ja välillä syvällisempääkin pohdintaa. No Heavy Trucking.
Havaijilaista new agea vuodelta 1975. Tämä on trippi Havaijille. Syntikoita, koskettimia, trad. perkussiota, laulua, stooreja, myyttejä ja historiaa, japania, kenttä-äänityksiä, kanoja. A-puoli on "rural, outer island", b-puoli tekijän mukaan enemmän kaupunkielämää heijasteleva. Taustalla oli alunperin ilmeisesti idea teatteriesityksestä tai useammasta. Onnellinen, kiehtova levy, josta ei pääse täysin perille, mutta joka vaivatta herättää visioita.
Michael Stearns - Planetary Unfolding LP (Emotional Rescue 2019, alunperin Continuum Montage 1981)
Tämäkin on jenkkiläiseksi hivenen obskuurimmaksi new ageksi luokiteltavaa musiikkia, mutta 80-luvun alusta. Sain tietää, että tästä oli uusintajulkaisu vireillä, ja odottelin sitä lopulta yli vuoden päivät, kun julkaisu vähän väliä lykkääntyi. Alkuperäisiä on mahdoton saada järkihintaan, eikä levyä oltu aikoihin julkaistu uudelleen, ylipäätään vain kerran. Levy on kuitenkin monissa piireissä varsin tunnustettu klassikko, ja monille tuntuu olevan vielä tutumpi ainakin internetin kautta levy Encounter, joka on huimasti etenevä abduktiokonseptilevy. Ja onhan tyyppi tehnyt musaa James Cameronin leffoihinkin. Tämä levy: Se on tehty pääosin Serge modulaarisyntetisoijalla. Aloitusbiisi on yksi kaikkien aikojen definitiivisimmistä levynavauksista. Siinä on upea soundi ja toistuva kasvava melodia, joka aukenee joka henkäyksellä enemmän, kuin planetaarion katto. Se on yksi kaikkien aikojen hienoimmista kokemistani musiikillisista hetkistä, hiukset nousee pystyyn ja sydän pakahtuu. Koko levy heijastelee maapalloa elävänä hengittävänä organismina psykedeelisen vision kautta. Samalla viivalla rauhoittavuudessa ja vaikuttavuudessa Steve Roachin Structures from Silencen kanssa, vaikkakin hiukan eri tatsilla.
Peter Howell & the Radiophonic Workshop - Through a Glass Darkly (Music on Vinyl 2014, alunperin BBC 1978)
Tämä on hassu levy, sillä julkaisuajankohtaansa nähden se kuulostaa soundiltaan vähän vanhentuneelta, mieleen tulee varhaiset moog-levytykset, tai jopa vielä vanhemmat sci-fi -leffat. Samalla se on kuitenkin saanut vaikutteita 70-luvun progesta, kuulostaen välillä kuitenkin groovaavalta "viihteeltä", loungea ehkä? Mukavan arvoituksellista, ja välillä kun silmät sulkee, voi kuvitella leijailevansa avaruudessa. Osa albumien (muut taisivat olla enempi ääniefektityyppisiä) sarjaa, joista osaa Howell oli tekemässä Radiophonic Workshopille, teki myös musaa Doctor Who -sarjaan. A-puoli on yksi maalaileva teos, b-puolella on enempi venkoilua. Visioita sekä tulevasta että menneestä.
Sick Things - The Sounds of Silence LP (Shock (AUS) 1989)
Valitettavan huonosti saatavilla oleva australialainen noisepunk -klassikko (tai kooste aiemmista kasettijulkaisuista), jonka monet teistä ehkä tietävätkin jo. Tämä käräyttää korvat karrelle. Soundi on vedetty juuri sopivasti niin ruvelle kuin mahdollista, että vielä saa edes jotain selvää, ja se tuntuu ihanalta. Antisosiaalista asennetta. Kitarassa legenda Mick Turner, jonka tunnetuin bändi on tähän verrattuna vähintäänkin salonkikelpoinen Dirty Three.
