Hiljattain hankkimiani levyjä pt. 12

Kosmose - Kosmic Music from the Black Country 2CD (2015 Sub Rosa)

Vapaata kosmista musiikkia 1970-luvun Charleroista, Belgiasta. Pääosin rock-instrumentaatiolla, mukaanlukien tietty syntikat, erilaisia perkussioita ja muita vermeitä. Tämä voisi ihan yhtä hyvin tulla (länsi-)rajan toiselta puolelta ja olla erittäin vapaata improvisoitua krautrockia. Kaikki tämän levyn äänitykset ovat vuosilta 1973-78, toisaalta ne - ainakin suurin osa - voisivat olla melkein miltä tahansa 60- ja 70-lukujen vaihteen jälkeiseltä ajalta, sillä merkillepantavasti tämä tavara ei ole kiinni oikein missään konventioissa, eikä sen soundiakaan voi välttämättä paikantaa 70-luvulle tietyn lo-fi -asteensa ansiosta. Mieleen tulee vertailukohtana esim. the Screaming Mee-Meesin Warp Sessiot - sanopa ensi kertaa kuullessasi, miltä vuosikymmeneltä ko. musiikki on peräisin! Selvästi musikaalisempaa ja ehkä kommunikatiivisempaakin Kosmose kuitenkin on, vaikkei missään vaiheessa mihinkään perusjammailuun lähdetäkään. Esityksillä ei ole sen kummempia nimiä, eikä niitä ole tarve lähteä tässä sen enempää erittelemään. Ykköslevyllä on kahdeksan suhteellisen lyhyttä vetoa, kun taas kakkoslevyllä kolme pitempää, ja kestoa on yhteensä yli kaksi tuntia. Siinä ei ole hetkeäkään liikaa, vaikka harvemmin tulee koko pakettia vedettyä kerralla läpi. Ykköslevyn "the Fourth Untitled Track" alkaa kuin Fushitsusha, "Eleventhin" alkupuoli tuo hämmentävästi mieleen parikin Flying Saucer Attackin eri biisiä, "Sixthissä" taas voisi olla Klaus Schulze syntikassa. Ihan hirveästi tästä ei ole muita tunnetumpia nimiä mieleen toistaiseksi tullut.

F/i - Space Mantra LP (2014 Sorcerer Records 2017; alunp. 1988 RRRecords); Paradise Out Here LP (1989 Human Wreckhords)

Amerikan Milwaukeen "industrial"-psykelegenda on varmasti monen psyke-/space rock -fanin tiedossa. Jos ei ole, niin tässä on kaksi pätevää levyä, joista aloittaa tutustuminen. Mikä nostaa bändin ainakin parhaimmat tekeleet monien yläpuolelle, on bändin siloittelematon soundi ja soitto, ja se, että musiikissa on vain se vastustamaton imu. Molemmat levyt lähtevät käyntiin ylimaallisen hienosti kulkevilla kappaleilla. Space Mantran 10-minuuttinen  "Just to Get Us Off" seuraa tunnistamattomana lentävänä esineenä tajuntasi ikkunan vieressä, antaen pilkahduksia rinnakkaistodellisuudesta, jossa olisi jännä viettää aikaa pysyvämminkin. Paradisen (mahtavat kannet) "from Poppy With Love" nousee Hawkwindin avaruusaluksen kyytiin. Kuunnelkaa tuota alun katarttista PITKÄÄ rumpufilliä ja täydellistä bassosoundia. Laulua ei ole, sitä ei tarvita. Paradise on näistä enemmän Hawkwind ja rokimpi, Space Mantralla on enemmän vaihtelua. Tuo "industrial" tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että jotkut biisit saattavat kuulostaa enemmän esim. pyörivältä tutkalta tai tehtaan konehuoneelta, kuin normaalimmalta rokkibiisiltä, ja välillä näitä puolia yhdistellään samassakin biisissä. Mainittakoon vielä erikseen biiseistä myös Mantran semiakustinen "Shallow Inlet of the Meadow ", sillä tuolla niityllä tapahtuu auringon laskettua aikamoinen usvainen valoshow, sekä Paradisen koko b-puolen täyttävä suvereeni "Om 21". Tarvitset todennäköisesti nämä molemmat, eikä sekään sitten ehkä riitä.

Vocokesh - Ispepnaibara CD (2001 Lexicon Devil; alunp. 1990 & 1992 RRRecords)

Ja jos ei riitä, niin tästä voi kauhaista lisää. F/i:n toinen pääkitaristi etc. Richard Franecki ja silloinen rumpali Jan Schober lähtivät bändistä ja perustivat uusien tyyppien kanssa Vocokeshin, jonka nimi tulee tietty legendaarisesta tuottajasta Abe "Voco" Keshistä (Blue Cheer ja Savage Resurrection...). Tämä julkaisu sisältää monien mielestä heikompisoundisen, mahdollisesti vinyyliltä ripatun "uudelleenmasteroinnin" alkuperäisestä kulttilafka RRRecordsilla julkaistusta älpeestä, ja mukaan on bonusoitu niinikään RRR:llä julkaistun F/i -splitin osuus. Alkuperäiset olisi varmaan coolimpi omistaa, mutta ei ne samalla tavalla olisi yllättäen kaupassa (Hippie Shake) halvalla vastaan tulleet. Heti ekan biisin alussa särmikäs ja kaiutettu soundi on kohdallaan ja pelin henki on selvä eli hypnoottinen Hawkwind space rock...mutta erittäin hämmentävästi kuulostaa, että rumpalilla meinaa vähän puhti loppua jo suht nopeasti! Rummuttelu muutenkin paikoin vähän tönkön kuuloista. Tai sitten ihan kuin ei kuulisi muuta bändiä kunnolla (eri rumpali muuten kuin noilla yllä käsitellyillä F/i -levyillä)... Noh, pikkuseikkoja nämä, tavallaan myös hauska kuriositeetti. Aivot nolla-asentoon ja sielu auki. Kiehtovia kokeellisia äänimaisemia myös mukana. "The Circle Is the Squaressa" aivan mahtavaa kitarointia, "Number 31" säksättää ihanasti... Tuon splitin biisit kuulostavat ehkä pikkaisen liian samasta puusta reväistyltä, etenkin lp:n onnistuneen varioinnin jälkeen. Enemmänkin kuin treenikämppäjameja (etenkin kakkosbiisi), toisaalta niissä tapahtuu hyviä juttuja (etenkin ekassa ja vikassa), ja soundi on tehokkaan lo-fi. Kyllä nämä (varmaan?) tietävät mitä tekevät. Vocokeshin myöhemmästä tuotannosta 1997 Drag Cityllä julkaistu Paradise Revisited on kuulostanut aivan helvetin hyvältä, ja tuotannossaan voi olla muitakin helmiä.

Hiljattain hankkimiani levyjä pt 11

Michael Angelo - S/T + Nuts + a Sorcerer's Dream 2CD (S/T alunp. Guinn Records 1977; a Sorcerer's Dream Void Records 1999)

Michael Angelon (o.s. Nigro) debyytti julkaistiin kuumana psykedeliavuonna 1977, ja nuo tältä julkaisulta löytyvät kaksi jälkimmäistä kokonaisuutta jäivät aikanaan sellaisenaan julkaisematta (a Sorcerer's Dream postuumisti v. 1999). Edetään, hmm, järjestyksessä.

Nimikkoalbumi edustaa yhtä viime vuosina eniten itseäni innoittaneista "musiikkityyleistä": 70-l lopussa ja 80-l alussa taltioitua diy-psykedeliaa, vrt. esim. Bobb Trimble tai Marcus. Olisiko tämä kuitenkin selkeämmin 60-luvun suuntaan pokkaavaa retroa kuin juuri nuo kaksi edellä mainittua? Ehkä ajoittain, ei koko aikaa. Aloitusbiisi kohoaa moniosaisesti polveillen mahtaviin melodisiin sfääreihin. Kakkosbiisi alkaa kuin jokin the Chillsin 80-l biisi kellomaisine kitaroineen, jatkuu Arthur Lee & Lovemaisena, kertosäkeen ja kitarasoolon muistuttaessa Dire Straitsistä(!) kitarasoundillaan ja kenties melodiallaankin...komea biisi! Samanlaiset kitarajutut yllättävät jatkossakin, ja kuulostavat minusta persoonallisilta tässä yhteydessä. Vaan eipä nyt käydä eritellen kaikkia biisejä tylsästi läpi. Taso pysyy korkealla, on klassista poppia, folkkia, soulahtavaakin meininkiä, seikkailullisuutta unohtamatta. Jos tällainen 70-l lopun ja kasarin alun neopsyke kiinnostaa, niin kannattaa kokeilla.

Kumma kyllä, melkein eniten olen alkanut kuuntelemaan ekan levyn bonuksena löytyvän Michael Nitro "Nutsin" osuutta. (Olen nyt tarkastanut asian useaan kertaan, ja yhteyttä ei pitäisi olla Michael Angelo Batioon ja yhtyeeseensä Nitroon!) Kyseessä on normaalimpi "mainstream", ehkä AOR -tyylinen "rokki", mutta sen toteutustapa on ns. halpa: casiota, rytmikonetta (ellei jopa casiorytmejä), muutenkin matalan profiilin soundimaailmaa. Alussa oli lähinnä ihmetys ja epäuskoisuus, mutta pian alkoi löytymään komeita biisejä, joista monet olisivat voineet jonkun isomman artistin tulkitsemina ja isommalla tuotannolla kuorrutettuna olla vaikka millaisia klassikoita. Uskon näin ihan vilpittömästi. Biiseistä nostettakoon esiin esim. vähän dylanmainen (en nyt parempaa keksinyt) "Marbles", joka kertoo muutamin säkein toivon ja unelmien sallimisesta maailman lapsille sekä synneistä ja niiden sovittamisesta, elämän vääjäämättömästä kulusta. Muutaman komean balladin lisäksi myös tyylikästä humoristisuutta löytyy, mm. gininjuonnin mahdollisista seuraamuksista kertova "One More Gun" ja sanoilla leikittelevä "Fat Song", jotka molemmat kulkevat hillityn svengaavasti. Päätösbiisi "Pamela's Songin" sanoituksia en lähde tähän esittelemään enkä biisin motiiveja arvailemaan - biisi on hyvin koskettava. Tässä tasapainoillaan varmasti nai'iviuden ja korniuden rajalla, mutta oma kupla ei ole vielä puhjennut, eikä toivottavasti puhkeakaan.

Kakkoslevyltä löytyy siis debyyttialbumin jälkeen äänitettyä tavaraa, joka julkaistiin postuumisti 1999 LP:nä nimellä "Sorcerer's Dream". Hivenen "tuotetumpaa" kuin debyyttilevy, mukana syntikoita, mutta biisit myös entistä monimuotoisempia, ehkä rytmikkäämpiä. Bändimäisempi, kokonaisuutena vähän 70-lukuisempi, ja joissain jutuissa aikansa kliseitäkin kokeilevaa. Jakaa varmasti mielipiteitä. Erittäin mieleen iskostuvia juttuja biiseissä. "Nubian Queen" on yhdistelmä mariachia, latinorytmejä, yacht rockia (vähemmän tuotettuna)... "Spirits of Mercury" on hieno vähän salaperäisempi helmi. Hard rockaava "S.O.S." tulee kallion takaa, muistuttaen ehkä vähän Lennonin "Cold Turkeysta". "Love Between Uskin" muistuttaa jostain, ehkä BÖCistä. Levyn loppupuoli on selkeästi enemmän muutenkin kiinni hard rockin ja jopa orastavan metallin muotokeinoissa. Ollaan ehkä tultu jo suht kauaksi alun 60-lukuisesta psykedeliasta. Mutta, on tämä vaan kiehtovaa. Varsinkin kun miettii noita edellä käsiteltyjä myöhempiä nauhoituksia.

