Saturday, June 10, 2023

Hiljattain hankkimiani levyjä pt. 8 (Guerssenin uusintoja ja muuta)

Dragonfly - s/t LP (Guerssen 2012; alunp. Megaphone 1968)

Muhevan raskasta biisivoittoista psykebluesrokkia Coloradosta vuodelta 1968. Ehkä enemmänkin psyke kuin blues tällä kertaa. Mukana on myös "pakollinen" pitempi bluesveto, mutta se on tällä kertaa erittäin kulkeva versio "Hoochie Koochie Manista". Erittäin iskeviä biisejä melodisestikin. Kitarassa välillä kunnon paksua fuzzia. Toimivan biisimatskun lisäksi välillä tulee whoa -hetkiä, tyyliin "hetkinen, mihin nyt mentiin/mihin ne katos?" Tekee mieli kuunnella koko levy pari kertaa putkeen. Mainitaan vielä kaverin huomio, että laulaja kuulostaa välillä Kurdt Cobainilta! Ei ne jotkut biisitkään niin kaukana ole - Nirvana olisi voinut coveroida "Love Buzzin" sijaan näitä...

Saboten . s/t LP (Sub Discos & Floor 2023; alunp. Floor 1982)

Japanilainen post-punk -bändi, jonka suurin vaikute oli Erik Satie. Kertoo melkein kaiken? No ei ehkä sitä, että oikeasti aika jännä ja kulmikkaasti kulkeva levy. Biisit ei todellakaan mene melodisesti kovin tuttuja polkuja, tarttuen silti välillä myös korvaan, ja rytmityksetkin ovat varsin kiperiä. Bändillä tuntui olevan myös hyvin treenattu ja määrätietoinen tatsi, vaikka lähtivät opettelemaan täysin nollista, tyyliin punkin innostamana päättivät perustaa bändin ja marssivat kauppaan ostamaan soittimet. Soundi on selkeä ja "clean", ehkä paikoin jopa "surf"? Ehkä tästä tulee joidenkin aikalaistensa lisäksi vähän mieleen myös Red Crayolan toka levy, ehkä ajallisesti myöhempi kiinalainen Chui Wan, tai siinä tapauksessa toisinpäin.

Paul Marcano & Lightreams - 10,001 Dreams 2LP (Got Kinda Lost Records 2016; alunp. ei lafkaa 1983)

Varsinainen yllättäjä ja varmaankin paras tänä vuonna kuulemani levy. 1980-luvun alussa äänitetty 90 minuuttinen psyke-eepos (itse asiassa jatkoa bändin debyyttilevylle vuodelta 1981), joka julkaistiin vain kasettina, ja on nyt jaettu mm. neljälle vinyylipuoliskolle. Ensimmäinen levy on enimmäkseen psykedeelistä kaiutettua kitaranrämpyttelyä, melodista sooloilua ja laulua filosofisine/utopistisine teksteineen. Kuulostaako kuvailu hirveältä? Ei, tämä on aivan mieletöntä "kosmista suvantoa". Musiikissa on jokin ihmeellinen positiivinen aura, joka saa kaiken toimimaan. Jälkimmäinen levy lähtee kokeellisemmille vesille, eikä viimeinen puolisko ehkä ole jamittelussaan levyn parasta antia, mutta saattaa vielä petrata jatkossa. (Toisaalta levyn jatkumo on varmastikin harkittua.) Vaan kyllä tämä on aivan uskomaton kokemus. Tätä kuunnellessa olo paranee, tuntee melkein olevansa parempi ihmisenä.

Jorge Antunes - Música Eletrônica LP (Mental Experience 2016; alunp. Mangione 1975)

"Ensimmäinen brasilialainen elektroakustinen levy." Levyn infoista löytyy tietoa, kuinka tämän levyn tekeminen ei ollut helppoa uusintana (rekonstruointi osittain tuhoutuneilta alkuperäisiltä nauhoilta), saati sitten alunperin tuonaikaisessa Brasiliassa, mutta molempien keskiössä on ollut intohimo yksityiskohtaiseen käsityöhön. Itse musiikki on suurimmaksi osaksi mahtavan abstraktia mutta vahvan näkemyksen siivittämää. Todella hiljaisista hetkistä edetään suhteellisen meluisiin purkauksiin. Laatukamaa.

Oliver - Standing Stone LP (Guerssen 2022; alunp. OLIV Records 1974); Stone Unturned LP (Guerssen 2022)

Taas löytyi sellaista 1970-luvun "private press" folkkia, että kuulostaa ihan älyttömän hyvältä. Standing Stone julkaistiin aikanaan 250 kpl painoksena; Stone Unturned on ylijääneitä nauhoituksia samalta ajalta. Walesilaista "farm-folkia" (! ehkä oikeasti "vain" happofolkia vahvoin blues-vaikuttein), joka saavutti jonkinlaista live-mainetta, mutta John Peel oli ainoa DJ, joka soitti julkaistua levyä ohjelmassaan, ja pian levy painui unholaan. Happoinen skaala vaihtelee psykedeelisemmästä melodisemmasta kamasta jamittelevaan ja välillä beefheartiaanisempaan bluesiin sekä lievästi kokeellisempaan menoon. Beefheartin lisäksi Jethro Tullistakin on puhuttu, mutta artisti itse on kieltänyt suorat vaikutteet molemmilta. Harvoja levyjä/artisteja (vrt. Ranskan Denis), joista tulee välillä mieleen jopa Japanin Brast Burn ja Karuna Khyal, mutta tämä on paitsi ehkä hieman "helpompaa" (osin varmasti biisien suhteellisen lyhyyden takia), myös astetta musikaalisemmin soitettua. Ja vaikka tämä on äänitetty "kotona", on soundi todella huolellinen: nautittava ja selkeä. Standing Stonea on julkaistu uudelleen aiemmin jo 90-luvulla mm. David Wellsin toimesta, mutta nyt saatavilla ovat nämä hienot Guerssenin painokset.

Saturday, March 25, 2023

Suhteellisen uusia kotimaisia kasettijulkaisuja

Rene Kita - Rheingold kasetti (2021 Artsy Records)

Wagneria tulkittuna kotikutoisesti ihmisäänellä ja vinkuvilla possuleluilla. Totaalisen hillitöntä, tälle ei helposti löydy verrokkia. Intensiteetti ei hellitä, vaikka esitys on suhteellisen pitkä, ja sellaisena myös haastava. Ei siis ihan joka fiiliksen musaa, mutta löytää hetkensä.

Sirpa Jokinen - Windy Why kasetti (2021 Artsy Records)

Arturia syntetisaattoreita, kuin olisi huoneessa jossa nämä soittavat itseään. Tai jossain konehuoneessa. Oikeastihan näin ei ole, vaan näitä soittaa ihminen, vapaassa hengessä. Välillä tulee mieleen jopa, noh, esim. Conrad Schnitzler, mutta sitten hyppää taas muualle. Kaksi vartin mittaista esitystä. Ehdotonta, mutta helposti lähestyttävää, lempeää ja rauhoittavaa.

