Charlie Daniels Band - Fire on the Mountain LP (Kama Sutra 1974); Nightrider LP (Epic 1975)
Ok, kun itse alan puhua Charlie Daniels Bandistä, nämä kaksi ovat ne levyt jotka ovat kolahtaneet itselleni ja kovaa. Hommasin pari vuotta sitten näitä edeltäneen Way Down Yonderin, mutta se ei ole temmannut samalla tavalla mukaansa. Jotenkin soitto ei kulje ihan samalla tavalla, biisit eivät ole yhtä innostavia, paitsi "I'll Always Remember That Song", joka on hieno kantriballadi stilikoineen. Eikä biiseissä tapahdu niin hienoja juttuja. En tiedä, saatan joskus vielä pyörtää puheeni. Näitä myöhemmistä on tuttua vaan pari biisiä, ja niissä homma kuulostaa jo jotenkin erilaiselta. Mutta, mennään näiden kahden levyn ansioihin: virtuoosimaista bändisoittoa, dynaamista kommunikaatiota, on inspiroiduttu musiikin lähteestä ja jalostettu se omaksi musiikiksi - kantri, blues, rock ja soul - hienoja lyriikoita ja uskottavaa maailmankuvaa. Levyt siirtävät ajassa ja varsinkin paikassa. Hienot bändikuvatkin kansissa. Tykkään vielä enemmän Nightriderista, koska sen biisit, tarinat ja kitaramelodiat ovat loppusummassa vielä isompia. Fire on the Mountainilla on kuitenkin kovaa materiaalia: Uhmakasta mehikolaisvaikutteista "Caballo Diabloa" seuraa sanoituksiltaan uhmakas "Long Haired Country Boy", jossa ei ole mitään fuulaa. Ja olen aina halunnut vastauksen kysymykseen: Onko vuotta myöhemmin julkaistu David Allan Coen "Long Haired Redneck" vain tämän sensaatiohakuinen uudelleenmuotoilu? Kakkospuoli ei ole ehkä biisillisesti niin tiivis ja tehokas - soitannollisesti sekin pitää mielenkiinnon yllä. Ehkä Nightriderillakin on vähän samanlainen jako puoliskojen suhteen, mutta se on tiiviimpi ja vielä vahvempi kokonaisuutena.
Grinderswitch - Honest to Goodness LP; Macon Tracks LP (Capricorn Records 1974 ja 1975)
En tiedä kuinka "väsynyttä", "möhistä", tai "muusikkorunkkausta" on fiilistellä rock-musassa bändin soittoa ja erillisiä soitto-osuuksia siellä lomassa, mutta eikös tässä taida piillä suurin osa southern rockin suolasta. Ja fiilistelen häpeilemättä juuri näitä asioita näilläkin kahdella levyllä. Toki biisitkin on hyviä, fiilis autenttisen oloinen, laulu on luonnollista. Eka älpeellä "How the West Was Won" on eeppinen, sisältää erittäin hienot kitarakuviot ja -soolot. Kuinka nuo slide-jutut soitetaan noin varmalla otteella? Miten noi rytmijutut ja komppaus saadaan kulkemaan tuolla groovilla? Vaatinee lahjakkuutta JA harjoittelua. Toka levy Macon Tracks (bändi kasattiin erinäisten post-Duane Allman Bros -sidonnaisten vaiheiden jälkeen lopulta Maconissa) alkaa vastustamattomalla "Mail Train Bluesilla", hienoja melodioita ja soitto-osuuksia, meininki tuntuu olevan entistä hiotumpaa, eikä särmää ole silti menetetty. Sama meininki jatkuu läpi koko levyn, biisit ovat aika normikestoisia, välillä vedetään rivakammin ja välillä rauhallisemmin. Helvetin hienoja kitaramelodioita, aika hiton hyvin soitettuna. Kuriositeettina on mainittava, että John Peel käytti vekkulia päätösbiisiä "Pickin' the Blues" radio-ohjelmansa tunnarina ilmeisesti useita vuosia.