Jos nyt jotain tähän ylipitkän tekstin päätteeksi vielä kehiteltäisiin: Kaikkia näitä levyjä kuunnellessa kiinnittyy huomio siihen, että menneessä voi kuulla viitteitä tulevasta ja toisinpäin. Artistin lauluääni on tunnistettava, melodioissa on tunnistettavuutta, sanoitusten aiheissakin johdonmukaisuutta. Onneksi kaikki ei vain kadonnut historian hämärään.

Annea Lockwood - Glass World CD+kirja. (Room40 2023; alunp. Tangent Records 1970)

Varmaan yksi kliinisimmistä levyistä, joita tullut vastaan. Etenkin näin cd -muodossa. Tälla tarkoitan nyt levyllä kuultavien voisi varmaan yleisesti sanoa lasiesineiden tuottamien äänien taltioimista, kuin oikein tätä varten suunnitellussa laboratoriossa. Lyhytkestoisia zen -harjoitteita, voi nämä varmaan niinkin kokea. Mukana myös informatiivinen kirjanen, jossa Lawrence English haastattelee Lockwoodia hänen töistään, muistakin kun lasijutuista.

Ariel Kalma - an Evolutionary Music (Original Recordings from 1972-79) 2CD (Rvng Intl. 2014)

Kokeilevia nauhoituksia 1970-luvulta pitkän uran tehneeltä ranskalaiselta säveltäjämuusikolta. Musiikissa on vaikutteita mm. minimalismista, intialaisesta klassisesta musiikista ja nauhamusiikista. Etenkin "meditatiivisemmat" ja mystisemmät palat toimivat rauhoittavasti - instant Kalma indeed. Näistä "poikkeavat" paikoin rytmikkäämmät kokeilut tuntuvat ehkä rinnalla vähempiarvoisilta, mutta toisinaan taas tekeekin mieli hypätä juuri niihin.  Monissa nauhoituksissa on käytetty eri tavoin toteutettuja looppeja ja delay-efektejä, ja käsittääkseni ainakin osassa kaksinkertainen toisto on luotu kahta eri kelanauhuria käyttäen. Kalma hallitsee myös useita soittimia, esimerkiksi saksofonia hän on soittanut vaikka missä yhteyksissä. Kalman levytetty tuotanto on lisääntynyt 80-luvulta lähtien, ja eskaloitunut lopullisesti viimeisen kymmenen vuoden aikana digijulkaisujen myötä. Tsekatkaa vaikka tyypin bandcamp -sivu - sieltä on löytynyt useampikin kiinnostava julkaisu. Fyysisistä julkaisuista ehdottomasti kokeilemisen arvoinen on ainakin Osmose (alunperin split/kollaboraatio Richard Tintin kanssa), joka sisältää mm. lintujen seurassa soitettua efektoitua saksofonia ja syntikoita. Tämä kyseinen tupla-cd toimi kuitenkin itselläni erinomaisena porttina Kalman musiikkiin, ja mukana tulee hyvä asioita jonkin verran selvittävä nuottivihko. Koko paketin päättävä "Yogini Breath" on mainio. Siinä on jotain Gongmaista, mutta myös vaikkapa Skip Spence, Bobby Brown, Bhagavan Das (sori mahdollinen puutteellinen viitekehykseni) ja vanhat intialaiset dhrupad jne. laulumestarit käyvät mielessä.

Daybreak - s/t LP (Out-sider 2017; alunp. RPC 1971)

Jotkut levyt vaan tekee sen, että vastaan tullessa ja kokeilun jälkeen syntyy lunastuspäätös. Daybreakin private pressinä (ja vieläpä custom -lafkalla) alunperin julkaistu ainoa lp sisältää puutteellisella soundilla taltioitua suhteellisen myöhäistä lievästi psykedeelistä garagerokkia/osittain hard rockia, omaa materiaalia on vain kolme biisiä, ja lainoistakin yksi on melkein kuin eri bändiltä eri sessioissa kuulostava versio "Rock Around the Clockista" (!). Mutta ne omat biisit on aika hyviä kaikki, ja cover -versioista NY&CH:n "Down by the River" on aivan uskomattoman hieno. Varsinkin näissä vedoissa on yksinkertaisesti sitä jotain selittämätöntä imua, joka nostaa monen muun yläpuolelle. B-puoliskon "Nights in White Satin" -versioinnin merkittävyydestä en ole vielä täysin vakuuttunut, mutta älyttömän kovat lauluosuudet siinäkin on. Osa laulujen vaikuttavuudesta menee toki puutteellisen soundipolitiikan piikkiin. Steppenwolf -"potpurri" kuulostaa yllättävän paljon alkuperäiseltä bändiltä, etenkin laulu, joskaan ei toki yhtä tiukalta, ja soundi on rupinen. Ristiriitaista siis, mutta ei välttämättä lopullisesti huono homma. Tätä levyä on tullut kuunneltua suhteellisen paljon, yleensä kokonaan läpi, eikä kyllästytä vielä ollenkaan, vaan pikemminkin kiehtoo. Tämän levyn on uudelleenjulkaissut yksi espanjalaisen Guerssenin alalafkoista, Out-sider.

Hiljattain hankkimiani levyjä pt 10

Kuniyuki Takahashi - Early Tape Works (1986 - 1993) Vol. 2 LP (Music from Memory 2018)

80-luvun syntikkamattoja, soundiefektejä, komeita melodioita, ja kaikki mukavan lo-fi -soundimaailman läpi suodatettuna. Joissain biiseissä jonkin verran itämaisia trad. tyylikeinoja ym. Tällaisesta on nykyään osa meikäläisen suosikkimusasta tehty - jotain johon takertua. Hillittyä, mutta kiehtovaa ja vähän salaperäistäkin. Ekassa biisissä ("Island") herätään merenrannalta, toinen biisi tuo mieleen vaikkapa Robert Scott Thompsonin pakahduttavimmat tunnelmoinnit. seuraavat pari voisivat olla jotain Sakamoton kotiäänityksiä... Silkkaa herkkua, ja varmaan pitää vol. 1:kin hankkia hyllyyn, sen verran hyvää musaa on nyt kyseessä. Takahashi on myöhemmin luonut uraa tanssimusiikin tuottajana ja dj:nä, etenkin 2000-luvulla. Nämä ovat muinaisia kotiäänityksiä, ja julkaistu alunperin obskyyreilla kaseteilla.

Deux Baleines Blanches - Singende Drähte Nov 1986 LP (Bureau B 2020; alunp. ei lafkaa 1986)

Voimalinjat laulaa. Tämäkin on alunperin omakustanne ja kasettijulkaisu. Efektoituja melodisia kitaravetoisia instrumentaaleja, joissa paikoin rytmiä, looppia ja syntikkaa. Tästä bändistä kuoriutui myöhemmin Kreidler, mutta kannen tietojen mukaan tällä julkaisulla vaikuttivat pääasiassa Stefan Schneider kitaroissa ja Heinz Adolf Tack Polaris -syntikassa, ja heitä voitaneen pitää projektin päätyyppeinä. Idea musiikkiin tuli kitaristi Schneiderille voimalinjojen huminasta, jota hän yritti ensin nauhoittaa ja sitten imitoida, mutta lopulta päätyi luovuttamaan alkuperäisen tavoitteensa, ja työstämään syntyneen musiikin valmiiksi. Lopputuloksessa on atmosfääriä ja tenhoa. Mieleen tulee taas välillä jotkut Robert Scott Thompsonin jutut, mutta jostain soundeista ja melodioista puskee mieleen myös esim. Minneapolisin jätit Hüsker Dü ja the Replacements, vaikka musiikki aivan eri tyylissä meneekin. (Huomatkaa, että nämä ovat nyt vain minulle jostain syystä mieleen tulleita verrokkeja - osuvampiakin voisi löytyä.) Roy Montgomery olisi myös voinut 80-luvulla soolona tehdä jotain tällaista, ehkäpä. Välillä syvälle sisimpään uppoavia lyhyitä tuokioita, ja sopivasti vaihtelua.

Brian McMahon - 17 Volts CD (Crabpot Records 1996)

Vaihteeksi biisivoittoista ja rockin peruspalikoista ammentavaa musaa, toki jo vuodelta 1996? Joskus ammoisina aikoina bongasin suotuisan arvion levystä legendaarisen nihkeässä mutta käsittämättömän laadukkaassa uusiseelantilaisessa Opprobrium -lehdessä. Sen jälkeen on aina toisinaan mietityttänyt, miltä tämä levy voisi kuulostaa. Kyseessä on siis nimenomaan aikanaan yksi Die Electric Eelsissä vaikuttaneista kulttilegendoista. Levyn musiikki on kuitenkin silkan kahden soinnun melupunkin ja avantgardemetelöinnin sijaan enemmän Reed/Laughner -vaikutteista biisipainotteista tunnelmointia, ja todella vaikuttavaa sellaista. Toki jostain pilkistää Dylan, the Kinks, Bowie ja jopa E. Eelskin, mutta enemmän noita kahta aiemmin mainittua. Ja kuitenkin levyn sovitukset ja tuotanto on kaikkea muuta kuin tavanomaista, sillä apureina on Tom Smith ja muita TLASILA -heeboja. Heille pitää kuitenkin nostaa hattua, sillä missään vaiheessa ei mennä liian pitkälle nihilistisessä metelöinnissä/sekoilussa, vaan biisit saadaan parhaimmillaan nostettua uudelle tasolle. Jotkut biiseistä lyövät jalat alta, esim. "November Coat" ja "the Amulet", joiden kirjoittamisesta kuka tahansa olisi ylpeä. Muutenkin joka ikinen biisi on vähintäänkin asiallinen, sanoituksissa mainioita jippoja jne. "The Umberellasta" tulee mieleen hyväntuulisempi ex -bändinsä. Vaikka aluksi mietin, että levy on ehkä hivenen liian pitkä, niin minkäpä näistä biiseistä lopulta tiputtaisit pois.

Terpandre - s/t LP (Musea 1988; alunp. Dionysos 1981)

Miltäs vaikuttaisi instrumentaalinen Ranska-proge vuodelta 1978 (julkaistu 1981)? Monta erilaista kosketinsoitinta: sähköpianoa, syntikkaa, mellotronia. Purevaa bassoa, kitaraa ja rumpua, tarvittaessa ilmavaa. Myös viulua, mutta tämä ei silti kuulosta esmes Mahavishnu -apinoinnilta (jos ei nyt jotain paria hetkeä lasketa - ja vaikeahan sitä on tässä kontekstissa välttää). Komeita teemoja löytyy ja vastapainoksi haastavan polveilevia melodioita ja soittoa. Tuskin jokainen biisi aukeaa helpolla. Bändi ponnisti Lyonista, soittajilla oli aika pitkä historia jo levyn ilmestymisen aikaan, miehistö eli jonkin verran, ja olivat ehtineet hajotakin jo välissä. Jos kakkosbiisi "Conte en vert" muistuttaa tiettyjen levyjen aikaisten Crimsonin ja Van der Graaf Generatorin rauhallisimmista ja harmonisimmista hetkistä, koko B-puoli on vastineeksi hyvin moniosaista ja -tunnelmaista. Niissäkin riittää silti koukkuja joihin tarttua. Ei liian pliisua, sopivasti haastavaa ja välillä hitaastikin värinsä paljastavaa musaa. Tätä voisi ehkä sinfoniseksikin progeksi kutsua, joten ko. genren ystävät, ottakaa muistiinpano. Ehkä ainoa kysymys, joka herää, niin onko tähän saatu puristettua tarpeeksi, olisiko tässä voinut olla vielä jotain enemmän, ei siis välttämättä määrällisesti vaan tarjonnallisesti? Etenkin kun lisää tältä bändiltä ei varmastikaan ole saatavilla.