Henri Lindström - Soita jos meinaat delaa (2022 Artsy Records)

Helsingissä ja Lissabonissa taltioitua elektronista musaa, joka on mielikuvissani jotenkin vahvasti kiinni tässä ajassa. Mielikuva voi johtua toki myös äänitteen, ehkä kappaleidenkin nimestä. Heijastaako tämä jotenkin melankolisesti nyky-yhteiskuntaa, vai onko tämä "vain" musiikkia, sellaisenaan rauhoittavaa pimputtelua (positiivisessa mielessä!), helinää, kuplintaa ja huminaa kauniine melodioineen? Kappaleet ovat suhteellisen lyhyitä, kauniita, välillä hiljaisimpia aphex twinejä muistuttavia miniatyyrejä, joista osa kasvaa hillitysti (ei siis volyymiltaan) lähes katarttisen huumaaviksi.

Re-clip - Noon kasetti (2019 Hyster Tapes)

Tässä erikoisessakin kasettiryppäässä se kaikista epäkonventionaalisin julkaisu. Ei ole infoa, miten äänet on tuotettu tai mistä napattu, jotain delay-efektiä ja/tai looppia on käytetty ja varmaan jotain sampleja, mutta siinäpä se. Melkein voisi kuvitella, että on vain painettu kasettidekin äänitysnappulaa, ja mankka on taltioinut ympärillä olevia yhtä aikaa sekä tavallisia että unenomaisia ja toismaailmallisia ääniä. Viisi toisistaan mukavasti poikkeavaa "biisiä", 45-minuuttinen kasettipuolisko. Viimeisessä esityksessä "Chain" kuulemma vielä reistailemaan alkanut nauhuri tekee omat tepposensa - sattuman luoma kiireetön naksunta, kitinä ja huojunta nostavat homman ylimaalliseen potenssiin. Käsittämättömän vangitsevaa, ansaitsisi suurempaa huomiota.

Aarniseppä/Rihmasto - Tuntu split kasetti (2018 TuotantoHaloo)

Hiukan jo vanhempi julkaisu. Aarniseppä toteuttaa massiivisen Hyönteisten temppeli -tuplacd:ltä tuttua jokseenkin progressiivisesta rokistakin vaikutetta saanutta "hyönteisambienttiaan" (ambient ei ehkä täysin oikea termi?). Persoonallista musiikkia. Rihmasto on kotimaisen ambientin kovimpia nimiä, ja "Virran mukana" -esitys on sitä itseään, jokseenkin täydellistä "soutuvenehuminaa", josta toivoisi, ettei se loppuisi koskaan.

Sivuoire - Hymyilevä Sisyfos kasetti (2022 non-label)

Kun tämä ilmestyi digitaalisena, kuuntelin sitä joka päivä useaan otteeseen usean viikon ajan, etenkin työmatkoilla. Kotitekoista hip hoppia, mutta kotitekoisuus ei välttämättä kuulu ulospäin, sillä taustat, räpäytys ja toteutus on tehty huolella ja näkemyksellä. Marginaalisuutta ei kuitenkaan edes yritetä salailla teksteissä. Tekstit ovat muutenkin hyvin henkilökohtaisia, enkä ehkä ole törmännyt samanlaiseen aiemmin. Tyyliäkin on useammanlaista, katsokaas kun ei ole pakko sitoutua johonkin yhteen ainoaan tyyliin ja olla kaavamainen ja laskelmoitu. Parhaimmat biisit avaavat mieleen kauniita kuvia. Suosittelen jokaista vähänkin epäkaupallisemmasta (joskaan mitään avantgardehoppia tämä ei sentään ole kuin korkeintaan hetkittäin) hiphopista pitävää tsekkaamaan tämän, löytyy myös bandcampista.

Tuesday, July 26, 2022

Hiljattain hankkimiani levyjä pt. 7 (Japani)

Toshi Ichiyanagi - Music for Tinguely CD; Electronic Field CD (Molemmat Edition Omega Point 2006 ja 2008)

Obskuuria nauhamusiikkia Japanista osat 5 ja 8. Obskuuria ja obskuuria - Ichiyanagi on japanilaisen avantgardekentän kovimpia nimiä, ja yksi sen villeimmistä kokeilijoista. Lisäksi nämä ovat nauhamusiikkia vain osaksi, mutta ei varmaan tarvitse olla turhan tarkkoja. Jos obskuurilla tarkoitetaankin sitä, että ilman julkaisua nämä olisivat jääneet arkistoihin pölyttymään, niin ei voida kuin kiittää julkaisijaa ja tekijöitä.

Music for Tinguelyn nimibiisi on tehty Jean Tinguelyn (vrt. "Homage to New York" -spektaakkeli) mm. eri koneiden osista, moottoreista ja roskametallista väsättyjen veistosten inspiroimana. Jotkut näistä tuottivat myös ääniä, ja näitä Ichiyanagi käytti teoksensa äänilähteenä. Äänitys on jo vuodelta 1963 ja on aika ehdotonta ääntä, varsinkin kolistelevan alun jälkeen meno yltyy aikamoiseksi. Äänellisesti vielä villimpi paukku on 20-minuuttinen live-esitys "Appearance" vuodelta 1967, menossa mukana John Cage ja John Tudor esiintyjinä. Instrumentteja, oskillaattoreita, ring modulaattoreja. Seurauksena osin jopa suoraa melua (kuulostaa välillä kuin Haino soittaisi kitaraa! Välillä Merzbowilta... - kyseessä käsittääkseni manipuloidut trumpetti ja viulu, bandneon eli eräänlainen haitari, piano, ihmisääni...ja mukana ei ole ketään Boredomsista!), absurdeja ja rumia ääniä, jotka hetkittäin kirvoittavat yleisöstä naurunpurskahduksiakin. Ainakin alkupuolella - aploditkin meinavat alkaa jo ennen esityksen päättymistä. Tämä on yksi merkittävimmistä viime vuosina itselleni vastaan tulleista äänityksistä. Viimeisessä "biisissä" tietokone (1969) puhuu japaniksi arkkitehtonista teoriaa, ja tämä yhdistyy alussa ja lopussa gregoriaaniseen kuorolauluun. Ei ihan perussettiä tämäkään. Hieno trikki, kun alun jälkeen kuorolaulu häipyy, ja jäljelle jää vain tietokoneen puhe dramaattisine taukoineen. Loppuun tulee vielä lyhyt pätkä autiota basarijytkettä. Industrialia?