Hydra - s/t LP; Land of Money LP (Capricorn 1974 ja 1975)
Astumme yhä rajummin rokkaavan tavaran äärelle. Atlantalaisen yhtyeen kaksi ekaa levyä ovat tuplakitaroiden juhlaa, ja bändi soittaa suhteellisen suoraviivaisesti ja tekee tymäköitä, mutta melodisia biisejä. Enemmän blues, kuin kantri tai soul (tai jopa jazz), vaikka näilläkin nuo kaikki on ehkä jäljitettävissä tatsissa ja siellä täällä ihan biiseissäkin (jazzia lukuunottamatta). Mutta ennen kaikkea rock, melkeinpä hevi. Miltäs Thin Lizzy kuulosti tuohon aikaan? Selkokielellä sanottuna lähempänä Lynyrdiä, kuin näitä muita tässäkin esiteltyjä. On mahtavia kitaroita, vähän väliä puskee jotain hienoa juttua. Ekan levyn biisimatsku on ehkä hivenen vaihtelevampi ja kautta linjan melodisempi, toka on entistä tuhdimpaa tavaraa. Vikaa studiolevyäkin on kehuttu, mutta sillä bändi on kutistunut trioksi, joten samankaltaista tuplakitarailoittelua tuskin kuullaan.
The Marshall Tucker Band - A New Life LP (Capricorn 1974)
Tämän bändin kanssa oli aluksi vähän vaikeuksia. Searching for a Rainbow ja sitä seurannut Long Hard Ride vaikuttivat parista hyvästä biisistä huolimatta liian siisteiltä ja mitäänsanomattomilta. Annoin näitä edeltäneelle a New Lifelle ja samalla bändille vielä uuden, heh, mahdollisuuden. Ja kylläpä kannatti. Tämänkin levyn yleisilme on varsin laid-back, mutta nyt on soundeissa mukavaa lämpöä ja rouheutta, ja soittopuolella tapahtuu koko ajan. Biisit piirtävät kuvia mieleen. Ehkä näistä kaikista esitellyistä levyistä tämä on eniten möyhyntuoksuinen, ainakin kokonaisuutena, ja eniten kantri. Bändin pomo Toy Caldwell on kuvaillut yhtyettä progressiiviseksi kantriksi. Bändin debyytti ja toka levy (tupla, jolla studio- ja livelevyt) pitää jossain vaiheessa myös tsekata, sillä niillä pitäisi olla ainakin jo samat palaset käsillä, jos ei vielä paikoillaan, saati palasiksi lyötynä ja uudelleenkoottuna.
--
Eli mikä se on se Southern Rockin huippujen huippu? Se on tietenkin the Allman Brothers Bandin 1971 Fillmore East konserttien marraskuun 13. päivän toisen konsertin jatkumo "Whipping Post" -> "Mountain Jam". Aikanaan julkaistu noista konserteista koottu livetupla on klassikko, mutta nuo konsertit on julkaistu myös kokonaisina uudelleen (6 cd:n boksi, tai ennemminkin kansio), ja ne ovat kaikki todellakin kuulemisen arvoisia, ehkä ihan ensimmäistä lukuunottamatta. Jos itselleni John Coltranen tietyt studio- ja livepalat (klassinen kvartetti ja myöhemmät kokoonpanot) edustavat länsimaisen musiikkikehityksen absoluuttista huippua, niin the Allman Brothers näillä Fillmore Eastin keikoillaan edusti samaa rock-puolella. Se, mitä siinä soittopuolella tapahtuu on jotain aivan järjetöntä. Ainakin sen lyhyehkön ajan he olivat jättiläisiä maan päällä. He rikkoivat jo sen palapelinkin ja kokosivat sen uudestaan.
Jännä huomata, että kaikki nuo muut esitellyt levyt ovat tulleet vuosina 1974 ja -75. Ne eivät ehkä yltäneet samaan kuin Allmanit 1971, mutta ne ovat kaikki hyviä ja itseltään kuulostavia levyjä, vaikka kaikki bändit soittivat toistensa keikoilla ja vierailivat toistensa levyillä. Jotkut muutkin näiden yhtyeiden aiemmat tai myöhemmät levyt voivat olla hyviä, mutta ainakin juuri näillä kaikilla on sopassa mukana sopivasti karheutta ja särmää, groovea, soittamisen ja musiikintekemisen iloa, ennakkoluulottomuutta ja hyviä biisejä. Hyvää aikaa Capricorn Recordsillekin, jonka tallissa melkein kaikki olivat.