Eider Stellaire - 3 LP (Musea 1987)

No tässä lisää erittäin koukuttavaa ranskaprogea/jazzrockia. Tämä on kasarin jälkipuoliskolta, ja kuultavissa on Magma- ja zeuhl -vaikutteita. Monissa muissa ns. zeuhl -bändeissä itseäni on häirinnyt se, että ne kuulostavat niin paljon juuri ainakin tietyn kauden Magmalta, lauluja myöten. Tässä ei ole laulua, vaan pysytään instrumentaalisena. Mutta jos nyt jätetään yrittämättä selitellä, mitkä elementit tässä kuulostavat Magmalta, ja keskitytään levyn stellaariseen tenhoon! Kasarista huolimatta soundi on tiukka ja pureva, etenkin tuo säröbasso. Molemmat puoliskot ovat mahtavia, vaikkakin suht lyhyitä, mutta tätä voi ajatella samalla vaikka mini-älpeenä. Ykköspuoli kiehtoo lievällä mutkikkuudellaan, kun taas kakkospuolen täyttävä "Sans Repos" kulkee aivan mielettömällä tavalla, vähän kuin Karma/Tauhid -kauden Pharaoh Sanders kohtaisi, niin, Magman, jolle (ainakin Christian Vanderille) 60-luvun lopun vapaajazzarit oli tietysti iso vaikute. Miten upeasti meininki kasvaakin biisin edetessä, älytön groove. Tätä biisiä voisi soittaa vaikka missä klubilla. Bändin aiemmat levyt kiinnostaisi, mutta ovat kalliita/ vaikeasti saatavilla.

Flying Saucer Attack - Heartbeat/Complete LP (Weltraum 2012)

Vuosiin en tiennyt tällaisen herkkupalan olemassaolosta. FSA:n suhteen olen jollain tapaa pakkomielteinen, sillä varsinkin kaikki kokopitkät älpeet, olivat sitten kokoelmia taikka ei, ovat itselle niitä kaikista tärkeimpiä aarteita. Ei niistä nyt tässä sen enempää. (Niistä tuli joskus kirjoiteltua ihan Hindupyöräilijä -fanzineenkin!) Heartbeat/Complete kokoaa kahdelle levypuoliskolle lähinnä erilaisten fanzineiden mukana tulleilta kokoelmilta löytyviä harvinaisuuksia. Taso luonnollisesti heittelee (kuten FSA:n tyylikin varioi tietyissä rajoissa), mutta heti kun avausbiisi "All About Dreams" (julkaistu aikanaan Ptolemaic Terrascopen vol 4 nro 4:n mukana tulleella ep:llä; noteerattiin aikanaan Suomessa Mutiny! -fanzinessa) lähtee soimaan, pää täyttyy melodisella sähköllä ja näkymät toisessa ulottuvuudessa - siis jossain siellä jota emme normaalisti näe vaikka silmämme sulkisimmekin - olevista lentävistä lautasista (niitä on paljon) ilmestyvät tajuntaan. Levyn poikkeavinta antia on parit mainiot coverit (muistanette bändin "Drowners" -coverin...) ja b-puolen aloittava jossain määrin Neil Young & Crazy Horsemainen kappale "Land's End". (Julkaistu myös aikanaan PT -lehden myöhemmän numeron mukana tulleella kokoelmalla. Miltäpä kuulostaisi "Like a Hurricane" FSA:n coveroimana?) Ei ehkä yhtyeen tuotannon kärkeä, mutta kiinnostavaa. Noin muutenhan tämä on kuin olisi taas löytänyt kotiin. Oliko tämä sitten se viimeinen arkistojen helmi? (Huom! viimeinen lause/kysymys ei ollut suluissa, joita muuten oli tässä arviossa ihan riittämiin.)

Hiljattain hankkimiani levyjä pt 9

 Jean-Claude Eloy - Shânti 2CD (First Complete Publication). (Hors Territories 2001; alunp. Erato 1979)

Eli alunperin 1979 julkaistun levyn täydennetty versio, jonka nauhoitukset juontavat juurensa Kölnin elektronisen musiikin WDR studioon vuosille 1972-73 (tarkemmat speksit muualta). Oskillaattoreita, generaattoreita, filttereitä, nauhoja, looppeja ja modulaattoreita.  Tästä levystä on sanottu kaikenlaista jo aikaa sitten, että "et ole itsesi tämän levyn kuultuasi" jne. Se on hyvinkin mahdollista. Levyn suhteesta meditaatioon en nyt edes aloita, vaikka se kiinnostavaa onkin. Itse musiikki: välillä kuin yhdistelmä Xenakisin ja Radiguen joitain juttuja, mutta myös suht varhainen. Tietenkin Stockhausenit ja kumppanit leijailevat taustalla. Jotkut puhesämplet ovat varmaan tulkinnanvaraisia merkittävyytensä suhteen, mutta niitä on vain siellä täällä, ja kyllä nekin voivat välillä tuntua aika jänniltä. Todella kovia hetkiä ja myös pitempiä vaiheita: Esim. 5-minuuttinen "Son de meditation" on aivan jumalaista dronesoundia, jota kuullaan välillä myös levyn muissa osioissa. "Premonitionsissa" loppupuolella olen kuulevinani kaikuja kuin tulevaisuudesta. Ehkä päätösosio "Vastituden" loppupuoli on pienoinen antikliimaksi, sillä siinä on vähän sama idea kuin ns. Shepard Scalessa, jota on käytetty eri sävellyksissä mm. James Tenneyn "For Ann (rising)", joka tosin levytettiin vasta myöhemmin, mutta myös Stockahausenin "Hymnenissä", joka levytettiin jo 1969. Samaa trikkiä lupaillaan levyllä kyllä jo aiemminkin joissain kohdin, ja paremmin perehtyneiden mielestähän kyse saattaa olla aivan eri keinoista ja asioista. Oli miten oli, kokonaisuutenakin aivan älyttömän vaikuttava, vangitseva ja kiehtova paketti. Seuraavaksi pitää varmaan tsekata J-C Eloyn Gaku-no-michi 4(!)-cd.

German Oak - Down in the Bunker 3CD (Now-Again 2017)

German Oakin debyytti julkaistiin aikanaan postyymisti, ja oli pitkään yksi mystifioiduimmista krautrock-levyistä. Tällä uusintajulkaisulla kuoritaan jokseenkin harhaanjohtava mystiikka levyn ja bändin ympäriltä: Bändin jäsenet kertovat tarinan, kuinka alkuperäinen debyytti julkaistiin tavallaan heidän ohitseen erään kaverin toimesta, ja tällä kaverilla oli suorastaan sairaalloinen kiinnostus sekä kolmannenn valtakunnan meininkeihin että okkultismiin. Tätä myöten myös raflaavat 2. maailmansota- ja natsiaiheiset biisinnimet on vaihdettu uusiin (bändin soittajien lasten keksimiin!). Ainoa mikä on jäljellä on se fakta, että debyytin biisit ja osa tämän julkaisun bonuksista (joista osa on debyytiltä löytyvien extended versioita) äänitettiin toisen maailmansodan ajalta periytyvässä bunkkerissa, pommisuojassa.

Ja se riittää, sillä itse musiikki on mahtavasoundista luonnollisen kaikuista järkyttävän toimivaa triojumitusta, kitara, basso ja rummut. Kaikki näiltä levyiltä löytyvä musiikki on hyvää, oli se äänitetty sitten bunkkerissa tai ei, joskin tuo bunkkerisoundi tuo kieltämättä vielä sen oman lisäviehätyksensä. Tämän julkaisun ensimmäinen cd sisältää ensimmäisen älpeen musiikin, toisella on pitemmät editit parista eka levyn biisistä, ja kolmannella on muilla julkaisuilla olleita biisejä sekä muutama ennenjulkaisermaton.

Li Jianhong - Mountain Fog CD (C.F.I. Record/WV Sorcerer productions 2021)

"Vanha tuttumme" muistuttaa itsestään 2018 keski-Euroopassa nauhoitetulla livelevyllä. Taas kerran Head Heritage -sivuston kautta saadulla vihillä tsekkasin levyn, ja järisyttävä tallenne se onkin. Reilu 16 -minuuttinen avausbiisi tuntuu liian lyhyeltä! Kitarasoundi on valtava, kuin giganttinen kivilohkare, tai iso mateleva äänikäärme. Kaivoksesta karkuun pyrkivä malmisuoni. Yhtä aikaa kuin siis sekä uskomattoman iso että klaustrofobinen. On jännää kuvitella, miten tuo soundi, feedback ja äänivalli on täyttänyt konserttitilan. Pitempi nimibiisi on vaihtelevampi ja ehkä vähemmän klaustrofobinen, atmosfäärisempi ja ehkä siis sitä mitä levyn nimikin kuvaa, lapsuuden sumuista vuoristomaisemaa. Ensimmäiset 15 minuuttia kehitellään aineksia, jonka jälkeen hernerokka alkaa keittymään kasaan. Huimaa dronea, jota osataan hämmentää sen verran taitavasti, ettei se pala pohjaan. Mukana värittämässä on kiertuekaverina toiminut saksofonisti. Eipä tällekään levylle löydy juuri vertailukohtia. Jos löytyy niin kertokaa.

Toshi Ichiyanagi/Michael Ranta/Takehisa Kosugi - Improvisation Sep. 1975 LP (Metaphon 2022; alunp. Iskra 1975)

Takuuvarmaa tavaraa sinne Taj Mahal Travellersin, East Bionic Symphonian ja Takehisa Kosugin Catch-Waven seuraksi. Levyn ihan alku kuulostaa joltain sikailulta (piti olla vain soundcheck, mutta homma venyi 55-minuuttiseksi improvisaatioksi!), mutta kohta lähes huomaamatta ollaan siirrytty paikkaan, jossa on uskomaton määrä tilaa ja jotain vastustamatonta viivaa, joka leikkaa kosmoksen. Ja siitä eteenpäin. Vaikka ehkä lähimpänä mennäänkin Kosugin määrittämää soundia (ala TMT ja EBS, tosin ei viulua tai selloa tällä kertaa), niin välillä voisi luulla kuuntelevansa Ichiyanagin soolo avantgardeilua tai Rannan Harry Partch -perkussioiden kolisteluja. Ja välillä taas nämä kaikki yhdistyvät. Soitinlistaa: etnisiä instrumentteja ja perkussioita, radiota, ihmisääntä, kaikumasiinaa, pianoa, rengasmodulaattoria. Kaikuja viedään tästä ties mihin. Avaraa musiikkia mielen täytteeksi.

Hiljattain hankkimiani levyjä pt. 8 (Guerssenin uusintoja ja muuta)

Dragonfly - s/t LP (Guerssen 2012; alunp. Megaphone 1968)

Muhevan raskasta biisivoittoista psykebluesrokkia Coloradosta vuodelta 1968. Ehkä enemmänkin psyke kuin blues tällä kertaa. Mukana on myös "pakollinen" pitempi bluesveto, mutta se on tällä kertaa erittäin kulkeva versio "Hoochie Koochie Manista". Erittäin iskeviä biisejä melodisestikin. Kitarassa välillä kunnon paksua fuzzia. Toimivan biisimatskun lisäksi välillä tulee whoa -hetkiä, tyyliin "hetkinen, mihin nyt mentiin/mihin ne katos?" Tekee mieli kuunnella koko levy pari kertaa putkeen. Mainitaan vielä kaverin huomio, että laulaja kuulostaa välillä Kurdt Cobainilta! Ei ne jotkut biisitkään niin kaukana ole - Nirvana olisi voinut coveroida "Love Buzzin" sijaan näitä...

Saboten . s/t LP (Sub Discos & Floor 2023; alunp. Floor 1982)

Japanilainen post-punk -bändi, jonka suurin vaikute oli Erik Satie. Kertoo melkein kaiken? No ei ehkä sitä, että oikeasti aika jännä ja kulmikkaasti kulkeva levy. Biisit ei todellakaan mene melodisesti kovin tuttuja polkuja, tarttuen silti välillä myös korvaan, ja rytmityksetkin ovat varsin kiperiä. Bändillä tuntui olevan myös hyvin treenattu ja määrätietoinen tatsi, vaikka lähtivät opettelemaan täysin nollista, tyyliin punkin innostamana päättivät perustaa bändin ja marssivat kauppaan ostamaan soittimet. Soundi on selkeä ja "clean", ehkä paikoin jopa "surf"? Ehkä tästä tulee joidenkin aikalaistensa lisäksi vähän mieleen myös Red Crayolan toka levy, ehkä ajallisesti myöhempi kiinalainen Chui Wan, tai siinä tapauksessa toisinpäin.