Debris´ - Static Disposal CD (Anopheles Records 2007, alunperin 1976)
Forced Exposure -lehden Byron Coley aikanaan kertoi 70-luvun puolivälin jenkkiläisistä maantieteellisesti hajallaan olevista out of place -tyyppisistä beefheartin, proto-punkin ja punkin välimaastossa olleista bändeistä, joilla tuskin oli edes toisistaan tietoa tehdessään ekoja levyjään saati aloittaessaan: Chrome, MX-80 Sound, Residents, R. Stevie Moore (tsekkaamatta!), Pere Ubu, ja Oklahomasta kotoisin ollut Debris´. Näistä Debris´ ja Indianan Bloomingtonista tullut MX-80 kuulostavat ensimmäisillä levyillään välillä hämmentävän paljon toisiltaan laulujaan myöten. Toisistaan he saivat kuitenkin tietää vasta saman huomion tehneeltä englantilaiselta management-firmalta, jolle Debris´ levynsä lähetti, ja joka tunsi MX-80:n entuudestaan. ("It was good to know that we weren't alone.") Välillä Debris´ kuulostaa soitoltaan myös aikanaan täysin tuntemattomaksi jääneeltä Kanadan Simply Saucerilta. Vieraantumista, särmää, voimaa, spastisuutta, vetäviä biisejä, ja aivan mahtavasti surisevia modulaattoreita, syntikoita ja efektejä. 70-luvun parhaita levyjä, nousee em. bändien klassikoiden rinnalle. Cd:llä on bonuksena demoja (mm. hyvä Real Cool Time -coveri), joissa ei ole syntikkasurinoita, mutta rupisuutta ja nauhakaikua on välillä enemmän kuin joku voisi suvaita, todellakin perusteltuja bonuksia tällä kertaa.
Kenneth Higney - Attic Demonstration LP (One Kind Favor 2012 LP, alunperin Kebrutney Records 1976)
Levy julkaistiin alunperin tarkoituksena tarjota kyseisiä biisejä muille artisteille. Nämä ovat siis oikeasti demoja, jotka on soitettu sekä hyvin että huonosti ja sovitettu mielenkiintoisesti. Levystä on tullut sittemmin outsider-klassikko. Ei syyttä, sillä biiseissä on ideaa ja omintakeisuutta, ja ne on toteutettu uniikisti, vaikkakin sitten välillä tahattoman koomisesti. Myös sanoitukset ovat varmasti ansainneet legendaarisuusstatuksensa. Mutta ei pelkkää tahatonta komiikka, vaan iskeviä mielikuvia ja välillä syvällisempääkin pohdintaa. No Heavy Trucking.
Wednesday, March 18, 2020
Muutamia itselle kovin tärkeitä japanilaisia punk/hardcore/crust seiskoja ja vähän muutakin
Pyörin aikanaan opiskeluideni johdosta Japanissa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Japaniin tulen palaamaan tässä blogissa vielä useassa yhteydessä. Ensimmäisellä reissullani olin keikkojen suhteen eniten kiinnostunut underground -tavarasta: Fushitsusha, High Rise, Mikami Kan jne. Viimeisellä reissulla kävin aktiivisesti punk/hardcore -keikoilla. Tietty japanilainen hardcore oli ja on omaleimaista ja punk-piireissä maailmankuulua: Death Side, Paintbox, Forward, Gauze jne. vain ihan pintaraapaistakseni. Noissakin bändeissä on eroja, mutta esim. Gauze eroaa kolmesta ensinmainitusta jo jonkin verran. En nyt jauha tästä aiheesta pitempään (Suomesta löytyy ko. musiikin suhteen huomattavasti kovempia auktoriteetteja), vaan muutamasta kivikovasta seiskasta, jotka ovat enemmän crustia tai muuta, mutta äärimmäisessä asenteessaan ja laadukkuudessaan itselleni ikuisesti sykähdyttäviä.
Life - Warning (Black Water 2009)
Tokyon Lifen näin pari kertaa livenä, Osakan Framtidin kerran. Kaikki olivat unohtumattomia kokemuksia. Kyseessä on ns. skandi -vaikutteinen crust. Siinä missä Framtid on tunnettu "maailmanlaajuisesti", Life ei ehkä ole. Mielessäni Framtid on äärimmäisen suoraviivainen ja pelkistetty, Life on vähän eeppisempi. Kitaraosuuksissa on vähän enemmän melodiaa, lyhyitä sooloja siellä täällä, laulu on vähän kännisempi. Hööki on aivan uskomaton, sitä on myös korviin iskevät kitarat ja rinnassa tuntuva bassosoundi.