Tuesday, April 28, 2020
Thursday, April 23, 2020
Hiljattain hankkimiani levyjä Vol 3
Allan Bryant - Space Guitars CD (Composers Recordings Inc. 1995, alunperin 1977)
Allan Bryant on kemisti, akateemikko, säveltäjä ja kitaristi. 60-luvun lopulla hän vaikutti Italiassa Musica Electronica Vivan jäsenenä. Hän vaikuttaa myös hauskalta, ei-ryppyotsaiselta kaverilta, ainakin mitä on tulkittavissa hänen itse kirjoittamistaan cd:n hihanuoteista. Tällä levyllä (1977 julkaistun levyn laajennettu painos) hän soittaa itse rekonstruoimiaan kitaroita (Space "Gtarz") eri tavoilla. Ainoastaan äänen vahvistusta on käytetty, ei muita efektejä. Biisien teemoina on villejä fysikaalisia ideoita ja vieläkin villimpää sci-fiä. Jotenkin hommasta tulee minulla välillä mieleen the Screaming Mee-Meesin alkuajat, eikä vähiten biisien nimistä kuten "a Bouncing People Planet" ja "Insect Takeover", vaikkei tämä olekaan millään tavalla meluisaa ja lähtökohdat muutenkin vähän eri. Musiikki on kuitenkin intensiivistä ja keskittynyttä, ja se eroaa suunnilleen kaikesta aiemmin kuulemastani. Tätä voisi nimensä ja ideansa puolesta verrata Remko Schan Machine Guitars -levyyn, mutta siinä missä Machine Guitars on kokeellisen (koneellisen?) minimalismin klassikko, tämä on vapaampaa improvisaatiota.
Radio Free Robots - Silicon Carne 12" (Art Kill Art 2007)
Miltä kuulostaisi robottien vetämä radio-ohjelma? Tämä on mukava laittaa soimaan, kun haluaa paeta todellisuutta vajaaksi puoleksi tunniksi.
Zusaan Kali Fasteau - Worlds Beyond Words cd (Flying Note 1989); Prophecy cd (FN 1993); Sensual Hearing cd (FN 1997)
Lisää löytöjä Forced Exposuren arvioista/postimyyntikatalogista. Jännään ajankohtaan eli 80- ja 90-luvun taitteen molemmin puolin sijoittuvaa "spiritual jazzia", vaikkakin Zusaan oli hankkinut kannuksiaan jo 70-luvulla Impulsella. Välissä meni 13 vuotta matkatessa ympäri maailmaa etnisiä(kin) vaikutteita imien. Worlds Beyond Words (Äänitetty 1987-89; oletan, että tämä on ainakin osittain koottu aiemmilta kasettijulkaisuilta, mutta mahdollista hajanaisuutta ei tule edes ajatelleeksi levyn soidessa. Vaihtelu on ehkä nimenomaan etu.) vie heti mennessään, oli kyse sitten soolona, välillä päällekkäisäänityksinäkin toteutetuista riisutummista paloista, tai vaikkapa bändikokoonpanolla vedetyistä katarttisiin sfääreihin nousevista jammailuista. Ekstaattista, ei häpeä tippaakaan vanhoille mestareille, vaikken toki nyt nostakaan samalle jalustalle. Pikemminkin tämä on parhainta mahdollista soihdun kantamista ja valon välittämistä eteenpäin. Rummuissa on tällä levyllä parissa esityksessä Rashied Ali, mikä on tietenkin merkittävää sinänsä. Zusaanilla ei tunnu loppuvan inspiraatio kesken, soitti hän sitten puhaltimia, lyömäsoittimia, kielisoittimia (piano mukaanlukien), tai vaikka vaan höpöttäisi menemään. Kaikkea tuosta vaan ja hyvin taitavan kuuloisesti. Eikä missään vaiheessa tunnu, että jokin (hörhöys, tekotaiteellisuus tms.) pistäisi vastaan, ei, kaikki soljuu korviin vaivattomasti ja nostaa korkeammalle tietoisuuden tasolle. Pituutta 72 minuuttia.