Paul Marcano & Lightreams - 10,001 Dreams 2LP (Got Kinda Lost Records 2016; alunp. ei lafkaa 1983)

Varsinainen yllättäjä ja varmaankin paras tänä vuonna kuulemani levy. 1980-luvun alussa äänitetty 90 minuuttinen psyke-eepos (itse asiassa jatkoa bändin debyyttilevylle vuodelta 1981), joka julkaistiin vain kasettina, ja on nyt jaettu mm. neljälle vinyylipuoliskolle. Ensimmäinen levy on enimmäkseen psykedeelistä kaiutettua kitaranrämpyttelyä, melodista sooloilua ja laulua filosofisine/utopistisine teksteineen. Kuulostaako kuvailu hirveältä? Ei, tämä on aivan mieletöntä "kosmista suvantoa". Musiikissa on jokin ihmeellinen positiivinen aura, joka saa kaiken toimimaan. Jälkimmäinen levy lähtee kokeellisemmille vesille, eikä viimeinen puolisko ehkä ole jamittelussaan levyn parasta antia, mutta saattaa vielä petrata jatkossa. (Toisaalta levyn jatkumo on varmastikin harkittua.) Vaan kyllä tämä on aivan uskomaton kokemus. Tätä kuunnellessa olo paranee, tuntee melkein olevansa parempi ihmisenä.

Jorge Antunes - Música Eletrônica LP (Mental Experience 2016; alunp. Mangione 1975)

"Ensimmäinen brasilialainen elektroakustinen levy." Levyn infoista löytyy tietoa, kuinka tämän levyn tekeminen ei ollut helppoa uusintana (rekonstruointi osittain tuhoutuneilta alkuperäisiltä nauhoilta), saati sitten alunperin tuonaikaisessa Brasiliassa, mutta molempien keskiössä on ollut intohimo yksityiskohtaiseen käsityöhön. Itse musiikki on suurimmaksi osaksi mahtavan abstraktia mutta vahvan näkemyksen siivittämää. Todella hiljaisista hetkistä edetään suhteellisen meluisiin purkauksiin. Laatukamaa.

Oliver - Standing Stone LP (Guerssen 2022; alunp. OLIV Records 1974); Stone Unturned LP (Guerssen 2022)

Taas löytyi sellaista 1970-luvun "private press" folkkia, että kuulostaa ihan älyttömän hyvältä. Standing Stone julkaistiin aikanaan 250 kpl painoksena; Stone Unturned on ylijääneitä nauhoituksia samalta ajalta. Walesilaista "farm-folkia" (! ehkä oikeasti "vain" happofolkia vahvoin blues-vaikuttein), joka saavutti jonkinlaista live-mainetta, mutta John Peel oli ainoa DJ, joka soitti julkaistua levyä ohjelmassaan, ja pian levy painui unholaan. Happoinen skaala vaihtelee psykedeelisemmästä melodisemmasta kamasta jamittelevaan ja välillä beefheartiaanisempaan bluesiin sekä lievästi kokeellisempaan menoon. Beefheartin lisäksi Jethro Tullistakin on puhuttu, mutta artisti itse on kieltänyt suorat vaikutteet molemmilta. Harvoja levyjä/artisteja (vrt. Ranskan Denis), joista tulee välillä mieleen jopa Japanin Brast Burn ja Karuna Khyal, mutta tämä on paitsi ehkä hieman "helpompaa" (osin varmasti biisien suhteellisen lyhyyden takia), myös astetta musikaalisemmin soitettua. Ja vaikka tämä on äänitetty "kotona", on soundi todella huolellinen: nautittava ja selkeä. Standing Stonea on julkaistu uudelleen aiemmin jo 90-luvulla mm. David Wellsin toimesta, mutta nyt saatavilla ovat nämä hienot Guerssenin painokset.

Suhteellisen uusia kotimaisia kasettijulkaisuja

Rene Kita - Rheingold kasetti (2021 Artsy Records)

Wagneria tulkittuna kotikutoisesti ihmisäänellä ja vinkuvilla possuleluilla. Totaalisen hillitöntä, tälle ei helposti löydy verrokkia. Intensiteetti ei hellitä, vaikka esitys on suhteellisen pitkä, ja sellaisena myös haastava. Ei siis ihan joka fiiliksen musaa, mutta löytää hetkensä.

Sirpa Jokinen - Windy Why kasetti (2021 Artsy Records)

Arturia syntetisaattoreita, kuin olisi huoneessa jossa nämä soittavat itseään. Tai jossain konehuoneessa. Oikeastihan näin ei ole, vaan näitä soittaa ihminen, vapaassa hengessä. Välillä tulee mieleen jopa, noh, esim. Conrad Schnitzler, mutta sitten hyppää taas muualle. Kaksi vartin mittaista esitystä. Ehdotonta, mutta helposti lähestyttävää, lempeää ja rauhoittavaa.

Henri Lindström - Soita jos meinaat delaa (2022 Artsy Records)

Helsingissä ja Lissabonissa taltioitua elektronista musaa, joka on mielikuvissani jotenkin vahvasti kiinni tässä ajassa. Mielikuva voi johtua toki myös äänitteen, ehkä kappaleidenkin nimestä. Heijastaako tämä jotenkin melankolisesti nyky-yhteiskuntaa, vai onko tämä "vain" musiikkia, sellaisenaan rauhoittavaa pimputtelua (positiivisessa mielessä!), helinää, kuplintaa ja huminaa kauniine melodioineen? Kappaleet ovat suhteellisen lyhyitä, kauniita, välillä hiljaisimpia aphex twinejä muistuttavia miniatyyrejä, joista osa kasvaa hillitysti (ei siis volyymiltaan) lähes katarttisen huumaaviksi.

Re-clip - Noon kasetti (2019 Hyster Tapes)

Tässä erikoisessakin kasettiryppäässä se kaikista epäkonventionaalisin julkaisu. Ei ole infoa, miten äänet on tuotettu tai mistä napattu, jotain delay-efektiä ja/tai looppia on käytetty ja varmaan jotain sampleja, mutta siinäpä se. Melkein voisi kuvitella, että on vain painettu kasettidekin äänitysnappulaa, ja mankka on taltioinut ympärillä olevia yhtä aikaa sekä tavallisia että unenomaisia ja toismaailmallisia ääniä. Viisi toisistaan mukavasti poikkeavaa "biisiä", 45-minuuttinen kasettipuolisko. Viimeisessä esityksessä "Chain" kuulemma vielä reistailemaan alkanut nauhuri tekee omat tepposensa - sattuman luoma kiireetön naksunta, kitinä ja huojunta nostavat homman ylimaalliseen potenssiin. Käsittämättömän vangitsevaa, ansaitsisi suurempaa huomiota.

Aarniseppä/Rihmasto - Tuntu split kasetti (2018 TuotantoHaloo)

Hiukan jo vanhempi julkaisu. Aarniseppä toteuttaa massiivisen Hyönteisten temppeli -tuplacd:ltä tuttua jokseenkin progressiivisesta rokistakin vaikutetta saanutta "hyönteisambienttiaan" (ambient ei ehkä täysin oikea termi?). Persoonallista musiikkia. Rihmasto on kotimaisen ambientin kovimpia nimiä, ja "Virran mukana" -esitys on sitä itseään, jokseenkin täydellistä "soutuvenehuminaa", josta toivoisi, ettei se loppuisi koskaan.

Sivuoire - Hymyilevä Sisyfos kasetti (2022 non-label)

Kun tämä ilmestyi digitaalisena, kuuntelin sitä joka päivä useaan otteeseen usean viikon ajan, etenkin työmatkoilla. Kotitekoista hip hoppia, mutta kotitekoisuus ei välttämättä kuulu ulospäin, sillä taustat, räpäytys ja toteutus on tehty huolella ja näkemyksellä. Marginaalisuutta ei kuitenkaan edes yritetä salailla teksteissä. Tekstit ovat muutenkin hyvin henkilökohtaisia, enkä ehkä ole törmännyt samanlaiseen aiemmin. Tyyliäkin on useammanlaista, katsokaas kun ei ole pakko sitoutua johonkin yhteen ainoaan tyyliin ja olla kaavamainen ja laskelmoitu. Parhaimmat biisit avaavat mieleen kauniita kuvia. Suosittelen jokaista vähänkin epäkaupallisemmasta (joskaan mitään avantgardehoppia tämä ei sentään ole kuin korkeintaan hetkittäin) hiphopista pitävää tsekkaamaan tämän, löytyy myös bandcampista.

Hiljattain hankkimiani levyjä pt. 7 (Japani)

Toshi Ichiyanagi - Music for Tinguely CD; Electronic Field CD (Molemmat Edition Omega Point 2006 ja 2008)

Obskuuria nauhamusiikkia Japanista osat 5 ja 8. Obskuuria ja obskuuria - Ichiyanagi on japanilaisen avantgardekentän kovimpia nimiä, ja yksi sen villeimmistä kokeilijoista. Lisäksi nämä ovat nauhamusiikkia vain osaksi, mutta ei varmaan tarvitse olla turhan tarkkoja. Jos obskuurilla tarkoitetaankin sitä, että ilman julkaisua nämä olisivat jääneet arkistoihin pölyttymään, niin ei voida kuin kiittää julkaisijaa ja tekijöitä.

Music for Tinguelyn nimibiisi on tehty Jean Tinguelyn (vrt. "Homage to New York" -spektaakkeli) mm. eri koneiden osista, moottoreista ja roskametallista väsättyjen veistosten inspiroimana. Jotkut näistä tuottivat myös ääniä, ja näitä Ichiyanagi käytti teoksensa äänilähteenä. Äänitys on jo vuodelta 1963 ja on aika ehdotonta ääntä, varsinkin kolistelevan alun jälkeen meno yltyy aikamoiseksi. Äänellisesti vielä villimpi paukku on 20-minuuttinen live-esitys "Appearance" vuodelta 1967, menossa mukana John Cage ja John Tudor esiintyjinä. Instrumentteja, oskillaattoreita, ring modulaattoreja. Seurauksena osin jopa suoraa melua (kuulostaa välillä kuin Haino soittaisi kitaraa! Välillä Merzbowilta... - kyseessä käsittääkseni manipuloidut trumpetti ja viulu, bandneon eli eräänlainen haitari, piano, ihmisääni...ja mukana ei ole ketään Boredomsista!), absurdeja ja rumia ääniä, jotka hetkittäin kirvoittavat yleisöstä naurunpurskahduksiakin. Ainakin alkupuolella - aploditkin meinavat alkaa jo ennen esityksen päättymistä. Tämä on yksi merkittävimmistä viime vuosina itselleni vastaan tulleista äänityksistä. Viimeisessä "biisissä" tietokone (1969) puhuu japaniksi arkkitehtonista teoriaa, ja tämä yhdistyy alussa ja lopussa gregoriaaniseen kuorolauluun. Ei ihan perussettiä tämäkään. Hieno trikki, kun alun jälkeen kuorolaulu häipyy, ja jäljelle jää vain tietokoneen puhe dramaattisine taukoineen. Loppuun tulee vielä lyhyt pätkä autiota basarijytkettä. Industrialia?

Electronic Field sisältää reilun 45-minuuttisen esityksen vuodelta 1997 Ibarakin Art Tower Mitossa, osana "Japanese Experimental Music in the Sixties" -nimistä konserttisarjaa. Preparoitu piano ja livenä käsiteltyä ääntä. Ei ole helppoa tai hillittyä, ja kovaäänisiäkin ylläreitä tulee vähän väliä. Hiljaisemmissa kohdissa kuuluvat yleisön askeleet, muut äänet, kamerat, ja ovikellokin (?) soi aika taajaan. Tämä kaikki luo tällä kertaa onnistuneen fiiliksen, että olisi paikan päällä tätä todistamassa, vaikkakin mitä tulee esityksen ilmeisen hienoon visuaaliseen puoleen, on tyydyttävä kannen valokuviin ja omaan mielikuvitukseen. Äänenlaatu on siis selkeä ja toimiva, vaikka kaikki onkin nauhoitettu yhdellä videokameralla. Kompromissiton repäisy.