Bad Dirty Hate - 100% (Irukandji Records 2006)
Nämä tulivat Framtidin kanssa Osakasta, ja näin molemmat samalla keikalla. Sellainen voimapumpputrio, että ottivat kaiken energian ja muuttivat sen räjähteleväksi ääneksi. Todella nopeita ja lyhyitä biisejä liukuhihnalta. Tämä levy ei ikinä voi vastata keikan intensiteettiä, mutta siinä ei ole kerrassaan mitään vikaa, ja aina voi tätä kuunnellessa muistella sitä hienoa keikkaa.
Voco Protesta - DIY Punk Neniam Mortos (split-7":n puolisko Active Mindsin kanssa, Aktiva/Protesta Rekordo 2007)
Tässä mennään sitten jo äärimmäisyyteen. Brassi -vaikutteista hmm... crustia, vaiko sitten thrashcorea, jossa vedetään (lähes) koko ajan aivan täysillä, soundit säröllä pitkällä punaisen tuolla puolen. Soundillisesti vähän kuin Aussien Sick Thingsistä se seuraava japanilainen brassithrashcoreversio. Puoliskolle mahtuu kuusi biisiä, ja volumepotikkaa kun kääntää tarpeeksi, niin varmasti pääsee uusille tasoille. Toimii myös kuulokkeiden kanssa. Kääntöpuolen Active Mindsin osuutta ei viitsi edes miettiä samana päivänä, mutta hienoa tietenkin, että tämä levy on olemassa, osin heidän ansiostaan.
No Value - Primitive Recreation E.P. (Blurred Records 2006)
Japanilainen fastcore tuli itselleni kertaheitolla tutuksi v. 2001 Exclaim -yhtyeen Critical Exploder -levyn myötä. Fastcore on grindinopeudella vedettyä thrashcorea täysin särölle vedetyllä soundilla, tai jotain sellaista. Myös Power Violence -termiä on käytetty, mutta nämä ovat suoraviivaista menoa, en oikein tunne PV -genreä yleensä. Exclaimin kerran keikalla nähneenä voin todeta, että se soundi oli onnistuttu vetämään yhtä miellyttävän särölle livenäkin. Lähes samaa sarjaa on No Value, ehkä hiukan helpommalla soundilla, ja laulajalla, joka kuulostaa kuin Melt-Bananan laulaja vetäisi silkkaa hooseeta. Ytimekäs kiekko, joka saa virneen naamalle.
Varmaan useiten tarkoituksella ja muutenkin näkemäni bändi livenä oli Tokion Low Vision, joka yhdisteli samaa em. intensiivistä särösoundia ensin vähän garagepunkmaisiin biiseihin, vetäen kuitenkin tietty ylinopeudella ja helvetin hyvin. Bändin ideaalit olivat positiivisessa hardcoressa, ja yhdistelivät hommaan myös vähän kokeellisempia (todella suhteellista!) rakenteita. Keikat olivat meiningiltään mahtavia. Kunkkubiisi Bet This Momentin varmaan paras versio löytyy split -cd:ltä avantgardistisen Angel O.D:n kanssa (Less Than TV 2005). Sisäkannessa oleva kuva yhtyeen rumpalista taipuneena rumpusettinsä päälle antaa yhtyeestä täydellisen vaikutelman.
Kaikki nämä levyt ovat edelleen löydettävissä halvalla. Jos kuuntelet näytteitä, niin laita volumea tarpeeksi. Disclaimer: ihan kaikki monien näiden bändien muista levytyksistä ei ole tehnyt ihan samaa vaikutusta.
Terkut kaikille niille tuolloin Japanissa käyneille ja olleille tutuille, jotka tämän mahdollisesti lukevat. U R the Best!