Prophecy onkin sitten huomattavasti haastavampi tapaus, sillä se tuntuu välillä olevan jopa enempi avantgardea kuin jazzia. Se ei ole niin lempeää kuin edeltäjänsä. Silti sekin tuntuu äärimmäisen henkiseltä ja henkistyneeltä, inspiroituneelta. Bassoon on hypännyt avustamaan guru William Parker, ja hän jos kuka onkin navigoija paikallaan tässä meressä. Esimerkkinä vaikka ällistyttävä "Lunar Wisdom". Sitä bassoa siis enemmänkin sahataan kuin näppäillään. Itselläni tässä riittää vieläkin paljon opittavaa ja sulateltavaa. Toisaalta biisit ovat vähän lyhyempiä, ja levykin "vain" reilu 63 minuuttia. Osa biiseistä on konserttinauhoituksia. Zusaanin soitinlistaa: sello, rummut, huilu, gongi, kaval ja ney (-huilut), piano, sopraanofoni, shakuhachi, syntikka, sheng ja mizmar (-puhaltimet), patarumpu, ihmis(?)ääni. Siihen vierailijat päälle. Välillä Zusaan hoitaa (tälläkin) levyllä kaiken yksin. Jännää, haastavaa, arvoituksellista, kiehtovaa, ja välillä henkeäsalpaavaa. Pari biisiä on nauhoitettu jo 80-luvun lopussa, mutta ei ole julkaistu ilmeisesti aiemmin. No, näissä kuvioissa lineaarisella ajalla ei ole niin merkitystä. Sun City Girlsiinkin tätä on verrattu, ja jotkut jutut kuulostavat samaan tapaan ihan tai melkein autenttisilta etnoesityksiltä, toisaalta muutenkin hengenheimolaisuutta tuntuu löytyvän, kun mietitään vaikka sitä pohjatonta inspiraatiota, vapaata improvisaatiota ja avantgardistisia taipumuksia.
Sensual Hearingin avaus "Opening Words" (live) naurattaa aina, koska lähinnä jollain kielillähän siinä puhutaan. Eikä ehdottomuus (ja virtuositeetti) hellitä hetkeksikään soolopianoseuraaja "Alchemyssakaan". Laiskasti voisi todeta levyn olevan vähän kuin jatkoa edeltäjälleen. (Välissä tuli yksi kollaboraatiolevy.) Samat avustajat ovat osittain mukana kuin Prophecyllakin, osa liveä ja osa studiota. Kuitenkin samalla ollaan ehkä etäännytty entistä enemmän jazzista ensinnäkin etnommille vesille. Ja onko se sitten pseudoetnoa? Ehkä, mutta musiikkina ja äänenä se ei kyllä ole yhtään vähempää aitoa, sillä tämä kama tulee niin spontaanisti syvältä sisäavaruuden sopukoista, että vastaavaa ei oikein edes ole olemassa. Ja avantgardea unohtamatta. Kaikessa on kuitenkin läsnä se kuuluisa Vapaa Henki. Huh William, älä Pelästyttele mua sillä bassollas! Eiku anna mennä vaan... ("Ebb and Flow" - tai ehkä se onkin Zusaanin sello tai Jin Hi Kimin Komungo!)) Alle minuutin kestävällä live-nauhoituksella "Chi-Kung" Zusaan soittaa samanaikaisesti fonia ja rumpuja! Mainittava on myös viulisti Shela Somalia Richardsin panos näillä kahdella jälkimmäisellä levyllä, erittäin ennakkoluulotonta menoa. Lopussa otetaan yleisökin mukaan esitykseen. Levyn pituus: n. 60 minuuttia eli 1 h.