Yoshio Ojima - Une Collection des Chainons I & II Music for Spiral 2CD (WRWTFWW 2019; alunp. Wacoal Art Center/Newsic 1988)

Tämä levy tuntuu nyt popahtelevan vastaan eri puolilla, vaikka uusinta julkaistiin jo 2019 ja hypen ensimmäinen aalto nousi varmasti jo silloin. Levystä on olemassa myös tuplavinyylipainokset molemmille osille. Varmasti jäätävän hienot paketit, mutta joskus tekee mieli valita se vähän helpompi ja halvempi vaihtoehto. Sitäpaitsi alkuperäiset julkaisut olivat nimenomaan cd-muodossa. No, nämä ovat toissijaisia juttuja itse musiikkiin nähden. Musiikki on alunperin tehty 80-luvun puolivälissä Tokiossa avattuun näyttelyyn, jota varten rakennettiin myös uusi taidekeskus eri tiloineen ja funktioineen. Nämä julkaistut äänitteet ovat muodostettu isosta varastosta ääniä ja soundeja, jotka Ojima näyttelyä (ja tilaa) varten sävelsi ja äänitti. Jos japanilainen ns. environmental music on jo tuttu käsite, niin tämä on takuuvarmasti sieltä aivan laadukkaimmasta päästä. Säveltäjän ohje on kuunnella tätä samalla volyymilla kuin muita arkisia ääniä, mutta musiikki toimii yhtälailla esim. kuulokkeilla ja rauhoittaa. Selected Ambient Works 1985-88, välillä hyvinkin paljon ihan oikeasti!

Overhang Party - Otherside of 2CD + 7" (Pataphysique Records 2000)

Overhang Party oli aina tuttu jo Tokyo Flashback 2 -kokoelman hienolta osuudeltaan: atmosfääristä, meluisaa mutta melodista, ei liian siistiä psykedeliaa - ja kerrassaan hieno biisi! Koska niin moni japanilainen ns. undergroundpsykedelia varsinkin kasarilta ja ysäriltä sekä 2000-luvun alusta (toki myös 70-luvulta...) on poikkeuksellisen hienoa musaa, niin tulipahan tässä taannoin mieleen, että miksen voisi tätäkin bändiä joskus tsekata. Aloitin Otherside of -liven (äänityksiä 90-luvun puolivälistä vuoteen 1999) kuuntelulla, ja heti iski "Kizatsu" -biisi katedraalisella psykedeliallaan. Koko levy on aika järkyttävän kovaa tasoa, vaihdellen "Kizatsun" tunnelmista jossain määrin High Rise -tyyppiseen meluisaan garagerockpsykedeliaan ja paikoin myös melodisempiin ja rauhallisempiin tunnelmiin, joissa kaikissa kuitenkin kitarat yleensä ns. vanuttavat paljon. Kakkoslevyllä mukana on kolmessa biisissä neljästä vielä niin monessa yhteydessä hommat toiseen potenssiin nostava happokitaraguru Michio Kurihara, että meno on näihin korviin yhtä juhlaa. Pitkiä ansaittuja käsittelyjä. Se "Kizatsun" Kuriharalla höystetty toinen versiokin on vielä tuplasti hurjempi, sisäavaruuden peilisali loputtomine heijastuksineen. Kuningasesitys on kuitenkin "Tokyo Zero Fighter": kuin Kurihara olisi liittynyt kovimman Stooges/Elevators -vaiheen Spacemen 3:een - 14 minuuttia silkkaa ekstaasia eikä vaan hellitä missään vaiheessa. Siis ihan oikeasti järki lähtee. Mutta muutenkin ne kerrassaan psykedeeliset kitarat soivat pitkin levyä komeasti, tarvittaesssa ilman Kuriharaakin. "Bonuksena" tuleva 7" jenkkikiertueelta on vähän turha kapistus. Hauska oli silti bongata Eric Arnin nimi kiitoslistalta.

Overhang Party - Complete Studio Recordings 4CD (Important Records 2013)

Tutustutaan sitten kunnolla, kun sille tielle lähdettiin ja em. live niin suuren vaikutuksen teki. Tähän on siis koottu aikanaan Rinji Fukuokan omalla merkillä julkaistut levyt I, II, IV (kukin bonusbiisillä varustettuna) ja sitten ns. Lost Recordings bonuksena. "Kolmanneksi" levyksi lasketaan tai ei lasketa Liveä 1994.8.22. at Showboat, joka varmasti olisi sekin hommaamisen arvoinen. Levyillä II ja IV bändi on mielestäni luovimmassa tikissään ja monipuolisimmillaan, joskin alkupään ehdottomuus ja viimeisten nauhoitusten vahva biisimateriaali vakuuttavat myös. IV -levyllä on eniten samoja biisejä, joista osa em. liven huippuhetkistä koostuu. Rauhallisemmista hetkistä mainittakoon erikseen "Le Feu Follet", jonka tenhossa on jotain uskomatonta, ja joka iskee liveversiotakin syvemmälle. Jos olen jo nostanut High Risen esille bändin soundia kuvatessa, yhtälailla voi jonkin verran yhtymäkohtia havaita muuhun tuon ajan japanilaiseen undergroundpsykedeliaan, kuin myös kiistatta vaikka Les Rallizes Denudesiin ja Galaxie 500:aan. Mutta bändi on monipuolinen ja varioi soundiaan ja biisejään, kuulostaen lopulta vahvasti itseltään.

Majutsu no niwa - Frontera CD (There/Musik Atlach 2009); Ecstatic Crystallization CD (Musik Atlach 2010)

Entäs tämä Overhang Party -pomon Rinji Fukuokan myöhäisempi viritys Majutsu no niwa? No, tämä on varmaan uusimpia kuulemiani japsipsykebändejä, ja on ihan helvetin kova, ainakin nämä pari cd:tä. Fronteralla on paljon variaatiota, mutta se ei lipsahda missään kohtaa yhdentekevän puolelle. On dronetusta, garagerokkausta, yöllisempää tunnelmointia ("Journey to the End of the Night" salpaa suorastaan hengen), mutta hemmetin mukaansatempaavaa, eikä kliinisyys vaivaa. Kitara vanuttaa edelleen tarvittaessa armottomasti. "Thousands of Nights..." varastaa "Passengerista", mutta kokonaisuus päätyy reilusti plussan puolelle, sillä siinä on muutakin, jotain isoakin ehkä. Monissa muissakin biiseissä on imua. Fukuokan sävelkynä on edelleen varsin hyvässä terässä. 20-minuuttinen päätös psykedrone karsii jyvät akanoista.

Ecstatic Crystallization cd = paha drone, julkaistu aikanaan kasettina belgialaisella Sloowtapesilla. Kestoa on tunti. Jotensakin miellyttävä taajuus, joka iskee oikeana hetkenä kultasuoneen, vähän kuin esmes Toho Sara. Ei joka hetken musiikkia, mutta ei myöskään mikään kuriositeetti.

Etno soi pt 1

 Ja eri eksoottisten maiden popit yms. En jaksa tähän avata mitään käsitteitä, alla on vain jotain poimintoja levyhyllystäni, jotka ovat jotain muuta kuin pelkästään angloamerikkalaista tai eurooppalaista huttua, toki joissain myös näiden vaikutteita.

Ahmad Zahir - Hip 70's Afghan Beats! LP (2011 Guerszen)

Kokoelma 70-luvulla vaikuttaneen suositun (ja -79 tuolloin kommunistisen hallinnon taholta salamurhatun) afganistanilaisen laulajan surumielisiä vahvasti rytmikkäitä hypnoottisia biisejä, joissa voi kuulla länsimaisia vaikutteita bändisoitossa, mutta mukana on myös tablaa ja sitaria. Eräänlainen risteyskohta siis? Erikoinen kaikuisa livemäinen soundi, joka lisää psykedeelistäkin vaikutelmaa.

Hailu Mergia & Dahlak Band - Wede Harer Guzo 2LP (Awesome Tapes from Africa 2016; alunp. Ms Recording ?)

Hailu Mergia lienee tunnetuin etiopialaisen jazz/funk -bändi Walias Bandin urkurina. En ole tuohon osastoon saanut liiemmin tutustuttua, mutta miehen soolona jenkeissä nauhoittama Shemonmuanaye, joka julkaistiin alunperin kasettina 1985, herätti levykaupassa korvat, ja onhan se nyt aivan uskomaton levy, pääosassa miehen persoonallinen kosketinsoitintyyli, haitari ja rumpukoneet. Sekin lienee kuitenkin aikalailla puhki hehkutettu, niinkuin ehkä tämäkin ainakin niille, jotka ovat miehen musiikkiin seonneet, ja nythän mies kiertelee käsittääkseni festareita ympäri maailmaa, vieraillen Suomessakin. Pari sanaa nyt kuitenkin tästä ns. sivuprojektina toimineen Dahlak Bandin kanssa tehdystä levystä (tämäkin alunperin siis kasettijulkaisu) eli kyseessa on 70-luvun lopulla etiopialaisessa yökerhossa (erona Walias Bandiin, joka soitti yöt fiinimmän hotellin aulassa!) jammailleen bändin nauhoituksia ajalta, jolloin öisten ulkonaliikkumiskieltojen johdosta bändit joutuivat soittamaan mestoissa yöt läpeensä! Ja tämä kuulostaa juuri siltä. Onnellista hämyä, raukeaa ja energistä samaan aikaan.

Seychelles 2 - Musiques oubliées "des Iles" LP (Ocora 1978)

Ocoran julkaisut ovat yleensä aina laatutavaraa, tyylikkäitä ja informatiivisia paketteja. Nykyään alkavat myös poikkeuksetta olla aika hinnoissaan käytettyinä. Seychelles 2 tarjoaa kattauksen Seychellien "landelta", pääsaarta ympäröiviltä pienemmiltä saarilta, muutaman muusikon esittämänä. Musiikkia eri tilaisuuksiin ja omaksi viihdykkeeksi, melankoliaa, onnellisuutta, huumoria, kummallisia instrumentteja ja yllättäviä käänteitä ja äänilähteitä, mm. laulajan hampailla tuotettuja outoja naksauksia. Kenttä-äänityksissä kuuluu myös elähdyttäviä taustaääniä ympäristöstä.

Sur la Côte des pirates - Les Émirats du Golfe Arabique LP (? Disques Alvarès)

Ainakin hääjuhlamusiikkia mutta muutakin fiilistelyä. Lyömäsoittimia, kieli- ja puhallininstrumentteja. Tässäkin soundi on tärkeässä osassa viehätyksessä, jotenkin hämärää. Tanssia tulen ympärillä (?), välillä hakeudutaan/vaivutaan transsiin, sitten tuulen henkäys dyynien päällä, jinnit liitelevät... Mielikuvani ovat kenties ongelmallisen eksotiikan värittämiä, mutta voin nauttia niistä.

Maroc - Musique du Peuple LP (? Disques Alvarès)

Sama julkaisija kuin edellä. Tämänkään julkaisuajankohdasta ei ole tietoa, eikä edes nauhoitusajankohdista, mutta oletettavasti 70-lukua. "This album does not present Moroccan music in its entirety, no single album could do so." Totta, mutta onhan tässäkin jo ihmeteltävää riittämiin. On jännän kuuloista huilua, kielisoitinta, jajouka-tyyppistä puhallinta (ghaïta), ryhmälaulua, perkussiota (krâkib -nimiset metallikastanjetit tulee ns. puun (!) takaa), kadunkulmaa, hääjuhlaa, eri kansanosia jne. Turha yrittää esitelmöidä liikaa, fiiliksessä löytyy. Vangitsevaa ja hypnoottista.

Maroc - Musique classique Andalou-Maghrébine (Orchestre de Fez Dirigé par Haji Abdelkrim Raïs) LP (Ocora 1985?)