Electronic Field sisältää reilun 45-minuuttisen esityksen vuodelta 1997 Ibarakin Art Tower Mitossa, osana "Japanese Experimental Music in the Sixties" -nimistä konserttisarjaa. Preparoitu piano ja livenä käsiteltyä ääntä. Ei ole helppoa tai hillittyä, ja kovaäänisiäkin ylläreitä tulee vähän väliä. Hiljaisemmissa kohdissa kuuluvat yleisön askeleet, muut äänet, kamerat, ja ovikellokin (?) soi aika taajaan. Tämä kaikki luo tällä kertaa onnistuneen fiiliksen, että olisi paikan päällä tätä todistamassa, vaikkakin mitä tulee esityksen ilmeisen hienoon visuaaliseen puoleen, on tyydyttävä kannen valokuviin ja omaan mielikuvitukseen. Äänenlaatu on siis selkeä ja toimiva, vaikka kaikki onkin nauhoitettu yhdellä videokameralla. Kompromissiton repäisy.

Yoshio Ojima - Une Collection des Chainons I & II Music for Spiral 2CD (WRWTFWW 2019; alunp. Wacoal Art Center/Newsic 1988)

Tämä levy tuntuu nyt popahtelevan vastaan eri puolilla, vaikka uusinta julkaistiin jo 2019 ja hypen ensimmäinen aalto nousi varmasti jo silloin. Levystä on olemassa myös tuplavinyylipainokset molemmille osille. Varmasti jäätävän hienot paketit, mutta joskus tekee mieli valita se vähän helpompi ja halvempi vaihtoehto. Sitäpaitsi alkuperäiset julkaisut olivat nimenomaan cd-muodossa. No, nämä ovat toissijaisia juttuja itse musiikkiin nähden. Musiikki on alunperin tehty 80-luvun puolivälissä Tokiossa avattuun näyttelyyn, jota varten rakennettiin myös uusi taidekeskus eri tiloineen ja funktioineen. Nämä julkaistut äänitteet ovat muodostettu isosta varastosta ääniä ja soundeja, jotka Ojima näyttelyä (ja tilaa) varten sävelsi ja äänitti. Jos japanilainen ns. environmental music on jo tuttu käsite, niin tämä on takuuvarmasti sieltä aivan laadukkaimmasta päästä. Säveltäjän ohje on kuunnella tätä samalla volyymilla kuin muita arkisia ääniä, mutta musiikki toimii yhtälailla esim. kuulokkeilla ja rauhoittaa. Selected Ambient Works 1985-88, välillä hyvinkin paljon ihan oikeasti!

Overhang Party - Otherside of 2CD + 7" (Pataphysique Records 2000)

Overhang Party oli aina tuttu jo Tokyo Flashback 2 -kokoelman hienolta osuudeltaan: atmosfääristä, meluisaa mutta melodista, ei liian siistiä psykedeliaa - ja kerrassaan hieno biisi! Koska niin moni japanilainen ns. undergroundpsykedelia varsinkin kasarilta ja ysäriltä sekä 2000-luvun alusta (toki myös 70-luvulta...) on poikkeuksellisen hienoa musaa, niin tulipahan tässä taannoin mieleen, että miksen voisi tätäkin bändiä joskus tsekata. Aloitin Otherside of -liven (äänityksiä 90-luvun puolivälistä vuoteen 1999) kuuntelulla, ja heti iski "Kizatsu" -biisi katedraalisella psykedeliallaan. Koko levy on aika järkyttävän kovaa tasoa, vaihdellen "Kizatsun" tunnelmista jossain määrin High Rise -tyyppiseen meluisaan garagerockpsykedeliaan ja paikoin myös melodisempiin ja rauhallisempiin tunnelmiin, joissa kaikissa kuitenkin kitarat yleensä ns. vanuttavat paljon. Kakkoslevyllä mukana on kolmessa biisissä neljästä vielä niin monessa yhteydessä hommat toiseen potenssiin nostava happokitaraguru Michio Kurihara, että meno on näihin korviin yhtä juhlaa. Pitkiä ansaittuja käsittelyjä. Se "Kizatsun" Kuriharalla höystetty toinen versiokin on vielä tuplasti hurjempi, sisäavaruuden peilisali loputtomine heijastuksineen. Kuningasesitys on kuitenkin "Tokyo Zero Fighter": kuin Kurihara olisi liittynyt kovimman Stooges/Elevators -vaiheen Spacemen 3:een - 14 minuuttia silkkaa ekstaasia eikä vaan hellitä missään vaiheessa. Siis ihan oikeasti järki lähtee. Mutta muutenkin ne kerrassaan psykedeeliset kitarat soivat pitkin levyä komeasti, tarvittaesssa ilman Kuriharaakin. "Bonuksena" tuleva 7" jenkkikiertueelta on vähän turha kapistus. Hauska oli silti bongata Eric Arnin nimi kiitoslistalta.

Overhang Party - Complete Studio Recordings 4CD (Important Records 2013)

Tutustutaan sitten kunnolla, kun sille tielle lähdettiin ja em. live niin suuren vaikutuksen teki. Tähän on siis koottu aikanaan Rinji Fukuokan omalla merkillä julkaistut levyt I, II, IV (kukin bonusbiisillä varustettuna) ja sitten ns. Lost Recordings bonuksena. "Kolmanneksi" levyksi lasketaan tai ei lasketa Liveä 1994.8.22. at Showboat, joka varmasti olisi sekin hommaamisen arvoinen. Levyillä II ja IV bändi on mielestäni luovimmassa tikissään ja monipuolisimmillaan, joskin alkupään ehdottomuus ja viimeisten nauhoitusten vahva biisimateriaali vakuuttavat myös. IV -levyllä on eniten samoja biisejä, joista osa em. liven huippuhetkistä koostuu. Rauhallisemmista hetkistä mainittakoon erikseen "Le Feu Follet", jonka tenhossa on jotain uskomatonta, ja joka iskee liveversiotakin syvemmälle. Jos olen jo nostanut High Risen esille bändin soundia kuvatessa, yhtälailla voi jonkin verran yhtymäkohtia havaita muuhun tuon ajan japanilaiseen undergroundpsykedeliaan, kuin myös kiistatta vaikka Les Rallizes Denudesiin ja Galaxie 500:aan. Mutta bändi on monipuolinen ja varioi soundiaan ja biisejään, kuulostaen lopulta vahvasti itseltään.

Majutsu no niwa - Frontera CD (There/Musik Atlach 2009); Ecstatic Crystallization CD (Musik Atlach 2010)

Entäs tämä Overhang Party -pomon Rinji Fukuokan myöhäisempi viritys Majutsu no niwa? No, tämä on varmaan uusimpia kuulemiani japsipsykebändejä, ja on ihan helvetin kova, ainakin nämä pari cd:tä. Fronteralla on paljon variaatiota, mutta se ei lipsahda missään kohtaa yhdentekevän puolelle. On dronetusta, garagerokkausta, yöllisempää tunnelmointia ("Journey to the End of the Night" salpaa suorastaan hengen), mutta hemmetin mukaansatempaavaa, eikä kliinisyys vaivaa. Kitara vanuttaa edelleen tarvittaessa armottomasti. "Thousands of Nights..." varastaa "Passengerista", mutta kokonaisuus päätyy reilusti plussan puolelle, sillä siinä on muutakin, jotain isoakin ehkä. Monissa muissakin biiseissä on imua. Fukuokan sävelkynä on edelleen varsin hyvässä terässä.