Life - Warning (Black Water 2009)
Tokyon Lifen näin pari kertaa livenä, Osakan Framtidin kerran. Kaikki olivat unohtumattomia kokemuksia. Kyseessä on ns. skandi -vaikutteinen crust. Siinä missä Framtid on tunnettu "maailmanlaajuisesti", Life ei ehkä ole. Mielessäni Framtid on äärimmäisen suoraviivainen ja pelkistetty, Life on vähän eeppisempi. Kitaraosuuksissa on vähän enemmän melodiaa, lyhyitä sooloja siellä täällä, laulu on vähän kännisempi. Hööki on aivan uskomaton, sitä on myös korviin iskevät kitarat ja rinnassa tuntuva bassosoundi.
Bad Dirty Hate - 100% (Irukandji Records 2006)
Nämä tulivat Framtidin kanssa Osakasta, ja näin molemmat samalla keikalla. Sellainen voimapumpputrio, että ottivat kaiken energian ja muuttivat sen räjähteleväksi ääneksi. Todella nopeita ja lyhyitä biisejä liukuhihnalta. Tämä levy ei ikinä voi vastata keikan intensiteettiä, mutta siinä ei ole kerrassaan mitään vikaa, ja aina voi tätä kuunnellessa muistella sitä hienoa keikkaa.
Voco Protesta - DIY Punk Neniam Mortos (split-7":n puolisko Active Mindsin kanssa, Aktiva/Protesta Rekordo 2007)
Tässä mennään sitten jo äärimmäisyyteen. Brassi -vaikutteista hmm... crustia, vaiko sitten thrashcorea, jossa vedetään (lähes) koko ajan aivan täysillä, soundit säröllä pitkällä punaisen tuolla puolen. Soundillisesti vähän kuin Aussien Sick Thingsistä se seuraava japanilainen brassithrashcoreversio. Puoliskolle mahtuu kuusi biisiä, ja volumepotikkaa kun kääntää tarpeeksi, niin varmasti pääsee uusille tasoille. Toimii myös kuulokkeiden kanssa. Kääntöpuolen Active Mindsin osuutta ei viitsi edes miettiä samana päivänä, mutta hienoa tietenkin, että tämä levy on olemassa, osin heidän ansiostaan.
No Value - Primitive Recreation E.P. (Blurred Records 2006)
Japanilainen fastcore tuli itselleni kertaheitolla tutuksi v. 2001 Exclaim -yhtyeen Critical Exploder -levyn myötä. Fastcore on grindinopeudella vedettyä thrashcorea täysin särölle vedetyllä soundilla, tai jotain sellaista. Myös Power Violence -termiä on käytetty, mutta nämä ovat suoraviivaista menoa, en oikein tunne PV -genreä yleensä. Exclaimin kerran keikalla nähneenä voin todeta, että se soundi oli onnistuttu vetämään yhtä miellyttävän särölle livenäkin. Lähes samaa sarjaa on No Value, ehkä hiukan helpommalla soundilla, ja laulajalla, joka kuulostaa kuin Melt-Bananan laulaja vetäisi silkkaa hooseeta. Ytimekäs kiekko, joka saa virneen naamalle.
Varmaan useiten tarkoituksella ja muutenkin näkemäni bändi livenä oli Tokion Low Vision, joka yhdisteli samaa em. intensiivistä särösoundia ensin vähän garagepunkmaisiin biiseihin, vetäen kuitenkin tietty ylinopeudella ja helvetin hyvin. Bändin ideaalit olivat positiivisessa hardcoressa, ja yhdistelivät hommaan myös vähän kokeellisempia (todella suhteellista!) rakenteita. Keikat olivat meiningiltään mahtavia. Kunkkubiisi Bet This Momentin varmaan paras versio löytyy split -cd:ltä avantgardistisen Angel O.D:n kanssa (Less Than TV 2005). Sisäkannessa oleva kuva yhtyeen rumpalista taipuneena rumpusettinsä päälle antaa yhtyeestä täydellisen vaikutelman.
Kaikki nämä levyt ovat edelleen löydettävissä halvalla. Jos kuuntelet näytteitä, niin laita volumea tarpeeksi. Disclaimer: ihan kaikki monien näiden bändien muista levytyksistä ei ole tehnyt ihan samaa vaikutusta.
