Okei - Periferia LP (Svart 2020)
Räppi- ja tuottajapuolelta tutun Kalifornia-Keken eli Niko Liinamaan elektronista musiikkia. Kadehdittavan hallittua ja tyylitajuista synien ja rumpukoneiden käyttöä, hienoja lyhyehköjä kappaleita. Synnyttää arktisia ja muunkinlaisia maisemia päässä. Runsaallakaan kuuntelulla en ole kyllästynyt, välillä on pitänyt laittaa "muuallakin" kuin himassa soimaan. Ehkä vuoden paras levy.
Olli Aarni - Mustikoita ja kissankelloja LP (mappa 2020)
Olli Aarni on ilmestynyt viime vuosikymmenellä kokeellisen suomalaisen musiikin kentälle, ja on julkaissut suuren määrän kiinnostavia äänikokeiluja. (Eli nyt on taas meikäläinen siinä tutussa jälkijunassa!) About kaikki mitä olen jaksanut toistaiseksi testata, on kuulostanut helposti lähestyttävältä siitä huolimatta, että kyseessä on ollut nimenomaan äänikokeilut tai suoranainen avantgarde/elektroakustinen musiikki. Puhumme ammattilaisesta, joka voi vierailla erilaisissa kokeellisen musiikin studioissa ympäri Eurooppaa, ja joka tekee silti musiikkia, josta on (ainakin joskus tällaisissa uhkana oleva) akateeminen kuivakkuus kaukana. (Osa musiikista on nauhoitettu "vaatekomerossa".) Vuoden 2017 Kehä (julkaisijana Ikuisuus ja Lal Lal Lal) oli sellainen niitti, että levy oli pakko hankkia ihan fyysisenä kopiona. Se on kuin jatkuvaa perhosen tai kimalaisen lentoa, ja sitä kuunnellessa voi oikeasti sulkea silmänsä ja rentoutua. Mustikoita ja kissankelloja on tavallaan paljon haastavampi tapaus. Siitä voi tulla mieleen vaikkapa Stockhausenin raisuimmat jutut. Levylafka heittää verrokiksi Michel Redolfin vedenalaisen Immersion/Pacific Tubular Waves -levyn vuodelta 1980. Kuten eräs tuttu toisaalla totesi, loihditaan synteettisillä äänilähteillä esim. virtaavan veden ääntä, ja kaikkea muuta siistiä. Koko ajan tapahtuu ja intensiivisyys pysyy korkealla, mutta levyllä on myös pureskeltavaa ja arvoituksellista syvyyttä. Onko kyseessä luonto, mikro- vai makroskooppinen taso, vai molempia? Sen voinee jokainen kuulija päättää itse.
Lichen Gumbo - Altered Village LP (Artsy/Ikuisuus/Jumatsuga/Lal Lal Lal 2020)
Persoonallista musiikkia soittavan duon toinen kokopitkä. Atom Mouth Gimliesin Ville Oinosen suvereeni melugaragepunkrämevoodooblues- mutta myös sävyisämpi kitarointi ja luonteva laulu kohtaa Olli Aarnin niinikään suvereenit äänikokeilut, konerytmit ja tuotannon. (Kaksi viimeistä kohtaa pitää ehkä ymmärtää eri tavalla kuin mitä ne normaalisti tuppaavat tarkoittamaan.) Ekassa biisissä on sen sortin Stooges-kerosiinikitarariffi ja vaivaton meno, ettei tommosia synny kuin kerran vuosikymmenessä. Aivan mieletön veto. Sen jälkeen mennään vähintään yhtä huuruisissa mutta myös rauhallisemmissa tunnelmissa. Suicide-mielikuvat ovat kiistämättömiä, mutta minulle tulee myös mieleen esim. Loop ja Spacemen 3. Liekö se ihmeellistä, koska huuruisilla vesillä ollaan. Tosin näille herroille kuulemma riittää paheeksi n. yksi pullo kolmosolutta janojuomaksi illassa. Toiset osaa. Ehkä mielessä käy vähän myös 22-PP ja tokan kokopitkänsä aikainen Thee Hypnotics. (Lisäys: Ja erään ehdotuksen jälkeen, niin onhan tässä kaikuja Chromesta ja Hawkwindistäkin, ja jos vielä pitemmälle historiaan haluaa mennä, niin miksei myös 13th Floor Elevatorsista ja Red Crayolasta...) Mutta edelleenkin puhutaan vain (omista) satunnaisista mielikuvista, toteutus on hyvin erilainen. Olen sanonut tämän muuallakin, mutta avausbiisin lisäksi olisin ehkä itse kaivannut vielä toista edes lähes yhtä kulkevaa rock-vetoa vaikka kakkospuolen alkuun, tyyliin Loopin "Breathe Into Me" A Gilded Eternityllä, mutta tämä(kin) on vain oma päähänpinttymä, ja varmaan monen mielestä parempi, ettei tällaisiin kliseisiin ole sorruttu! Enkä itsekään olisi jättänyt tältä levyltä yhtään sillä nyt olevaa palaa pois.
No comments:
Post a Comment