Ecstatic Crystallization cd = paha drone, julkaistu aikanaan kasettina belgialaisella Sloowtapesilla. Kestoa on tunti. Jotensakin miellyttävä taajuus, joka iskee oikeana hetkenä kultasuoneen, vähän kuin esmes Toho Sara. Ei joka hetken musiikkia, mutta ei myöskään mikään kuriositeetti.

Etno soi pt 1

 Ja eri eksoottisten maiden popit yms. En jaksa tähän avata mitään käsitteitä, alla on vain jotain poimintoja levyhyllystäni, jotka ovat jotain muuta kuin pelkästään angloamerikkalaista tai eurooppalaista huttua, toki joissain myös näiden vaikutteita.

Ahmad Zahir - Hip 70's Afghan Beats! LP (2011 Guerszen)

Kokoelma 70-luvulla vaikuttaneen suositun (ja -79 tuolloin kommunistisen hallinnon taholta salamurhatun) afganistanilaisen laulajan surumielisiä vahvasti rytmikkäitä hypnoottisia biisejä, joissa voi kuulla länsimaisia vaikutteita bändisoitossa, mutta mukana on myös tablaa ja sitaria. Eräänlainen risteyskohta siis? Erikoinen kaikuisa livemäinen soundi, joka lisää psykedeelistäkin vaikutelmaa.

Hailu Mergia & Dahlak Band - Wede Harer Guzo 2LP (Awesome Tapes from Africa 2016; alunp. Ms Recording ?)

Hailu Mergia lienee tunnetuin etiopialaisen jazz/funk -bändi Walias Bandin urkurina. En ole tuohon osastoon saanut liiemmin tutustuttua, mutta miehen soolona jenkeissä nauhoittama Shemonmuanaye, joka julkaistiin alunperin kasettina 1985, herätti levykaupassa korvat, ja onhan se nyt aivan uskomaton levy, pääosassa miehen persoonallinen kosketinsoitintyyli, haitari ja rumpukoneet. Sekin lienee kuitenkin aikalailla puhki hehkutettu, niinkuin ehkä tämäkin ainakin niille, jotka ovat miehen musiikkiin seonneet, ja nythän mies kiertelee käsittääkseni festareita ympäri maailmaa, vieraillen Suomessakin. Pari sanaa nyt kuitenkin tästä ns. sivuprojektina toimineen Dahlak Bandin kanssa tehdystä levystä (tämäkin alunperin siis kasettijulkaisu) eli kyseessa on 70-luvun lopulla etiopialaisessa yökerhossa (erona Walias Bandiin, joka soitti yöt fiinimmän hotellin aulassa!) jammailleen bändin nauhoituksia ajalta, jolloin öisten ulkonaliikkumiskieltojen johdosta bändit joutuivat soittamaan mestoissa yöt läpeensä! Ja tämä kuulostaa juuri siltä. Onnellista hämyä, raukeaa ja energistä samaan aikaan.

Seychelles 2 - Musiques oubliées "des Iles" LP (Ocora 1978)

Ocoran julkaisut ovat yleensä aina laatutavaraa, tyylikkäitä ja informatiivisia paketteja. Nykyään alkavat myös poikkeuksetta olla aika hinnoissaan käytettyinä. Seychelles 2 tarjoaa kattauksen Seychellien "landelta", pääsaarta ympäröiviltä pienemmiltä saarilta, muutaman muusikon esittämänä. Musiikkia eri tilaisuuksiin ja omaksi viihdykkeeksi, melankoliaa, onnellisuutta, huumoria, kummallisia instrumentteja ja yllättäviä käänteitä ja äänilähteitä, mm. laulajan hampailla tuotettuja outoja naksauksia. Kenttä-äänityksissä kuuluu myös elähdyttäviä taustaääniä ympäristöstä.

Sur la Côte des pirates - Les Émirats du Golfe Arabique LP (? Disques Alvarès)

Ainakin hääjuhlamusiikkia mutta muutakin fiilistelyä. Lyömäsoittimia, kieli- ja puhallininstrumentteja. Tässäkin soundi on tärkeässä osassa viehätyksessä, jotenkin hämärää. Tanssia tulen ympärillä (?), välillä hakeudutaan/vaivutaan transsiin, sitten tuulen henkäys dyynien päällä, jinnit liitelevät... Mielikuvani ovat kenties ongelmallisen eksotiikan värittämiä, mutta voin nauttia niistä.

Maroc - Musique du Peuple LP (? Disques Alvarès)

Sama julkaisija kuin edellä. Tämänkään julkaisuajankohdasta ei ole tietoa, eikä edes nauhoitusajankohdista, mutta oletettavasti 70-lukua. "This album does not present Moroccan music in its entirety, no single album could do so." Totta, mutta onhan tässäkin jo ihmeteltävää riittämiin. On jännän kuuloista huilua, kielisoitinta, jajouka-tyyppistä puhallinta (ghaïta), ryhmälaulua, perkussiota (krâkib -nimiset metallikastanjetit tulee ns. puun (!) takaa), kadunkulmaa, hääjuhlaa, eri kansanosia jne. Turha yrittää esitelmöidä liikaa, fiiliksessä löytyy. Vangitsevaa ja hypnoottista.

Maroc - Musique classique Andalou-Maghrébine (Orchestre de Fez Dirigé par Haji Abdelkrim Raïs) LP (Ocora 1985?)

Lyhyesti alustettuna muinaisessa Andalusiassa kehittynyttä klassista musiikkia, joka on sittemmin kulkeutunut Marokkoon ja muuallekin pohjois-Afrikkaan. Molemmat levyllä olevat esitykset ovat otoksia Nawbaksi kutsutuista sävellyksistä. Soittimina on viulua, alttoviulua ja selloa, ja erilaisia pohjoisafrikkalaisia soittimia, lisäksi laulua. Kansiteksteissä on tuttuun Ocora -tyyliin laadukkaat ja perusteelliset infot, joita on turha yrittää typistää tähän sen enempää. Tämä musiikki on varmasti ensi kerran kuultuna kenestä tahansa oudon kuuloista, mutta ei tätä voi vaikeasti lähestyttäväksi sanoa, toisaalta jatkuvan virtauksensa ja muutoksessa olemisensa (ja kestonsa) takia tämä ei myöskään mikään helppo pala ole. Mutta kiehtovaa se on, taidokasta ja ekstaattista. Astu marokkolaiseen palatsiin.