Terkut kaikille niille tuolloin Japanissa käyneille ja olleille tutuille, jotka tämän mahdollisesti lukevat. U R the Best!
Sunday, March 8, 2020
Dark Quarterer - s/t (1987)
Kun lapsena innostuin ns. hevistä, se tarkoitti aluksi bändejä kuten Dio, Kiss ja W.A.S.P. Kissin 70-luvun varhaiset levyt kuulostivat oudoilta myöhempään soundiin verrattuna, mutta joistain biiseistä tykkäsin. Sittemmin niitä bändejä tuli tietoon koko ajan lisää, samalla kun kuunneltiin myös tuon ajan erilaisia pop-hittejä, ja pikku hiljaa hevidiggailu liikkui äärimmäisempään suuntaan Slayerin ja vastaavien myötä. Jossain vaiheessa törmäsin Metalliliitto-ohjelmaan, jota kautta tietoon tuli lisää nimiä. En kuitenkaan lapsena ja varhaisteininä osannut aavistaakaan, kuinka valtavan laajoja erilaiset metalli underground -skenet olivat, ja tietämykseni kattoi oikeasti varmaan jonkun sata tai kaksi eri nimeä. Rahaa ei ollut paljon levyihin laittaa tuohon aikaan.
Kun 1991 varsinkin Nirvanan myötä aloin kuuntelemaan pikku hiljaa enemmän ja enemmän kaikenlaisia eri vaihtoehtomusatyylejä, kuuntelin kuitenkin viikoittain Metalliliittoa, ja metallia kohtaan ei missään vaiheessa tullut mitään hylkimisreaktiota, en vain juurikaan hankkinut metallilevyjä vähään aikaan. Sittemmin taas 2000-luvun alun punkvallankumouksen myötä törmäsin moniin metallisilta soundaaviin hc-, grind-, ja crustibändeihin, ja edelleen moniin itselle uusiin metallinimiin, uusiin ja vanhoihin. Kun alkoi olla enemmän rahaa käytössä hankkia levyjä, aloin hankkimaan taas enemmän metallilevyjä. Kaverit, PIF -foorumin metalliasiantuntijat, ja vähän myöhemmin mm. Fenrizin loistavat mixtapet auttoivat saamaan tietoa uskomattomista levyistä entisestään. Kuuntelin monia levyjä ensin blogeista, ja hankin oikeita levyjä, jotka tuntuivat hankinnan arvoiselta, eivätkä maksaneet älyttömyyksiä. Nyt on entistä helpompi tsekata levyjä tubesta ja spotifysta. Hyllyyn ei vain enää meinaa mahtua mitään, mutta se on eri juttu se.
Haluan siis tässä paljastaa, että aivan valtaosa nykyisestä metallitietämyksestäni on kasautunut viimeisen 20 vuoden aikana, ja siitäkin vähintään 3/4 viimeisen reilun 10 vuoden aikana. En todellakaan tiennyt esim. tästä Dark Quartererin debyytistä yhtään mitään 80-luvun lopulla. Kiitokset tähän (ja moneen muuhun hienoon levyyn) tutustuttamisesta kuuluu Nestorille, kiitos.
Asiantuntijoille tämä levy on tietenkin tuttu, mutta jos et ole tätä levyä aiemmin kuullut, niin tässä muutama säälittävä sananen itseltäni. (Hommasin levyn cd:nä yhdellä bonuksella varustettuna, sillä järkevän hintaista vinyyliversiota ei tällä hetkellä taida olla olemassa. Cd-versiolla on mukana v. 2012 uudelleen soitettu versio toisella cd:llä, mutta en ole uskaltanut sitä vielä yrittää kuunnella.)