Lyhyesti alustettuna muinaisessa Andalusiassa kehittynyttä klassista musiikkia, joka on sittemmin kulkeutunut Marokkoon ja muuallekin pohjois-Afrikkaan. Molemmat levyllä olevat esitykset ovat otoksia Nawbaksi kutsutuista sävellyksistä. Soittimina on viulua, alttoviulua ja selloa, ja erilaisia pohjoisafrikkalaisia soittimia, lisäksi laulua. Kansiteksteissä on tuttuun Ocora -tyyliin laadukkaat ja perusteelliset infot, joita on turha yrittää typistää tähän sen enempää. Tämä musiikki on varmasti ensi kerran kuultuna kenestä tahansa oudon kuuloista, mutta ei tätä voi vaikeasti lähestyttäväksi sanoa, toisaalta jatkuvan virtauksensa ja muutoksessa olemisensa (ja kestonsa) takia tämä ei myöskään mikään helppo pala ole. Mutta kiehtovaa se on, taidokasta ja ekstaattista. Astu marokkolaiseen palatsiin.

Tunisie Eternelle - Chants et Danses LP (Arion 1982)

Kansitekstit ranskaksi, mutta jotain voi yrittää selvittää musiikin taian ja puutteellisen kielitaidon yhteispelillä. A-puolisko muistuttaa edellä käsiteltyä klassista marokkolaista musiikkia, paljolti unisonossa kulkevat melodiat ja soitto huojuu ja muuttuu jatkuvasti kuin loputon labyrintti. Kansitekstissä vilahtelevat Andalusia, Algeria ja Marokko. Tämä on Tunisian versio eli ma'luf tuosta alunperin andalusialaisesta klassisesta musiikista. B-puoli on tansseja hypnoottisine perkussioineen (taas välissä iskevät ne metallikastanjetit, sitä ennen härkä tms. sanoo "muu"!), puhaltimineen ym. Etenkin parissa vikassa biisissä meno on erittäin kova. Taas kerran sellaista soundia, kuin olisit itse läsnä samassa tilassa.

Hiljattain hankkimiani levyjä pt 6

 Blast Furnace - s/t LP (Long Hair 2005; alunp. Polydor 1971)

Yhden albumin ja sinkun julkaissut tanskalainen progebändi englantilaisella laulaja-rumpalilla. Vahva, jokseenkin jopa persoonallinen biisimatsku, hämmentävän tyylikäs, selkeä ja tymäkkä soundi, vahvasti sooloava ja hyvin esiinmiksattu kitaristi, tunnelmallista urkua. Ei mitään villiä soundikokeilua, jammailua tai itsetarkoituksellista vaikeutta, vaan nimenomaan biisejä ja hyvältä kuulostavaa bändisoittoa: skitta, basso, rummut, koskettimet, välillä huilu, laulu. Laulajan äänenkäyttö on välillä hieman päällekäyvää, ehkä haettu vähän Peter Hammill -soundia, muttei yhtä taidokkaasti ja varioiden - kukapa osaisi! Jopa yllättävän modernilta kuulostavia juttuja seassa joissain biiseissä. Mielikuvia aurinkoisilta Kööpenhaminan kiemurtelevilta kaduilta, valon ja varjon leikkiä. Mielessä käy välillä Jenkkien Ohon aikanaan julkaisematta jäänyt Vitamin Oho, mutta varsinaisia oletettuja vaikutteita löytyy oikeasti aiempaa ja lähempää (VDGG, Tull jne...). Joka tapauksessa erottuu massasta edukseen ja jää mieleen kummittelemaan. Köpiksessä oli tuolloin aikanaan suhteellisen pieni mutta ilmeisen eloisa proge-skene, jonka muihinkin äänitteisiin voisi joskus kokeilla tutustua.

East of Eden - Mercator Projected LP (Ethelion 2019; alunp. Deram 1969)

Varhaisemman ajan nupuillaan ollutta progea, tässä(kin) tapauksessa vahvasti enemmänkin psykedeelistä rockia. Bändi osaa halutessaan olla aika muikean raskas, mutta ei ole sitä toki koko aikaa. Osaavat välillä myös vetää kokeellisen friikkivaihteen päälle soundiefekteineen kaikkineen. Kaksi perusnimeä tuolta ajalta tulee väkisinkin mieleen: Family ja King Crimson. Eksoottinen ja omaperäinen soitinvalikoima (mm. sähköviulu - joo oli sellainen joillain muillakin) luo samaan aikaan mielleyhtymiä esim. noihin kahteen, mutta ei kaikki ole niin helposti sormella osoitettavissa. Third Ear Bandkin kuulosti tältä ehkä vasta myöhemmin. Tämä taasen jammailee vähän enemmän kuin vaikkapa the United States of America (yhtye). Välillä tosin rokataan ja jammataan ihan "normaalilla" rock-soundillakin. Kansissa sanoituksia kuvataan sanoilla "liquid word pictures"... Mukavan mystinen tapaus, joka sen kuin syvenee joka kuuntelulla. Ethelion -tyyliin tälle julkaisulle on ympätty bonuksia väliin ja loppuun, ja nämä eivät yllä itse levyn kanssa samalle tasolle, ollen paljon konventionaalisempaa tavaraa (1968 singlen molemmat puoliskot ja julkaisematon "Eight Miles High" -coveri vm. 1969).

Hard Stuff - Bulletproof (Ethelion 2019; alunp. Purple Records 1972)

Heittämällä kovimpia hard rock -levyjä koskaan. Kiinnostuin bändistä jo vuosia sitten, mutta järkevältä tuntuvia uusintajulkaisuja ei tuntunut olevan oikein saatavilla, ainakaan vinyylinä. Onko tämä Ethelioninkaan sellainen, no en tiedä, mutta hyvältä kuulostaa onneksi. John (du) Cann ja Paul Hammond olivat häipyneet Atomic Roosterista ja perustivat bändin nimeltä Bullet, joka muuntui sitten Hard Stuffiksi. Bändi levytti Deep Purplen lafkalle ja kiersi Purplen ja Uriah Heepin kanssa Euroopassa. Bulletproof on silkkaa timangia, ai että kun on kova soundi, riffit ja soitto. Trio/kvartetti -kokoonpano, sillä laulaja Harry "Al" Shaw lauloi vain osalla biiseistä. Basisti John Gustafsson oli soittanut mm. Episode Sixissä Roger Gloverin ja Ian Gillanin ajan jälkeen. Mainittakoon, että saman Purple-kaksikon ja Gustafsonin yhdessä kynäilemä "Monster in Paradise" on (ehkä!) levyn "heikoimpia", kuunnelkaapa sen sijaan vaikka aivan mieletön "Time Gambler (Rodney)". Kun miettii, että John du Cann soitti aiemmin 60-luvulla myös Andromedassa, niin miehellä voi sanoa olleen suht vakuuttava ja uraakin uurtava ura raskaan rock-kitaroinnin saralla. Bonuksena Bulletin nauhoittamia biisejä, ja Bulletiltakin on tullut erikseen joku postuumi äänite, jolla on mm. varhaisempia versioita näistä samoista biiseistä.

Arzachel - s/t LP (Ethelion 2019; alunp. Evolution 1969)

Steve Hillagen (ja Dave Stewartin) ekan (no ainakin levyttäneen) bändin Urielin/Arzachelin ainoa levy on aina jossain määrin kiinnostanut, mutta myös epäilyttänyt. No, tämä on yksi hienoimmista julkaisuista, jonka kanssa mies on ollut tekemisissä, on tavoite ollut sitten mikä tahansa. Kaikki on äänitetty yhdessä sessiossa, eikä minkäänlaiselle hinkkaukselle ole jätetty sijaa. Tämä on hämyä. Kitara on hämyä ja urut on hämyä, toki vähän alkuaikojen Soft Machinelta ja Caravanilta soundaavaa, mutta eri tavalla hämyä. Ja hienoja melodioita ja tunnelmia, varsinkin "Azathoth" on suorastaan pelottavan hieno. "Leg" muistuttaa jostain ehkä tunnetummasta blues-vedosta, mutta toteutus on mainion rujo. Kakkospuolisko on kaksi "biisiä" ja 27 minuuttia, ja niissä on ns. hetkiä. Bonukset, jotka on ympätty a-puolen loppuun, vanhan Urielin ajalta (1968) ovat jo varsin villiä menoa, kuin yhdistelmä Pink Floydin, Caravanin ja Soft Machinen ekoja levyjä.

Curtis Knight Zeus - the Second Coming CD (Lemon Recordings 2009; alunp. Dawn 1974)

Törmäsin tähän levyyn joskus 2009 Japanissa levykaupassa. Tatsuya Yoshida oli paikan päällä kauppiaan kanssa arvioimassa/etsimässä tietoja joistain levyistä. Yksi joka siinä soi oli tämä. Levy ei ollut sillä hetkellä varsinaisesti myynnissä, ja olisi varmaan ollut älyttömän kallis joka tapauksessa. Sain tuolloin tietoa, että kyseessä oli joku Jimi Hendrixin kaveri. (Itse asiassa varhainen bändikaveri ja muutakin mm. Hendrixin elämäkerran kirjoittaja, julkaistiin samana vuonna kuin tämä levy. Myös lakisotkuja tuolloin julkaisemattomien Hendrix -äänitteiden kanssa.) Unohdin levyn pitkäksi aikaa, mutta kun vuosia myöhemmin yritin palauttaa sitä mieleeni, kesti jonkin aikaa ennen kuin osasin etsiä artistin ja levyn oikeilla hakutermeillä. Ihmeellinen on kuitenkin hakukoneiden mahti. Itse levy on biisimatskultaan helvetin hyvää välillä funkkaavaa hard rockia, toisinaan kuin hiukan kevyempi versio Sir Lord Baltimoresta. Vasta myöhemmin sain tietooni, että bändissä soitti soolokitaraa (ja osallistui biisintekoonkin) Fast Eddie Clarke, aikana ennen Motörheadia. (Mikä tässä on tietty älytön lisätwisti, niin se, että Lemmy toimi aikanaan Jimin roudarina. Ehkä yhteydet tuli puheeksi Eddien koesoiton aikana...) Osa levyn biiseistä on käsittääkseni uudelleenmiksattu ekalevyn Sea of Time biiseistä, ja tuo levy itsessään on kanssa varsin jees. Tee valintasi. Myöhemmin Curtis Knight mm. "kunnostautui" Pure Hellin managerina, mutta se on jo toinen tarina.

Vuonna 2021 hankittuja menneisyyden levyjä pt 1: Paul Majorin psykedeeliset maailmat

 Elämän aikana on löytänyt joitakin ihmisiä, joiden sanaan voi yleensä aina luottaa, mitä tulee hyvään ja vähintäänkin kiinnostavaan musiikkiin. John Peel, Byron Coley, Joe Carducci ja Julian Cope (ja ainakin jossain määrin kaverinsa the Seth Man) tulevat ensimmäisinä mieleen. Suomesta muutama toimittaja, fanzine-maakari ja kaveri. Kaikilla on toki omat pakkomielteensä ja ennakkoluulonsa, ja joskus katsanto vähän kapea, kuten varmasti itselläkin. Mutta ymmärtänette millaisia vaikuttajia tarkoitan.

Taannoin taisin jotain Kenneth Higney -arviota lukiessani törmätä termiin "real people" -musiikki, ja siitä edelleen jatkettuani tuli vastaan nimi Paul Major, josta sanottiin, että hän oli vastuussa Higneyn noutamisesta ullakolta uudelleen päivänvaloon, ja samalla tuon "real people" termin keksimisestä. Luin muutaman jutun lisää ja kiinnostuin kirjasta Feel the Music: the Psychedelic Worlds of Paul Major. Hinta oli suht tyyris, mutta sisältö vaikutti poikkeuksellisen kiinnostavalta: voisiko sen kautta löytää lisää Higneyn Attic Demonstrationin kaltaisia uniikkeja levyjä?