Tunisie Eternelle - Chants et Danses LP (Arion 1982)

Kansitekstit ranskaksi, mutta jotain voi yrittää selvittää musiikin taian ja puutteellisen kielitaidon yhteispelillä. A-puolisko muistuttaa edellä käsiteltyä klassista marokkolaista musiikkia, paljolti unisonossa kulkevat melodiat ja soitto huojuu ja muuttuu jatkuvasti kuin loputon labyrintti. Kansitekstissä vilahtelevat Andalusia, Algeria ja Marokko. Tämä on Tunisian versio eli ma'luf tuosta alunperin andalusialaisesta klassisesta musiikista. B-puoli on tansseja hypnoottisine perkussioineen (taas välissä iskevät ne metallikastanjetit, sitä ennen härkä tms. sanoo "muu"!), puhaltimineen ym. Etenkin parissa vikassa biisissä meno on erittäin kova. Taas kerran sellaista soundia, kuin olisit itse läsnä samassa tilassa.

Saturday, April 2, 2022

Hiljattain hankkimiani levyjä pt 6

 Blast Furnace - s/t LP (Long Hair 2005; alunp. Polydor 1971)

Yhden albumin ja sinkun julkaissut tanskalainen progebändi englantilaisella laulaja-rumpalilla. Vahva, jokseenkin jopa persoonallinen biisimatsku, hämmentävän tyylikäs, selkeä ja tymäkkä soundi, vahvasti sooloava ja hyvin esiinmiksattu kitaristi, tunnelmallista urkua. Ei mitään villiä soundikokeilua, jammailua tai itsetarkoituksellista vaikeutta, vaan nimenomaan biisejä ja hyvältä kuulostavaa bändisoittoa: skitta, basso, rummut, koskettimet, välillä huilu, laulu. Laulajan äänenkäyttö on välillä hieman päällekäyvää, ehkä haettu vähän Peter Hammill -soundia, muttei yhtä taidokkaasti ja varioiden - kukapa osaisi! Jopa yllättävän modernilta kuulostavia juttuja seassa joissain biiseissä. Mielikuvia aurinkoisilta Kööpenhaminan kiemurtelevilta kaduilta, valon ja varjon leikkiä. Mielessä käy välillä Jenkkien Ohon aikanaan julkaisematta jäänyt Vitamin Oho, mutta varsinaisia oletettuja vaikutteita löytyy oikeasti aiempaa ja lähempää (VDGG, Tull jne...). Joka tapauksessa erottuu massasta edukseen ja jää mieleen kummittelemaan. Köpiksessä oli tuolloin aikanaan suhteellisen pieni mutta ilmeisen eloisa proge-skene, jonka muihinkin äänitteisiin voisi joskus kokeilla tutustua.

East of Eden - Mercator Projected LP (Ethelion 2019; alunp. Deram 1969)

Varhaisemman ajan nupuillaan ollutta progea, tässä(kin) tapauksessa vahvasti enemmänkin psykedeelistä rockia. Bändi osaa halutessaan olla aika muikean raskas, mutta ei ole sitä toki koko aikaa. Osaavat välillä myös vetää kokeellisen friikkivaihteen päälle soundiefekteineen kaikkineen. Kaksi perusnimeä tuolta ajalta tulee väkisinkin mieleen: Family ja King Crimson. Eksoottinen ja omaperäinen soitinvalikoima (mm. sähköviulu - joo oli sellainen joillain muillakin) luo samaan aikaan mielleyhtymiä esim. noihin kahteen, mutta ei kaikki ole niin helposti sormella osoitettavissa. Third Ear Bandkin kuulosti tältä ehkä vasta myöhemmin. Tämä taasen jammailee vähän enemmän kuin vaikkapa the United States of America (yhtye). Välillä tosin rokataan ja jammataan ihan "normaalilla" rock-soundillakin. Kansissa sanoituksia kuvataan sanoilla "liquid word pictures"... Mukavan mystinen tapaus, joka sen kuin syvenee joka kuuntelulla. Ethelion -tyyliin tälle julkaisulle on ympätty bonuksia väliin ja loppuun, ja nämä eivät yllä itse levyn kanssa samalle tasolle, ollen paljon konventionaalisempaa tavaraa. (1968 singlen molemmat puoliskot ja julkaisematon "Eight Miles High" -coveri vm. 1969.

Hard Stuff - Bulletproof (Ethelion 2019; alunp. Purple Records 1972)

Heittämällä kovimpia hard rock -levyjä koskaan. Kiinnostuin bändistä jo vuosia sitten, mutta järkevältä tuntuvia uusintajulkaisuja ei tuntunut olevan oikein saatavilla, ainakaan vinyylinä. Onko tämä Ethelioninkaan sellainen, no en tiedä, mutta hyvältä kuulostaa onneksi. John (du) Cann ja Paul Hammond olivat häipyneet Atomic Roosterista ja perustivat bändin nimeltä Bullet, joka muuntui sitten Hard Stuffiksi. Bändi levytti Deep Purplen lafkalle ja kiersi Purplen ja Uriah Heepin kanssa Euroopassa. Bulletproof on silkkaa timangia, ai että kun on kova soundi, riffit ja soitto. Trio/kvartetti -kokoonpano, sillä laulaja Harry "Al" Shaw lauloi vain osalla biiseistä. Basisti John Gustafsson oli soittanut mm. Episode Sixissä Roger Gloverin ja Ian Gillanin ajan jälkeen. Mainittakoon, että saman Purple-kaksikon ja Gustafsonin yhdessä kynäilemä "Monster in Paradise" on (ehkä!) levyn "heikoimpia", kuunnelkaapa sen sijaan vaikka aivan mieletön "Time Gambler (Rodney)". Kun miettii, että John du Cann soitti aiemmin 60-luvulla myös Andromedassa, niin miehellä voi sanoa olleen suht vakuuttava ja uraakin uurtava ura raskaan rock-kitaroinnin saralla. Bonuksena Bulletin nauhoittamia biisejä, ja Bulletiltakin on tullut erikseen joku postuumi äänite, jolla on mm. varhaisempia versioita näistä samoista biiseistä.

Arzachel - s/t LP (Ethelion 2019; alunp. Evolution 1969)

Steve Hillagen (ja Dave Stewartin) ekan (no ainakin levyttäneen) bändin Urielin/Arzachelin ainoa levy on aina jossain määrin kiinnostanut, mutta myös epäilyttänyt. No, tämä on yksi hienoimmista julkaisuista, jonka kanssa mies on ollut tekemisissä, on tavoite ollut sitten mikä tahansa. Kaikki on äänitetty yhdessä sessiossa, eikä minkäänlaiselle hinkkaukselle ole jätetty sijaa. Tämä on hämyä. Kitara on hämyä ja urut on hämyä, toki vähän alkuaikojen Soft Machinelta ja Caravanilta soundaavaa, mutta eri tavalla hämyä. Ja hienoja melodioita ja tunnelmia, varsinkin "Azathoth" on suorastaan pelottavan hieno. "Leg" muistuttaa jostain ehkä tunnetummasta blues-vedosta, mutta toteutus on mainion rujo. Kakkospuolisko on kaksi "biisiä" ja 27 minuuttia, ja niissä on ns. hetkiä. Bonukset, jotka on ympätty a-puolen loppuun, vanhan Urielin ajalta (1968) ovat jo varsin villiä menoa, kuin yhdistelmä Pink Floydin, Caravanin ja Soft Machinen ekoja levyjä.