Bändi on italialainen trio, ja he olivat soittaneet yhdessä jo pitkään (70-luvulta asti) ennen levytystä. Yhteensoitossa on voimaa ja groovea, laulaja vetää melodiat suvereenisti. Kitaransoitossa on upeita melodioita. Tuotanto on rajoittunutta, mutta koska bändi vetää niin hyvin, se ei haittaa, ja päinvastoin, rosoinen soundi kääntyy eduksi, korostaa voimaa ja tunnetta. Biisijatkumo Colossus of Argilista Gates of Helliin on upeimpia metallimusiikin historiassa, pakahduttavan eeppistä. Jälkimmäisen sanoitus on erityisen vaikuttava. Johtuneeko vain tuon toisen biisin nimestä, mutta pari levyä, jotka tästä tulee itselleni mieleen, ja jotka pääsevät kutakuinkin samalle tasolle samantyyppisessä vaikuttavuudessa, on ensinnäkin Wishbone Ashin Argus, toisaalla Candlemassin Nightfall. Taivaanranta aukeaa tai Helvetin portit, todellisuuteen tulee särö, käytävä avautuu toiseen ulottuvuuteen. On tätä muihinkin verrattu, mutta en ala niitä nyt tähän listaamaan. Itselleni tämä on kuitenkin täysin uniikki levy.
Kun 1991 varsinkin Nirvanan myötä aloin kuuntelemaan pikku hiljaa enemmän ja enemmän kaikenlaisia eri vaihtoehtomusatyylejä, kuuntelin kuitenkin viikoittain Metalliliittoa, ja metallia kohtaan ei missään vaiheessa tullut mitään hylkimisreaktiota, en vain juurikaan hankkinut metallilevyjä vähään aikaan. Sittemmin taas 2000-luvun alun punkvallankumouksen myötä törmäsin moniin metallisilta soundaaviin hc-, grind-, ja crustibändeihin, ja edelleen moniin itselle uusiin metallinimiin, uusiin ja vanhoihin. Kun alkoi olla enemmän rahaa käytössä hankkia levyjä, aloin hankkimaan taas enemmän metallilevyjä. Kaverit, PIF -foorumin metalliasiantuntijat, ja vähän myöhemmin mm. Fenrizin loistavat mixtapet auttoivat saamaan tietoa uskomattomista levyistä entisestään. Kuuntelin monia levyjä ensin blogeista, ja hankin oikeita levyjä, jotka tuntuivat hankinnan arvoiselta, eivätkä maksaneet älyttömyyksiä. Nyt on entistä helpompi tsekata levyjä tubesta ja spotifysta. Hyllyyn ei vain enää meinaa mahtua mitään, mutta se on eri juttu se.
Haluan siis tässä paljastaa, että aivan valtaosa nykyisestä metallitietämyksestäni on kasautunut viimeisen 20 vuoden aikana, ja siitäkin vähintään 3/4 viimeisen reilun 10 vuoden aikana. En todellakaan tiennyt esim. tästä Dark Quartererin debyytistä yhtään mitään 80-luvun lopulla. Kiitokset tähän (ja moneen muuhun hienoon levyyn) tutustuttamisesta kuuluu Nestorille, kiitos.
Asiantuntijoille tämä levy on tietenkin tuttu, mutta jos et ole tätä levyä aiemmin kuullut, niin tässä muutama säälittävä sananen itseltäni. (Hommasin levyn cd:nä yhdellä bonuksella varustettuna, sillä järkevän hintaista vinyyliversiota ei tällä hetkellä taida olla olemassa. Cd-versiolla on mukana v. 2012 uudelleen soitettu versio toisella cd:llä, mutta en ole uskaltanut sitä vielä yrittää kuunnella.)
Bändi on italialainen trio, ja he olivat soittaneet yhdessä jo pitkään (70-luvulta asti) ennen levytystä. Yhteensoitossa on voimaa ja groovea, laulaja vetää melodiat suvereenisti. Kitaransoitossa on upeita melodioita. Tuotanto on rajoittunutta, mutta koska bändi vetää niin hyvin, se ei haittaa, ja päinvastoin, rosoinen soundi kääntyy eduksi, korostaa voimaa ja tunnetta. Biisijatkumo Colossus of Argilista Gates of Helliin on upeimpia metallimusiikin historiassa, pakahduttavan eeppistä. Jälkimmäisen sanoitus on erityisen vaikuttava. Johtuneeko vain tuon toisen biisin nimestä, mutta pari levyä, jotka tästä tulee itselleni mieleen, ja jotka pääsevät kutakuinkin samalle tasolle samantyyppisessä vaikuttavuudessa, on ensinnäkin Wishbone Ashin Argus, toisaalla Candlemassin Nightfall. Taivaanranta aukeaa tai Helvetin portit, todellisuuteen tulee särö, käytävä avautuu toiseen ulottuvuuteen. On tätä muihinkin verrattu, mutta en ala niitä nyt tähän listaamaan. Itselleni tämä on kuitenkin täysin uniikki levy.