Ehkä joskus saan tutustuttua myöhempiinkin Zusaanin levyihin, joita on pieni liuta. Toki nuo alkupään kasetitkin kiinnostavat, jos siellä on taso kauttaaltaan yhtä korkea. Nyt toivoisi lähinnä, että ehtisi kuunnella nämä kaikki levyt taas uudestaan... Suosittelen Worldsia aloituslevyksi, siitä sitten eteenpäin, ylös, alas, sivulle ja läpi.
Allan Bryant on kemisti, akateemikko, säveltäjä ja kitaristi. 60-luvun lopulla hän vaikutti Italiassa Musica Electronica Vivan jäsenenä. Hän vaikuttaa myös hauskalta, ei-ryppyotsaiselta kaverilta, ainakin mitä on tulkittavissa hänen itse kirjoittamistaan cd:n hihanuoteista. Tällä levyllä (1977 julkaistun levyn laajennettu painos) hän soittaa itse rekonstruoimiaan kitaroita (Space "Gtarz") eri tavoilla. Ainoastaan äänen vahvistusta on käytetty, ei muita efektejä. Biisien teemoina on villejä fysikaalisia ideoita ja vieläkin villimpää sci-fiä. Jotenkin hommasta tulee minulla välillä mieleen the Screaming Mee-Meesin alkuajat, eikä vähiten biisien nimistä kuten "a Bouncing People Planet" ja "Insect Takeover", vaikkei tämä olekaan millään tavalla meluisaa ja lähtökohdat muutenkin vähän eri. Musiikki on kuitenkin intensiivistä ja keskittynyttä, ja se eroaa suunnilleen kaikesta aiemmin kuulemastani. Tätä voisi nimensä ja ideansa puolesta verrata Remko Schan Machine Guitars -levyyn, mutta siinä missä Machine Guitars on kokeellisen (koneellisen?) minimalismin klassikko, tämä on vapaampaa improvisaatiota.
Radio Free Robots - Silicon Carne 12" (Art Kill Art 2007)
Miltä kuulostaisi robottien vetämä radio-ohjelma? Tämä on mukava laittaa soimaan, kun haluaa paeta todellisuutta vajaaksi puoleksi tunniksi.
Zusaan Kali Fasteau - Worlds Beyond Words cd (Flying Note 1989); Prophecy cd (FN 1993); Sensual Hearing cd (FN 1997)
Lisää löytöjä Forced Exposuren arvioista/postimyyntikatalogista. Jännään ajankohtaan eli 80- ja 90-luvun taitteen molemmin puolin sijoittuvaa "spiritual jazzia", vaikkakin Zusaan oli hankkinut kannuksiaan jo 70-luvulla Impulsella. Välissä meni 13 vuotta matkatessa ympäri maailmaa etnisiä(kin) vaikutteita imien. Worlds Beyond Words (Äänitetty 1987-89; oletan, että tämä on ainakin osittain koottu aiemmilta kasettijulkaisuilta, mutta mahdollista hajanaisuutta ei tule edes ajatelleeksi levyn soidessa. Vaihtelu on ehkä nimenomaan etu.) vie heti mennessään, oli kyse sitten soolona, välillä päällekkäisäänityksinäkin toteutetuista riisutummista paloista, tai vaikkapa bändikokoonpanolla vedetyistä katarttisiin sfääreihin nousevista jammailuista. Ekstaattista, ei häpeä tippaakaan vanhoille mestareille, vaikken toki nyt nostakaan samalle jalustalle. Pikemminkin tämä on parhainta mahdollista soihdun kantamista ja valon välittämistä eteenpäin. Rummuissa on tällä levyllä parissa esityksessä Rashied Ali, mikä on tietenkin merkittävää sinänsä. Zusaanilla ei tunnu loppuvan inspiraatio kesken, soitti hän sitten puhaltimia, lyömäsoittimia, kielisoittimia (piano mukaanlukien), tai vaikka vaan höpöttäisi menemään. Kaikkea tuosta vaan ja hyvin taitavan kuuloisesti. Eikä missään vaiheessa tunnu, että jokin (hörhöys, tekotaiteellisuus tms.) pistäisi vastaan, ei, kaikki soljuu korviin vaivattomasti ja nostaa korkeammalle tietoisuuden tasolle. Pituutta 72 minuuttia.