Curtis Knight Zeus - the Second Coming CD (Lemon Recordings 2009; alunp. Dawn 1974)

Törmäsin tähän levyyn joskus 2009 Japanissa levykaupassa. Tatsuya Yoshida oli paikan päällä kauppiaan kanssa arvioimassa/etsimässä tietoja joistain levyistä. Yksi joka siinä soi oli tämä. Levy ei ollut sillä hetkellä varsinaisesti myynnissä, ja olisi varmaan ollut älyttömän kallis joka tapauksessa. Sain tuolloin tietoa, että kyseessä oli joku Jimi Hendrixin kaveri. (Itse asiassa varhainen bändikaveri ja muutakin mm. Hendrixin elämäkerran kirjoittaja, julkaistiin samana vuonna kuin tämä levy. Myös lakisotkuja tuolloin julkaisemattomien Hendrix -äänitteiden kanssa.) Unohdin levyn pitkäksi aikaa, mutta kun vuosia myöhemmin yritin palauttaa sitä mieleeni, kesti jonkin aikaa ennen kuin osasin etsiä artistin ja levyn oikeilla hakutermeillä. Ihmeellinen on kuitenkin hakukoneiden mahti. Itse levy on biisimatskultaan helvetin hyvää välillä funkkaavaa hard rockia, toisinaan kuin hiukan kevyempi versio Sir Lord Baltimoresta. Vasta myöhemmin sain tietooni, että bändissä soitti soolokitaraa (ja osallistui biisintekoonkin) Fast Eddie Clarke, aikana ennen Motörheadia. (Mikä tässä on tietty älytön lisätwisti, niin se, että Lemmy toimi aikanaan Jimin roudarina. Ehkä yhteydet tuli puheeksi Eddien koesoiton aikana...) Osa levyn biiseistä on käsittääkseni uudelleenmiksattu ekalevyn Sea of Time biiseistä, ja tuo levy itsessään on kanssa varsin jees. Tee valintasi. Myöhemmin Curtis Knight mm. "kunnostautui" Pure Hellin managerina, mutta se on jo toinen tarina.

Sunday, January 23, 2022

Vuonna 2021 hankittuja menneisyyden levyjä pt 1: Paul Majorin psykedeeliset maailmat

 Elämän aikana on löytänyt joitakin ihmisiä, joiden sanaan voi yleensä aina luottaa, mitä tulee hyvään ja vähintäänkin kiinnostavaan musiikkiin. John Peel, Byron Coley, Joe Carducci ja Julian Cope (ja ainakin jossain määrin kaverinsa the Seth Man) tulevat ensimmäisinä mieleen. Suomesta muutama toimittaja, fanzine-maakari ja kaveri. Kaikilla on toki omat pakkomielteensä ja ennakkoluulonsa, ja joskus katsanto vähän kapea, kuten varmasti itselläkin. Mutta ymmärtänette millaisia vaikuttajia tarkoitan.

Taannoin taisin jotain Kenneth Higney -arviota lukiessani törmätä termiin "real people" -musiikki, ja siitä edelleen jatkettuani tuli vastaan nimi Paul Major, josta sanottiin, että hän oli vastuussa Higneyn noutamisesta ullakolta uudelleen päivänvaloon, ja samalla tuon "real people" termin keksimisestä. Luin muutaman jutun lisää ja kiinnostuin kirjasta Feel the Music: the Psychedelic Worlds of Paul Major. Hinta oli suht tyyris, mutta sisältö vaikutti poikkeuksellisen kiinnostavalta: voisiko sen kautta löytää lisää Higneyn Attic Demonstrationin kaltaisia uniikkeja levyjä?

Hommasin kirjan ja viihdyin sen parissa jonkin aikaa erinomaisesti. Kyllä, kahmaloittain kiinnostavia  private press/real people/obskuuri psykedelia/weirdo gospel/lounge kummajainen -levyjä kansikuvineen kaikkineen esiteltyinä. Pitemmät stoorit kirjassa koskien Majorin ja kavereidensa varsinkin 80-luvulla mahdottomaksi paisunutta levynkeräilyä ovat hyvin kiinnostavia, joskin teksti on paikoin kehnosti kirjoitettua ja toimitettua. Mutta kirjan innostamana aloin käydä läpi niitä kaikkein kiinnostavimmilta vaikuttavia levyjä. Huomasin että monesta on saatavilla uusintapainoksia, onneksi edelleen, sillä olihan kirja jo jonkin verran vanha. Ylipäätään valtaosa kirjan levyistä oli itselle entuudestaan täysin tuntemattomia tapauksia, mutta kuten sanottu, olin tässäkin ehkä hiukan myöhässä. Sanottakoon myös, että aivan kaikki Majorin esiinnostamat obskuurit gospel- ja lounge-levyt eivät välttämättä niiden sisältämän musiikin tsekattuani herättäneet suurempaa kiinnostusta. Mutta osa todellakin kyllä.

Käyn läpi seuraavassa ne levyt, jotka hankin samalla kertaa pian kirjan hankkimisen jälkeen. Kaikki eivät ole Majorin kirjan sivuilta, mutta ne tulivat vastaan samalla yksittäisellä myyjällä, jolla oli samalla myynnissä useampi kirjan kautta etsimäni levy. Mainittakoon erikseen, että näissä kaikissa levyissä on aina jollakin tavalla erittäin hienot kannet.

Peter Grudzien - the Unicorn/the Garden of Love 2lp Subliminal Sounds 2007 (alunp. omakustanne 1974)

Tämä, siis nimenomaan the Unicorn -levy, oli yksi niistä, jotka hyppäsivät väkisin esiin Majorin kirjan sivuilta, ja on varmaan näistä myös tunnetuimmasta päästä. Jossain määrin Johnny Cash ja Skip Spence -vaikutteista kotiäänityskantria homoseksuaalisella näkökulmalla. Aivan älyttömän hienoja biisejä, välillä villejäkin soundikokeiluja, täysin oma maailmansa. Välillä pakahduttavan onnellista, välillä surumielistä, paikoin kuumottavaakin, yksinkertaisesti niin kiehtova paikka, että voi vierailla aina uudelleen ja uudelleen. "Bonuksetkin" kakkoslevyllä ovat hyvää tasoa.