Thursday, March 5, 2020
Hiljattain hankkimiani levyjä, joista olen intoillut itsekseni vol 1
DJ Katapila - Trotro 2 x 12" (Awesome Tapes from Africa 2016)
Mukaansa imevää, välillä vähän kuumottavaakin Detroit- tyyppistä pelkistettyä teknoa Ghanasta pienin paikallisin trad. maustein höystettynä. Lämpimän analogisen tuntuinen äänimaailma. Ajoittain suhteellisen häröt, toisaalta välillä erittäin coolit lauluosuudet/-samplet saa naaman virneeseen.
White Light - Parable LP (Sommor 2015, alunperin Scotia 1974)
Skottilaisen Christian Rock -yhtyeen obskuuri albumi uudelleenjulkaistuna. Bändin soundi on hienon kotikutoinen, tuntuu kuin olisi samassa kellarissa näiden kanssa. Musiikki ja soundi on vähän anakronistinen sekoitus garage ja blues rockia, mutta toisaalta varsinkin koko a-puolen täyttävässä nimikappaleessa on myös progressiivisia vivahteita. Ja se varsinkin on kuultava voidakseen uskoa koko homman todeksi. Tykkään kovasti laulajan äänestä ja urkusoundista erityisesti.
Third Ear Band - Magus LP (Tiger Bay 2019)
Äänitetty 1972, julkaistiin ensi kerran postuumisti nimellä Prophecies v. 2005. En ole kaikkien näiden vuosien aikana saanut perehdytettyä itseäni Third Ear Bandin aiempiin levyihin. Ne ovat käsittääkseni ainakin osaksi eksoottisilla ja nimenomaan akustisilla instrumenteilla vedettyjä ragafolkkeja, ehkä juuri sellaista, jollaisesta olisin voinut joskus olla hyvinkin innoissani. Ehkä vieläkin. Ensin tuli vastaan Polanskin leffaa varten sävelletty "Macbeth", joka kuulosti aivan hyvälle. Sitten tämä, jonka esittelyssä luki, että mukana sopassa on syntikoita. Oli ihan pakko testata, ja tää on ihan tosi mageeta ja aika omaperäistäkin äänimaisemaa. Mukana aiemmin High Tidessa, myöhemmin Hawkwindissa vaikuttanut Simon House.
The Holy Modal Rounders - Indian War Whoop LP (Get Back ?, alunperin ESP 1967)
60-luvun puolivälissä trad. folk -biisejä vauhdikkaasti versioinut duo teki paluun kuumana hippivuonna 1967 löydettyään (Forced Exposure -lehden sanoin) elämän salaisuudet Peace Eye Bookstoren alla sijaitsevista viemäreistä. Villi ja mieletön pläjäys, selkeinä koordinaatteina saman lafkan the Fugs ja the Godz. Mukana myös näytelmä- ja käsikirjoittaja ym. Sam Shepard.
Michel Banabila - Trespassing/Marilli 2LP (Seance Centre 2017, Marilli alunperin Eduard Vingerhoets 1983)
Tämä levy saattaa olla vain kopio My Life in the Bushes of Ghostsista, mutta kiinnostaa itseäni nyt enemmän kuin esikuvansa. Erikoiseksi julkaisun tekee se, että sen osa Marilli on ideoitu amsterdamilaisessa squatissa 80-luvun alussa ja nauhoitettu parissa paikallisessa 8-raita studiossa (ja julkaistu 1983). Se on samaan aikaan siellä squatissa, että jossain eksoottisissa maisemissa kuviteltujen tribaalimeininkien äärellä. Taas kerran soundimaailma on miellyttävän kotikutoinen ja lämmin. Välillä käy vieläkin mielessä, että onko tämä huijausta, onko levy äänitetty viimeisen viiden vuoden aikana, ja onko historiikit nettiin ja kansiin tekaistu? Mukana on älpeellinen materiaalia (Trespassing), joka on nauhoitettu myöhempinä ajankohtina Marillin hengessä.