Prophecy onkin sitten huomattavasti haastavampi tapaus, sillä se tuntuu välillä olevan jopa enempi avantgardea kuin jazzia. Se ei ole niin lempeää kuin edeltäjänsä. Silti sekin tuntuu äärimmäisen henkiseltä ja henkistyneeltä, inspiroituneelta. Bassoon on hypännyt avustamaan guru William Parker, ja hän jos kuka onkin navigoija paikallaan tässä meressä. Esimerkkinä vaikka ällistyttävä "Lunar Wisdom". Sitä bassoa siis enemmänkin sahataan kuin näppäillään. Itselläni tässä riittää vieläkin paljon opittavaa ja sulateltavaa. Toisaalta biisit ovat vähän lyhyempiä, ja levykin "vain" reilu 63 minuuttia. Osa biiseistä on konserttinauhoituksia. Zusaanin soitinlistaa: sello, rummut, huilu, gongi, kaval ja ney (-huilut), piano, sopraanofoni, shakuhachi, syntikka, sheng ja mizmar (-puhaltimet), patarumpu, ihmis(?)ääni. Siihen vierailijat päälle. Välillä Zusaan hoitaa (tälläkin) levyllä kaiken yksin. Jännää, haastavaa, arvoituksellista, kiehtovaa, ja välillä henkeäsalpaavaa. Pari biisiä on nauhoitettu jo 80-luvun lopussa, mutta ei ole julkaistu ilmeisesti aiemmin. No, näissä kuvioissa lineaarisella ajalla ei ole niin merkitystä. Sun City Girlsiinkin tätä on verrattu, ja jotkut jutut kuulostavat samaan tapaan ihan tai melkein autenttisilta etnoesityksiltä, toisaalta muutenkin hengenheimolaisuutta tuntuu löytyvän, kun mietitään vaikka sitä pohjatonta inspiraatiota, vapaata improvisaatiota ja avantgardistisia taipumuksia.
Sensual Hearingin avaus "Opening Words" (live) naurattaa aina, koska lähinnä jollain kielillähän siinä puhutaan. Eikä ehdottomuus (ja virtuositeetti) hellitä hetkeksikään soolopianoseuraaja "Alchemyssakaan". Laiskasti voisi todeta levyn olevan vähän kuin jatkoa edeltäjälleen. (Välissä tuli yksi kollaboraatiolevy.) Samat avustajat ovat osittain mukana kuin Prophecyllakin, osa liveä ja osa studiota. Kuitenkin samalla ollaan ehkä etäännytty entistä enemmän jazzista ensinnäkin etnommille vesille. Ja onko se sitten pseudoetnoa? Ehkä, mutta musiikkina ja äänenä se ei kyllä ole yhtään vähempää aitoa, sillä tämä kama tulee niin spontaanisti syvältä sisäavaruuden sopukoista, että vastaavaa ei oikein edes ole olemassa. Ja avantgardea unohtamatta. Kaikessa on kuitenkin läsnä se kuuluisa Vapaa Henki. Huh William, älä Pelästyttele mua sillä bassollas! Eiku anna mennä vaan... ("Ebb and Flow" - tai ehkä se onkin Zusaanin sello tai Jin Hi Kimin Komungo!)) Alle minuutin kestävällä live-nauhoituksella "Chi-Kung" Zusaan soittaa samanaikaisesti fonia ja rumpuja! Mainittava on myös viulisti Shela Somalia Richardsin panos näillä kahdella jälkimmäisellä levyllä, erittäin ennakkoluulotonta menoa. Lopussa otetaan yleisökin mukaan esitykseen. Levyn pituus: n. 60 minuuttia eli 1 h.
Ehkä joskus saan tutustuttua myöhempiinkin Zusaanin levyihin, joita on pieni liuta. Toki nuo alkupään kasetitkin kiinnostavat, jos siellä on taso kauttaaltaan yhtä korkea. Nyt toivoisi lähinnä, että ehtisi kuunnella nämä kaikki levyt taas uudestaan... Suosittelen Worldsia aloituslevyksi, siitä sitten eteenpäin, ylös, alas, sivulle ja läpi.
Subscribe to:
Posts (Atom)