Charlie Daniels Band - Fire on the Mountain LP (Kama Sutra 1974); Nightrider LP (Epic 1975)
Ok, kun itse alan puhua Charlie Daniels Bandistä, nämä kaksi ovat ne levyt jotka ovat kolahtaneet itselleni ja kovaa. Hommasin pari vuotta sitten näitä edeltäneen Way Down Yonderin, mutta se ei ole temmannut samalla tavalla mukaansa. Jotenkin soitto ei kulje ihan samalla tavalla, biisit eivät ole yhtä innostavia, paitsi "I'll Always Remember That Song", joka on hieno kantriballadi stilikoineen. Eikä biiseissä tapahdu niin hienoja juttuja. En tiedä, saatan joskus vielä pyörtää puheeni. Näitä myöhemmistä on tuttua vaan pari biisiä, ja niissä homma kuulostaa jo jotenkin erilaiselta. Mutta, mennään näiden kahden levyn ansioihin: virtuoosimaista bändisoittoa, dynaamista kommunikaatiota, on inspiroiduttu musiikin lähteestä ja jalostettu se omaksi musiikiksi - kantri, blues, rock ja soul - hienoja lyriikoita ja uskottavaa maailmankuvaa. Levyt siirtävät ajassa ja varsinkin paikassa. Hienot bändikuvatkin kansissa. Tykkään vielä enemmän Nightriderista, koska sen biisit, tarinat ja kitaramelodiat ovat loppusummassa vielä isompia. Fire on the Mountainilla on kuitenkin kovaa materiaalia: Uhmakasta mehikolaisvaikutteista "Caballo Diabloa" seuraa sanoituksiltaan uhmakas "Long Haired Country Boy", jossa ei ole mitään fuulaa. Ja olen aina halunnut vastauksen kysymykseen: Onko vuotta myöhemmin julkaistu David Allan Coen "Long Haired Redneck" vain tämän sensaatiohakuinen uudelleenmuotoilu? Kakkospuoli ei ole ehkä biisillisesti niin tiivis ja tehokas - soitannollisesti sekin pitää mielenkiinnon yllä. Ehkä Nightriderillakin on vähän samanlainen jako puoliskojen suhteen, mutta se on tiiviimpi ja vielä vahvempi kokonaisuutena.
Grinderswitch - Honest to Goodness LP; Macon Tracks LP (Capricorn Records 1974 ja 1975)
En tiedä kuinka "väsynyttä", "möhistä", tai "muusikkorunkkausta" on fiilistellä rock-musassa bändin soittoa ja erillisiä soitto-osuuksia siellä lomassa, mutta eikös tässä taida piillä suurin osa southern rockin suolasta. Ja fiilistelen häpeilemättä juuri näitä asioita näilläkin kahdella levyllä. Toki biisitkin on hyviä, fiilis autenttisen oloinen, laulu on luonnollista. Eka älpeellä "How the West Was Won" on eeppinen, sisältää erittäin hienot kitarakuviot ja -soolot. Kuinka nuo slide-jutut soitetaan noin varmalla otteella? Miten noi rytmijutut ja komppaus saadaan kulkemaan tuolla groovilla? Vaatinee lahjakkuutta JA harjoittelua. Toka levy Macon Tracks (bändi kasattiin erinäisten post-Duane Allman Bros -sidonnaisten vaiheiden jälkeen lopulta Maconissa) alkaa vastustamattomalla "Mail Train Bluesilla", hienoja melodioita ja soitto-osuuksia, meininki tuntuu olevan entistä hiotumpaa, eikä särmää ole silti menetetty. Sama meininki jatkuu läpi koko levyn, biisit ovat aika normikestoisia, välillä vedetään rivakammin ja välillä rauhallisemmin. Helvetin hienoja kitaramelodioita, aika hiton hyvin soitettuna. Kuriositeettina on mainittava, että John Peel käytti vekkulia päätösbiisiä "Pickin' the Blues" radio-ohjelmansa tunnarina ilmeisesti useita vuosia.