Mukaansa imevää, välillä vähän kuumottavaakin Detroit- tyyppistä pelkistettyä teknoa Ghanasta pienin paikallisin trad. maustein höystettynä. Lämpimän analogisen tuntuinen äänimaailma. Ajoittain suhteellisen häröt, toisaalta välillä erittäin coolit lauluosuudet/-samplet saa naaman virneeseen.
White Light - Parable LP (Sommor 2015, alunperin Scotia 1974)
Skottilaisen Christian Rock -yhtyeen obskuuri albumi uudelleenjulkaistuna. Bändin soundi on hienon kotikutoinen, tuntuu kuin olisi samassa kellarissa näiden kanssa. Musiikki ja soundi on vähän anakronistinen sekoitus garage ja blues rockia, mutta toisaalta varsinkin koko a-puolen täyttävässä nimikappaleessa on myös progressiivisia vivahteita. Ja se varsinkin on kuultava voidakseen uskoa koko homman todeksi. Tykkään kovasti laulajan äänestä ja urkusoundista erityisesti.
Third Ear Band - Magus LP (Tiger Bay 2019)
Äänitetty 1972, julkaistiin ensi kerran postuumisti nimellä Prophecies v. 2005. En ole kaikkien näiden vuosien aikana saanut perehdytettyä itseäni Third Ear Bandin aiempiin levyihin. Ne ovat käsittääkseni ainakin osaksi eksoottisilla ja nimenomaan akustisilla instrumenteilla vedettyjä ragafolkkeja, ehkä juuri sellaista, jollaisesta olisin voinut joskus olla hyvinkin innoissani. Ehkä vieläkin. Ensin tuli vastaan Polanskin leffaa varten sävelletty "Macbeth", joka kuulosti aivan hyvälle. Sitten tämä, jonka esittelyssä luki, että mukana sopassa on syntikoita. Oli ihan pakko testata, ja tää on ihan tosi mageeta ja aika omaperäistäkin äänimaisemaa. Mukana aiemmin High Tidessa, myöhemmin Hawkwindissa vaikuttanut Simon House.
The Holy Modal Rounders - Indian War Whoop LP (Get Back ?, alunperin ESP 1967)
60-luvun puolivälissä trad. folk -biisejä vauhdikkaasti versioinut duo teki paluun kuumana hippivuonna 1967 löydettyään (Forced Exposure -lehden sanoin) elämän salaisuudet Peace Eye Bookstoren alla sijaitsevista viemäreistä. Villi ja mieletön pläjäys, selkeinä koordinaatteina saman lafkan the Fugs ja the Godz. Mukana myös näytelmä- ja käsikirjoittaja ym. Sam Shepard.
Michel Banabila - Trespassing/Marilli 2LP (Seance Centre 2017, Marilli alunperin Eduard Vingerhoets 1983)
Tämä levy saattaa olla vain kopio My Life in the Bushes of Ghostsista, mutta kiinnostaa itseäni nyt enemmän kuin esikuvansa. Erikoiseksi julkaisun tekee se, että sen osa Marilli on ideoitu amsterdamilaisessa squatissa 80-luvun alussa ja nauhoitettu parissa paikallisessa 8-raita studiossa (ja julkaistu 1983). Se on samaan aikaan siellä squatissa, että jossain eksoottisissa maisemissa kuviteltujen tribaalimeininkien äärellä. Taas kerran soundimaailma on miellyttävän kotikutoinen ja lämmin. Välillä käy vieläkin mielessä, että onko tämä huijausta, onko levy äänitetty viimeisen viiden vuoden aikana, ja onko historiikit nettiin ja kansiin tekaistu? Mukana on älpeellinen materiaalia (Trespassing), joka on nauhoitettu myöhempinä ajankohtina Marillin hengessä.
Subscribe to:
Posts (Atom)