Hommasin kirjan ja viihdyin sen parissa jonkin aikaa erinomaisesti. Kyllä, kahmaloittain kiinnostavia  private press/real people/obskuuri psykedelia/weirdo gospel/lounge kummajainen -levyjä kansikuvineen kaikkineen esiteltyinä. Pitemmät stoorit kirjassa koskien Majorin ja kavereidensa varsinkin 80-luvulla mahdottomaksi paisunutta levynkeräilyä ovat hyvin kiinnostavia, joskin teksti on paikoin kehnosti kirjoitettua ja toimitettua. Mutta kirjan innostamana aloin käydä läpi niitä kaikkein kiinnostavimmilta vaikuttavia levyjä. Huomasin että monesta on saatavilla uusintapainoksia, onneksi edelleen, sillä olihan kirja jo jonkin verran vanha. Ylipäätään valtaosa kirjan levyistä oli itselle entuudestaan täysin tuntemattomia tapauksia, mutta kuten sanottu, olin tässäkin ehkä hiukan myöhässä. Sanottakoon myös, että aivan kaikki Majorin esiinnostamat obskuurit gospel- ja lounge-levyt eivät välttämättä niiden sisältämän musiikin tsekattuani herättäneet suurempaa kiinnostusta. Mutta osa todellakin kyllä.

Käyn läpi seuraavassa ne levyt, jotka hankin samalla kertaa pian kirjan hankkimisen jälkeen. Kaikki eivät ole Majorin kirjan sivuilta, mutta ne tulivat vastaan samalla yksittäisellä myyjällä, jolla oli samalla myynnissä useampi kirjan kautta etsimäni levy. Mainittakoon erikseen, että näissä kaikissa levyissä on aina jollakin tavalla erittäin hienot kannet.

Peter Grudzien - the Unicorn/the Garden of Love 2lp Subliminal Sounds 2007 (alunp. omakustanne 1974)

Tämä, siis nimenomaan the Unicorn -levy, oli yksi niistä, jotka hyppäsivät väkisin esiin Majorin kirjan sivuilta, ja on varmaan näistä myös tunnetuimmasta päästä. Jossain määrin Johnny Cash ja Skip Spence -vaikutteista kotiäänityskantria homoseksuaalisella näkökulmalla. Aivan älyttömän hienoja biisejä, välillä villejäkin soundikokeiluja, täysin oma maailmansa. Välillä pakahduttavan onnellista, välillä surumielistä, paikoin kuumottavaakin, yksinkertaisesti niin kiehtova paikka, että voi vierailla aina uudelleen ja uudelleen. "Bonuksetkin" kakkoslevyllä ovat hyvää tasoa.

Dennis the Fox - Mother Trucker LP (Modern Harmonic 2017; alunp. MusArt 1972)

Rekkastoppimusaa sieltä raadollisimmasta päästä? Ehkä jossain määrin liioittelua, mutta ei tämä mitään liian puhtoista tai siloteltua ole. Mitä jos vaikka John Denver tai joku vastaava olisi tehnyt vain yhden liian hämäräksi koetun obskuurin älpeen ja jäänyt kuriositeetiksi historian hämäriin? Ehkä tämä vertaus olisi loukkaus kaikkia kohtaan. Kyseessä on taas aivan loistava kappalemateriaali, asialla mies nimeltä Dennis Caldirola, tuolloin jo pitkän linjan muusikko, ja tässä myös hienosti ihan oikealta vaikuttavien muusikkojen taholta soitettuna ja tuotettuna. Mutta ehkä levyn ilmapiiri ja sanoitukselliset aiheet ovat sittenkin jotain aivan muuta kuin koko perheen tai edes tavisosastoa. Aivan erityisen sykähdyttävä ja kulkeva levy, jolla yhdistyvät mm. kantri ja funk. (Mieleen hiipii esim. Gene Clarkin No Other -levyn nimibiisi.) Huomionarvoisia ovat myös levyn pari cover/trad. valintaa, joista voisi riittää juttua, kuin myös ehkä siitä, että DJ Shadow on jo aikanaan sämplännyt "Piledriver" -biisiä...

Bobb Trimble - Iron Curtain Innocence LP (Secretly Canadian 2007; alunp. Vengeance 1980); Harvest of Dreams (Secretly Canadian 2007; not on label 1982) LP

Tämä on ollut kuluneen vuoden ehkä se kovin kolahdus. Kuuntelin ensin ekalevyn avaavaa "Glass Menagerie Fantasies" -biisiä pari kertaa, miettien pitäisikö tähän sijoittaa. Huomasin että biisi ei jättänyt minua rauhaan, piti kokeilla uudestaan ja uudestaan, kunnes päätin ostaa levyn sekä sitä seuranneen kakkoslevyn, ja odottaa vaikka väkisin siihen asti, että saan ne kokonaisuudessaan kuuluville. Nämä kaksi levyä ovat kuin jonkin bolanmaisen keijukaisen/haamun tulkitsemia surrealistisia psykepopmestariteoksia. Ne on julkaistu 80-luvun alussa, mutta ne eivät oikein kuulosta tuon ajan musiikilta. Vaan mikä hämmentävämpää, eivät ne kuulosta sen enempää sitä aiemmilta kuin sen myöhäisemmiltäkään ajankohdilta. Mistä ne sitten tulivat? No, näillä ajatuksilla on leikitellyt mm. Byron Coley levyä hehkuttaessaan, paljon hersyvämmin kuin mihin itse ikinä pystyisin. En rupea sen enempää avaamaan levyjen sisältöäkään yksityiskohtaisemmin, sen verran monta loistavaa esitystä ja erikoista käännettä näihin on mahdutettu. Olen kuunnellut näitä kahta levyä menneen vuoden aikana enemmän kuin mitään muuta, ja odottanut että yksisarvi alkaa kasvaa otsaan ja mystiset kaverit avaavat portin toiseen ulottuvuuteen.

Denis - s/t LP (Mellotron 2014; alunp. Baba Cool System 1978)

Asialla tyyppi nimeltä Denis Fournier, ranskalainen folkkari, joka julkaisi tämän levyn 1978. Biisimateriaali on peräisin kymmenen vuoden ajalta. Tämä löytyi siis samalta myyjältä kuin muut tässä arvioidut levyt, mutta tsekkasin tämän puhtaasti kannen perusteella. Kyllä kannatti, sillä tämä on erittäin persoonallisen kuuloinen folk -levy, ehkä jossain määrin myös happofolk, sillä vaikkapa Simon Finn käy ajoittain mielessä. Toisaalta mitenkään villiä happoilua tämä ei ole, vaan taidokasta, lyyristä, välillä leikkisääkin, ja aina ajoittain itsensä kanssa energisesti jamittelevaa, etenkin kitara ja laulu heittäytyvät ajoittain persoonalliseen vuoropuheluun, joka on suorastaan koukuttavaa. Joissain biiseissä humiseva kummitusurku tuo hassusti itselleni mieleen Brast Burnin Debon -levyn ajoittaiset äänimaisemat. Kuulen joitain muitakin, ehkä jopa ihan oikeita mahdollisia viittauksia/vaikutteita joissain ratkaisuissa, mutta pääasiassa tämä kuulostaa omalta. "Mystery of You, Mystery of Me" voisi olla samanlaisen klassikon asemassa kuin "Pink Moon" ja vastaavat. Aivan erityisen onnistuneita ovat pari William Blaken teksteihin tehtyä kappaletta, joissa musiikki ja tekstit saaavuttavat todellisen kosmisen yhteyden. Olen vaikuttunut, ja tuntuu uskomattomalta, että edelleen voi tulla itselle uutena vastaan tällaisia vanhoja levyjä folkin saralta, vaikka kuinka pitäisi koko genreä loppuun kaluttuna luuna, mitä se ei tietty edelleenkään ole.

Josefus - Dead Man LP (Numero Group/Hookah; alunperin Hookah 1970)

Raskas southern hard psykerock/proto metal -klassikko Teksasista. Ei niin villisti psyke tai kovin metal, mutta täyttää nuo em. määreet kuitenkin helposti. 13th Floor Elevatorsin, Sabbathin ja Skynyrdin yhdistelmä on hyvä kuvailu. Miksei myös Grand Funk Railroadin. Mahtavan orgaaninen soundi ja soitto, joista ei löydä naputettavaa. "Gimme Shelter" -covervalintaa ja kääntöpuolen nimibiisin (jossa soitetaan koko maisemaa) pituutta ei tarvitse pelästyä, sillä nekin löytävät maaliinsa. Postuumisti julkaistuja demoversioita on hehkutettu vieläkin paremmiksi.

Forever Amber - The Love Cycle LP (Guerssen 2020; alunp. Advance 1969)

"Kellariversio Zombiesin Odessey & Oraclesta", "verotussyistä alunperin 99 kpl painoksena julkaistu", "2000-luvulla klassikon asemaan nostettu", "nykyisin sen ja sen suosikkilevy" jne. Kehut pitävät kuitenkin kutinsa. Osa biiseistä noudattaa vähän samaa kaavaa, ollen kuin versioita toisistaan*, mutta "pienimuotoinen" ja lo-fihko toteutus viehättää vähän samalla tavalla kuin vaikka the Kinksin Village Greenillä, joskin tämä on vielä selvästi nukkavierumpi. Ja hetkittäin myös villimpi, esim. "the Dreamer Flies Backin" ja "Better Things Are Bound to Comen" droneilu on melkein kuin SF Sorrow'n aikainen Pretty Things villeimmillään. *Levy on otsikonsa mukaisesti konseptialbumi ko. aiheesta ylä- ja alamäkineen.

Dear Mr. Time - Grandfather LP (Mayfair Music 2011; alunp. A Square Record 1970)

Jatketaan obskyyreillä konseptilevyillä. Nyt kerrotaan Ison Sodan kokeneen isoisän tarinaa, ja ollaan samalla progen alkulähteillä. Progressiivisuus näkyy kuitenkin tällä(kin) levyllä ennemmin konseptissa, sävellyksellisessä ja sovituksellisessa kunnianhimossa (vrt. esim. Moody Blues), kuin vaikkapa soiton tahallisessa vaikeudessa. Edelleen, tämäkin katosi omana aikanaan ja löydettiin uudelleen myöhemmin. Helposti soljuva monipuolinen kokonaisuus, välillä jysäytetään vähän raskaammin King Crimsoniakin lähennellen, välillä mennään hiljaisemmissa, aika lohduttomissakin tunnelmissa. Jotkut teemat ja melodiat on kyllä ihan uskomattoman hienoja, jääden päähän kummittelemaan. Ja joo, kuulen tässä välillä jotain samaa soundia ja soittoa kuin Sammaleen Myrskyvaroituksella, joka on yksi suosikkisuomalaisistani, mutta Sammaleella on varmaan myös omat vaikutteensa.

Kak - s/t LP (Mad About Guerssen 2019; alunp. Epic 1969)

Ja vielä yksi klassikko. Tällä kertaa biisivetoista west coast psykedeliaa, tymäkästi soitettua ei vielä ihan hard rockia, mutta ei enää garage rockiakaan, hienosti vonkuvaa soolokitaraa. Sopii himmenevään kesäiltaan kuin suitsuke kippoon - tässä on kuin onkin jotain jännää toiveikkuutta ja odotusta. "Suorempien" rokkausten seassa on pari sykähdyttävää rauhallisempaa palaa, b-puolen keskiössä on progehtava kolmiosainen "Trieulogy", ja levyn päättää "Lemonaide Kid" lähes akustiseen iltaan katoavaan psykedrone -autuuteen. Rumpali Chris Lockheed soitti myöhemmin Randy Holdenin megaliittimammutti proto-metal Population II:lla. Laulaja-kitaristi Gary Lee Yoder liittyi myöhemmin muutamaksi vuodeksi Blue Cheeriin. Hän näemmä menehtyi vuoden 2021 elokuussa, n. kuukausi sen jälkeen kun olin saanut tämän levyn haltuuni.