Dennis the Fox - Mother Trucker LP (Modern Harmonic 2017; alunp. MusArt 1972)

Rekkastoppimusaa sieltä raadollisimmasta päästä? Ehkä jossain määrin liioittelua, mutta ei tämä mitään liian puhtoista tai siloteltua ole. Mitä jos vaikka John Denver tai joku vastaava olisi tehnyt vain yhden liian hämäräksi koetun obskuurin älpeen ja jäänyt kuriositeetiksi historian hämäriin? Ehkä tämä vertaus olisi loukkaus kaikkia kohtaan. Kyseessä on taas aivan loistava kappalemateriaali, asialla mies nimeltä Dennis Caldirola, tuolloin jo pitkän linjan muusikko, ja tässä myös hienosti ihan oikealta vaikuttavien muusikkojen taholta soitettuna ja tuotettuna. Mutta ehkä levyn ilmapiiri ja sanoitukselliset aiheet ovat sittenkin jotain aivan muuta kuin koko perheen tai edes tavisosastoa. Aivan erityisen sykähdyttävä ja kulkeva levy, jolla yhdistyvät mm. kantri ja funk. (Mieleen hiipii esim. Gene Clarkin No Other -levyn nimibiisi.) Huomionarvoisia ovat myös levyn pari cover/trad. valintaa, joista voisi riittää juttua, kuin myös ehkä siitä, että DJ Shadow on jo aikanaan sämplännyt "Piledriver" -biisiä...

Bobb Trimble - Iron Curtain Innocence LP (Secretly Canadian 2007; alunp. Vengeance 1980); Harvest of Dreams (Secretly Canadian 2007; not on label 1982) LP

Tämä on ollut kuluneen vuoden ehkä se kovin kolahdus. Kuuntelin ensin ekalevyn avaavaa "Glass Menagerie Fantasies" -biisiä pari kertaa, miettien pitäisikö tähän sijoittaa. Huomasin että biisi ei jättänyt minua rauhaan, piti kokeilla uudestaan ja uudestaan, kunnes päätin ostaa levyn sekä sitä seuranneen kakkoslevyn, ja odottaa vaikka väkisin siihen asti, että saan ne kokonaisuudessaan kuuluville. Nämä kaksi levyä ovat kuin jonkin bolanmaisen keijukaisen/haamun tulkitsemia surrealistisia psykepopmestariteoksia. Ne on julkaistu 80-luvun alussa, mutta ne eivät oikein kuulosta tuon ajan musiikilta. Vaan mikä hämmentävämpää, eivät ne kuulosta sen enempää sitä aiemmilta kuin sen myöhäisemmiltäkään ajankohdilta. Mistä ne sitten tulivat? No, näillä ajatuksilla on leikitellyt mm. Byron Coley levyä hehkuttaessaan, paljon hersyvämmin kuin mihin itse ikinä pystyisin. En rupea sen enempää avaamaan levyjen sisältöäkään yksityiskohtaisemmin, sen verran monta loistavaa esitystä ja erikoista käännettä näihin on mahdutettu. Olen kuunnellut näitä kahta levyä menneen vuoden aikana enemmän kuin mitään muuta, ja odottanut että yksisarvi alkaa kasvaa otsaan ja mystiset kaverit avaavat portin toiseen ulottuvuuteen.

Denis - s/t LP (Mellotron 2014; alunp. Baba Cool System 1978)

Asialla tyyppi nimeltä Denis Fournier, ranskalainen folkkari, joka julkaisi tämän levyn 1978. Biisimateriaali on peräisin kymmenen vuoden ajalta. Tämä löytyi siis samalta myyjältä kuin muut tässä arvioidut levyt, mutta tsekkasin tämän puhtaasti kannen perusteella. Kyllä kannatti, sillä tämä on erittäin persoonallisen kuuloinen folk -levy, ehkä jossain määrin myös happofolk, sillä vaikkapa Simon Finn käy ajoittain mielessä. Toisaalta mitenkään villiä happoilua tämä ei ole, vaan taidokasta, lyyristä, välillä leikkisääkin, ja aina ajoittain itsensä kanssa energisesti jamittelevaa, etenkin kitara ja laulu heittäytyvät ajoittain persoonalliseen vuoropuheluun, joka on suorastaan koukuttavaa. Joissain biiseissä humiseva kummitusurku tuo hassusti itselleni mieleen Brast Burnin Debon -levyn ajoittaiset äänimaisemat. Kuulen joitain muitakin, ehkä jopa ihan oikeita mahdollisia viittauksia/vaikutteita joissain ratkaisuissa, mutta pääasiassa tämä kuulostaa omalta. "Mystery of You, Mystery of Me" voisi olla samanlaisen klassikon asemassa kuin "Pink Moon" ja vastaavat. Aivan erityisen onnistuneita ovat pari William Blaken teksteihin tehtyä kappaletta, joissa musiikki ja tekstit saaavuttavat todellisen kosmisen yhteyden. Olen vaikuttunut, ja tuntuu uskomattomalta, että edelleen voi tulla itselle uutena vastaan tällaisia vanhoja levyjä folkin saralta, vaikka kuinka pitäisi koko genreä loppuun kaluttuna luuna, mitä se ei tietty edelleenkään ole.

Josefus - Dead Man LP (Numero Group/Hookah; alunperin Hookah 1970)

Raskas southern hard psykerock/proto metal -klassikko Teksasista. Ei niin villisti psyke tai kovin metal, mutta täyttää nuo em. määreet kuitenkin helposti. 13th Floor Elevatorsin, Sabbathin ja Skynyrdin yhdistelmä on hyvä kuvailu. Miksei myös Grand Funk Railroadin, kun Teksasissa kerran ollaan. Mahtavan orgaaninen soundi ja soitto, joista ei löydä naputettavaa. "Gimme Shelter" -covervalintaa ja kääntöpuolen nimibiisin (jossa soitetaan koko maisemaa) pituutta ei tarvitse pelästyä, sillä nekin löytävät maaliinsa. Postuumisti julkaistuja demoversioita on hehkutettu vieläkin paremmiksi.

Forever Amber - The Love Cycle LP (Guerssen 2020; alunp. Advance 1969)

"Kellariversio Zombiesin Odessey & Oraclesta", "verotussyistä alunperin 99 kpl painoksena julkaistu", "2000-luvulla klassikon asemaan nostettu", "nykyisin sen ja sen suosikkilevy" jne. Kehut pitävät kuitenkin kutinsa. Osa biiseistä noudattaa vähän samaa kaavaa, ollen kuin versioita toisistaan*, mutta "pienimuotoinen" ja lo-fihko toteutus viehättää vähän samalla tavalla kuin vaikka the Kinksin Village Greenillä, joskin tämä on vielä selvästi nukkavierumpi. Ja hetkittäin myös villimpi, esim. "the Dreamer Flies Backin" ja "Better Things Are Bound to Comen" droneilu on melkein kuin SF Sorrow'n aikainen Pretty Things villeimmillään. *Levy on otsikonsa mukaisesti konseptialbumi ko. aiheesta ylä- ja alamäkineen.