Hydra - s/t LP; Land of Money LP (Capricorn 1974 ja 1975)
Astumme yhä rajummin rokkaavan tavaran äärelle. Atlantalaisen yhtyeen kaksi ekaa levyä ovat tuplakitaroiden juhlaa, ja bändi soittaa suhteellisen suoraviivaisesti ja tekee tymäköitä, mutta melodisia biisejä. Enemmän blues, kuin kantri tai soul (tai jopa jazz), vaikka näilläkin nuo kaikki on ehkä jäljitettävissä tatsissa ja siellä täällä ihan biiseissäkin (jazzia lukuunottamatta). Mutta ennen kaikkea rock, melkeinpä hevi. Miltäs Thin Lizzy kuulosti tuohon aikaan? Selkokielellä sanottuna lähempänä Lynyrdiä, kuin näitä muita tässäkin esiteltyjä. On mahtavia kitaroita, vähän väliä puskee jotain hienoa juttua. Ekan levyn biisimatsku on ehkä hivenen vaihtelevampi ja kautta linjan melodisempi, toka on entistä tuhdimpaa tavaraa. Vikaa studiolevyäkin on kehuttu, mutta sillä bändi on kutistunut trioksi, joten samankaltaista tuplakitarailoittelua tuskin kuullaan.
The Marshall Tucker Band - A New Life LP (Capricorn 1974)
Tämän bändin kanssa oli aluksi vähän vaikeuksia. Searching for a Rainbow ja sitä seurannut Long Hard Ride vaikuttivat parista hyvästä biisistä huolimatta liian siisteiltä ja mitäänsanomattomilta. Annoin näitä edeltäneelle a New Lifelle ja samalla bändille vielä uuden, heh, mahdollisuuden. Ja kylläpä kannatti. Tämänkin levyn yleisilme on varsin laid-back, mutta nyt on soundeissa mukavaa lämpöä ja rouheutta, ja soittopuolella tapahtuu koko ajan. Biisit piirtävät kuvia mieleen. Ehkä näistä kaikista esitellyistä levyistä tämä on eniten möyhyntuoksuinen, ainakin kokonaisuutena, ja eniten kantri. Bändin pomo Toy Caldwell on kuvaillut yhtyettä progressiiviseksi kantriksi. Bändin debyytti ja toka levy (tupla, jolla studio- ja livelevyt) pitää jossain vaiheessa myös tsekata, sillä niillä pitäisi olla ainakin jo samat palaset käsillä, jos ei vielä paikoillaan, saati palasiksi lyötynä ja uudelleenkoottuna.
--
Eli mikä se on se Southern Rockin huippujen huippu? Se on tietenkin the Allman Brothers Bandin 1971 Fillmore East konserttien marraskuun 13. päivän toisen konsertin jatkumo "Whipping Post" -> "Mountain Jam". Aikanaan julkaistu noista konserteista koottu livetupla on klassikko, mutta nuo konsertit on julkaistu myös kokonaisina uudelleen (6 cd:n boksi, tai ennemminkin kansio), ja ne ovat kaikki todellakin kuulemisen arvoisia, ehkä ihan ensimmäistä lukuunottamatta. Jos itselleni John Coltranen tietyt studio- ja livepalat (klassinen kvartetti ja myöhemmät kokoonpanot) edustavat länsimaisen musiikkikehityksen absoluuttista huippua, niin the Allman Brothers näillä Fillmore Eastin keikoillaan edusti samaa rock-puolella. Se, mitä siinä soittopuolella tapahtuu on jotain aivan järjetöntä. Ainakin sen lyhyehkön ajan he olivat jättiläisiä maan päällä. He rikkoivat jo sen palapelinkin ja kokosivat sen uudestaan.
Jännä huomata, että kaikki nuo muut esitellyt levyt ovat tulleet vuosina 1974 ja -75. Ne eivät ehkä yltäneet samaan kuin Allmanit 1971, mutta ne ovat kaikki hyviä ja itseltään kuulostavia levyjä, vaikka kaikki bändit soittivat toistensa keikoilla ja vierailivat toistensa levyillä. Jotkut muutkin näiden yhtyeiden aiemmat tai myöhemmät levyt voivat olla hyviä, mutta ainakin juuri näillä kaikilla on sopassa mukana sopivasti karheutta ja särmää, groovea, soittamisen ja musiikintekemisen iloa, ennakkoluulottomuutta ja hyviä biisejä. Hyvää aikaa Capricorn Recordsillekin, jonka tallissa melkein kaikki olivat.
No comments:
Post a Comment