Dear Mr. Time - Grandfather LP (Mayfair Music 2011; alunp. A Square Record 1970)

Jatketaan obskyyreillä konseptilevyillä. Nyt kerrotaan Ison Sodan kokeneen isoisän tarinaa, ja ollaan samalla progen alkulähteillä. Progressiivisuus näkyy kuitenkin tällä(kin) levyllä ennemmin konseptissa, sävellyksellisessä ja sovituksellisessa kunnianhimossa (vrt. esim. Moody Blues), kuin vaikkapa soiton tahallisessa vaikeudessa. Edelleen, tämäkin katosi omana aikanaan ja löydettiin uudelleen myöhemmin. Helposti soljuva monipuolinen kokonaisuus, välillä jysäytetään vähän raskaammin King Crimsoniakin lähennellen, välillä mennään hiljaisemmissa, aika lohduttomissakin tunnelmissa. Jotkut teemat ja melodiat on kyllä ihan uskomattoman hienoja, jääden päähän kummittelemaan. Ja joo, kuulen tässä välillä jotain samaa soundia ja soittoa kuin Sammaleen Myrskyvaroituksella, joka on yksi suosikkisuomalaisistani, mutta Sammaleella on varmaan myös omat vaikutteensa.

Kak - s/t LP (Mad About Guerssen 2019; alunp. Epic 1969)

Ja vielä yksi klassikko. Tällä kertaa biisivetoista west coast psykedeliaa, tymäkästi soitettua ei vielä ihan hard rockia, mutta ei enää garage rockiakaan, hienosti vonkuvaa soolokitaraa. Sopii himmenevään kesäiltaan kuin suitsuke kippoon - tässä on kuin onkin jotain jännää toiveikkuutta ja odotusta. "Suorempien" rokkausten seassa on pari sykähdyttävää rauhallisempaa palaa, b-puolen keskiössä on progehtava kolmiosainen "Trieulogy", ja levyn päättää "Lemonaide Kid" lähes akustiseen iltaan katoavaan psykedrone -autuuteen. Rumpali Chris Lockheed soitti myöhemmin Randy Holdenin megaliittimammutti proto-metal Population II:lla. Laulaja-kitaristi Gary Lee Yoder liittyi myöhemmin muutamaksi vuodeksi Blue Cheeriin. Hän näemmä menehtyi vuoden 2021 elokuussa, n. kuukausi sen jälkeen kun olin saanut tämän levyn haltuuni.

Friday, December 3, 2021

70-luvun pohjoisamerikkalainen hard rock: osa 3 - Ohion kovat rokit

 Poobah - Let Me In 2LP (Ripple Music 2010; alunp. Peppermint Productions 1972)

Tuplakko sisältää youngstownilaisen ainakin lievästi friikahtavan oloisen ja näköisenkin trion orgaanista ja painavaa jytänderiä kevyellä vessa- ja koululaishuumorilla ryyditettynä. Kulkee koko ajan energisesti eteenpäin ja heittää mehevää koukkua sinne tänne ilman turhanpäiväistä krumeluuria. Bonus-lp sisältää kauttaaltaan hyvää matskua. Suhteellisen lyhyt levy, vain kolme biisiä per puoli, tosin osa biiseistä on pitempiä, mutta kaikki alle 7 minuutin. Tästäkin johtuen laadukas bonusmateriaali (josta suurin osa on vuotta myöhempää perua ja eri rumpaleita sisältävää) on erittäin tervetullutta. Bändi sinnitteli läpi 70-luvun, hajosi, jatkoi 90-luvulla, ja sai lopulta isomman kulttisuosion 2010-luvulla tämän uusintajulkaisun myötä. Hiljattain myös Dave Wyndorf ja Monster Magnet versioi killeribiisi "Mr. Destroyerin" cover-levyllään.

Granicus - s/t LP (RCA 2010, alunp. 1973)

Ah, Clevon Granicus. Tämä bändi kyllä naulasi debyytillään kaiken tarvittavan. Huimat biisit, upean groove, ehkä vähän protopunkkikin bändisoundi ja soitto, välillä yliampuvan friikitkin mutta tehokkaat korkearekisteriset lauluosuudet. Tämä bändi kuulostaa vain omalta itseltään, vaikka vaikutteita varmasti oli ainakin Zepukoilta, ehkä Grand Funkilta ja Blue Cheeriltäkin. Anthemisten "You're in America" ja "Cleveland, Ohio" (kertsi: "I'm getting out of...") rokkausten vastapainoksi löytyy hienoja progressiivisempia ja hämyisämpiä hetkiä. "Prayeria" kehitellään valtavan hienosti 11 minuuttia. Aivan helvetin hyvä levy joka tulee kestämään ajat läpeensä. Rumpali Joe Battaglia nauhoitti myöhemmin nykiläisbändi Pandoran kultaakin arvokkaammat neliraituridemot, jotka on onneksi saatu sittemmin kuuluville. Ja mites se Daft Punkin "Get Luckyn" kansitaide, onko se yhdistelmä tämän levyn kantta ja Ilmestyskirja Nyt!in julistetaidetta?

Left End - Spoiled Rotten CD (Walhalla 2006, alunp. Polydor 1974)

Hyppäys takaisin Youngstowniin. Lähestytään entistä enemmän protopunkkia tai jo punkkia, jo titteleidenkin osalta: "Loser" (joka voisi olla melkein esim. NY Dollsia), "Spoiled Rotten"... No loput tekstit meneekin sitten suht yllätyksettömissä merkeissä. Mutta musa jytisee, välillä hyvinkin raskaasti. Sinne tänne isketään myös pikku jekkua, paikoin lievän vulgääristikin. "Every Little Thing" saa powerpopmaisen, tosin rock -sellaisen käsittelyn. "Mary-Jossa" on kunnon muhevaa lehmänkelloriffittelyä ja kähinää. Tässä on hienosti naitettu hard rockia, glamia (muutenkin kuin bändin ulkonäössä) ja protopunkkia (muutenkin kuin vieraantuneisuuden ja antisosiaalisuuden peilaamisessa), eikä tule kovinkaan montaa bändiä mieleen, jolta tämä varsinaisesti kuulostaisi. Vikassa biisissä vähän Granicukselta? Hieno lisäys Ohion persoonalliseen musiikkihistoriaan, ja kuten tiedämme, kaikenlaista oli vielä vasta kehitteillä/tulossa. Tämä cd on muuten ilmeisesti (valitettavasti) bootleg, joten kunnon uuusintajulkaisulle voisi olla tilausta, ehkä.