70-luvun pohjoisamerikkalainen hard rock: osa 3 - Ohion kovat rokit

 Poobah - Let Me In 2LP (Ripple Music 2010; alunp. Peppermint Productions 1972)

Tuplakko sisältää youngstownilaisen ainakin lievästi friikahtavan oloisen ja näköisenkin trion orgaanista ja painavaa jytänderiä kevyellä vessa- ja koululaishuumorilla ryyditettynä. Kulkee koko ajan energisesti eteenpäin ja heittää mehevää koukkua sinne tänne ilman turhanpäiväistä krumeluuria. Bonus-lp sisältää kauttaaltaan hyvää matskua. Suhteellisen lyhyt levy, vain kolme biisiä per puoli, tosin osa biiseistä on pitempiä, mutta kaikki alle 7 minuutin. Tästäkin johtuen laadukas bonusmateriaali (josta suurin osa on vuotta myöhempää perua ja eri rumpaleita sisältävää) on erittäin tervetullutta. Bändi sinnitteli läpi 70-luvun, hajosi, jatkoi 90-luvulla, ja sai lopulta isomman kulttisuosion 2010-luvulla tämän uusintajulkaisun myötä. Hiljattain myös Dave Wyndorf ja Monster Magnet versioi killeribiisi "Mr. Destroyerin" cover-levyllään.

Granicus - s/t LP (RCA 2010, alunp. 1973)

Ah, Clevon Granicus. Tämä bändi kyllä naulasi debyytillään kaiken tarvittavan. Huimat biisit, upean groove, ehkä vähän protopunkkikin bändisoundi ja soitto, välillä yliampuvan friikitkin mutta tehokkaat korkearekisteriset lauluosuudet. Tämä bändi kuulostaa vain omalta itseltään, vaikka vaikutteita varmasti oli ainakin Zepukoilta, ehkä Grand Funkilta ja Blue Cheeriltäkin. Anthemisten "You're in America" ja "Cleveland, Ohio" (kertsi: "I'm getting out of...") rokkausten vastapainoksi löytyy hienoja progressiivisempia ja hämyisämpiä hetkiä. "Prayeria" kehitellään valtavan hienosti 11 minuuttia. Aivan helvetin hyvä levy joka tulee kestämään ajat läpeensä. Rumpali Joe Battaglia nauhoitti myöhemmin nykiläisbändi Pandoran kultaakin arvokkaammat neliraituridemot, jotka on onneksi saatu sittemmin kuuluville. Ja mites se Daft Punkin "Get Luckyn" kansitaide, onko se yhdistelmä tämän levyn kantta ja Ilmestyskirja Nyt!in julistetaidetta?

Left End - Spoiled Rotten CD (Walhalla 2006, alunp. Polydor 1974)

Hyppäys takaisin Youngstowniin. Lähestytään entistä enemmän protopunkkia tai jo punkkia, jo titteleidenkin osalta: "Loser" (joka voisi olla melkein esim. NY Dollsia), "Spoiled Rotten"... No loput tekstit meneekin sitten suht yllätyksettömissä merkeissä. Mutta musa jytisee, välillä hyvinkin raskaasti. Sinne tänne isketään myös pikku jekkua, paikoin lievän vulgääristikin. "Every Little Thing" saa powerpopmaisen, tosin rock -sellaisen käsittelyn. "Mary-Jossa" on kunnon muhevaa lehmänkelloriffittelyä ja kähinää. Tässä on hienosti naitettu hard rockia, glamia (muutenkin kuin bändin ulkonäössä) ja protopunkkia (muutenkin kuin vieraantuneisuuden ja antisosiaalisuuden peilaamisessa), eikä tule kovinkaan montaa bändiä mieleen, jolta tämä varsinaisesti kuulostaisi. Vikassa biisissä vähän Granicukselta? Hieno lisäys Ohion persoonalliseen musiikkihistoriaan, ja kuten tiedämme, kaikenlaista oli vielä vasta kehitteillä/tulossa. Tämä cd on muuten ilmeisesti (valitettavasti) bootleg, joten kunnon uuusintajulkaisulle voisi olla tilausta, ehkä.

70-luvun pohjoisamerikkalainen hard rock pt. 2

Truth & Janey - No Rest for the Wicked LP (Rockadome 2010; alunp. Montross Records 1976)

Tämä saattaa olla jo hyvin tiedossa monilla. Ajankohdallisesti jälleen myöhäinen, siis musiikkityylillisesti, joka on varhainen stonerihtava bluespohjainen lievästi progressiivinen raskas hard rock. Maantieteellisesti periferiallinen - bändi oli Iowasta, siinä ehkä syyt ja samalla siunaus. Varmaan yksi parhaalta soundaavista 70-luvun hard rock levyistä, ei ylituotettu, mutta voimakas ja rapea. Erityismaininta bassolle, joka jytisee ja murisee. Laatupaloja toisensa perään, mutta alkukosketukseksi voisi suositella kakkosbiisi "the Lightin" traktorimöyrimistä.

Tin House - s/t LP (O-Music 2011; alunp. Epic 1971

Experiencemäisesti rullaava nuori power trio, joka treenasi Johnny Winterin naapurissa, ja toinen Winter eli Edgar kävi soittelemassa koskettimiakin levyllä. Vaikka levyn kahdella ekallakin biisillä on ansionsa, niin todelliseen vauhtiin päästään kolmosraidalla "Be Good And Be Kind", joka esittää mm. mainiota rummuttelua ja todellisen kunkkuriffin aina säkeistön jälkeen. Tätä seuraava "You've Gone Too Far" on äärimmäisen hieno melodinen rauhallinen pala. Loppulevy on hieno matka läpi erilaisten tunnelmien, mutta pohjalla on hienosti jytäävä bändi, joka ei pelkää "ottaa riskejä". Tai kokeilla jotain muuta. Ties mitä olisi seurannut, jos bändi olisi jatkanut levytettyä uraansa. Ehkä kaikki tuli sanottua jo ekalevyn puitteissa, niin se joskus menee. Uusintoja saa edelleen halvalla, suosittelen!

Cactus - s/t LP (ATCO Records 1970)

70-luvun alun superbändejä, rytmisektio Vanilla Fudgesta, kitaristi Mitch Ryder's Detroit Wheelsistä ja laulaja Amboy Dukesista. Levyn a-puoli jakautuu lähes mielipuolisiin (suhteellista toki) bluesrock -covertykityksiin ja rauhallisempiin, öh, western rock (?) -fiilistelyihin. Vähän kuin Mountainin rauhallisemmat vedot, tai Jack Brucen? Noh, kyllä nekin menee, mutta pisimmän korren vetää versiot Mose Allisonin Parchman Farmista, jossa on vaikea meinata pysyä mukana kun meno on niin hektistä, ja Willie Dixonin "You Can't Judge a Book by the Coverista", josta on kuvailtu mm. että kitaristi Jim McCarty sytyttää soolossaan kitaran tuleen soitollaan. Se yksi lyhyt jytäyskohta on joka kerta yhtä tehokas. Nämä kannattaa jokaisen kuunnella ainakin kerran. B-puoli on kokonaan omaa tuotantoa, välillä boogierokataan rouheasti, välillä bluesataan hämyisästi ja jamitellaan. Vika biisi herättää lupauksia, joita ei ehkä sittemmin lunastettu, ja biisi itsekin katoaa ehkä liian nopeasti rumpusooloon. Suositellaan tietyin varauksin. Ehkä turhaa sauhuta näinkin tunnetun bändin levystä enää sanaakaan, mutta kyllä tässä on omat katarttiset hetkensä. Nii ja oliko tää vielä ees hard rockia? Menköön.

Bang - s/t LP; Mother/Bow to the King LP (Molemmat Green Tree Records 2010; alunp. Capitol 1972)

Pennsylvanialaisen Bangin ekaa levyä (omana aikanaan julkaistua - postuumisti tuli vielä varhaisemmin samana vuonna 1971 äänitetty konseptilevy) on verrattu aina Black Sabbathiin, ja selviä yhteneväisyyksiä löytyy paljonkin ihan laulua myöten. (Sabbath oli Bangin esikuva, ja soittivat ilmeisesti ainakin yhden yhteisen keikankin.) Ehkä ennemminkin proto-metallia siis? Sabbathin tuon ajan levyjen kokonaisvaltaiseen soundiin ei ylletä, mutta tämä on ehkä paikoin vähän friikahtavampaa ja yllätyksellisempääkin tavaraa, etenkin jos ei vasta ole kuullut Sabbathia ekaa kertaa. Toki Sabbathillakin oli omat - toimivat! - variaationsa ja yllätyksensä. Kolmosbiisissä astutaan sivuun ja heti kiinnostavin tuloksin: "Last Will" kuulostaa jopa persoonalliselta. Ei sillä, etteikö "Future Shock" -biisin "mekaaninen Black Sabbath" -meininkikin sinällään toimisi. Toisaalta kun miettii, niin ei kai noita Sabbath -tyyppisiä bändejä 70-luvun alussa lopulta hirveästi edes ollut, saati että olisivat päässeet levyttämään? Pentagram, joka tuolloin sai vain sinkkuja ulos; Flower Travellin' Band omalla twistillään; hajabiisejä muilta? Randy Holdenin Population II, joka edelsi Sabbathia. Jos epäilyttää, niin kyllä tämä kuitenkin on todella hyvä jytälevy.

No mutta "Bang" taitaa olla aika hyvin tiedossa monilla Suomessa tätä nykyä. Hypätään "Mother/Bow to the Kingiin", joka esittelee huomattavasti monipuolisempaa atakkia tarjoavan bändin. Mutta myös muuttuneen: rumpali lähti, mutta jäi kirjoittamaan tekstejä bändille. Uudet kaksi rumpalia hoitavat hommansa asiallisesti. Kaikki tässä on kuitenkin tapahtunut aika lyhyen ajan sisällä. Mukana on huomattavasti enemmän tuolloin vasta kehittymässä olleen southern rockin sävyjä, etenkin kitaraosastolla, mutta myös itse biisien rytmi-, rakenne- ja melodiapuolellakin. Ehkä yllättävintä on, että bändi kuulostaa ajoittain debyyttilevynsä aikaiselta Lynyrd Skynyrdiltä (varsinkin "Feel the Hurt"), ja kun otetaan huomioon että Lynyrdin eka tuli vasta 1973, niin tässä olisi kiinnostavaa kuulla, onko ollut jotain vaikutteita suuntaan tai toiseen, varsinkin kun Bang levytti Lynyrdin kotiosavaltiossa Floridassa, ja soitti siellä myös keikkoja. Ei se Sabbathilta opittu doomiuskaan ole kokonaan hävinnyt, ja yhdistyy välillä uuteen meininkiin kiehtovin tuloksin. Ehkä Zeppeliniäkin on kuunneltu vähän enemmän. Levyn kannessa oletettavasti bändin jonkun jäsenen mutsi tarjoaa mammanpojille makoisan näköisen aterian, että jaksavat taas kohta jatkaa soittamista. Kyllä tämä on mielestäni erinomaisen hyvä levy monine koukkuineen, ja pesee myös debyytin. Svart on julkaissut kaikki Bangin 70-luvun levyt uudelleen 2016.

RIP Dusty Hill of ZZ Top.

ZZ Top oli tuttu jo lapsuudesta MTV -videoiden kautta. Bändin hienouden olen tajunnut asteittain vasta myöhemmällä iällä. Vanhemmista levyistä Rio Grande Mud tuli "tutuksi" jo teini-iässä, mutta tuonkin levyn kohdalla tarvitsisin kertauksen. Ehkä piankin.

Kuuntelin viime viikolla taas ekaa albumia, ja kiinnitin huomiota siihen, kuinka tyypeillä oli jo silloin oma visio ja paketti kasassa. Biisit lähtee käyntiin jännästi tahditetuilla riffeillä ja rytmeillä, "luonnollisella" soundilla, lauletaan siitä mitä ympärillä nähdään, ja sitten tulee soolon paikka, jossa Billy Gibbons soittaa kuin ajaisi harrikalla valtatiellä aavan maiseman keskellä.

Tuo sama juttu toistuu kautta bändin historian, ei välttämättä aina kunkin levyn kaikissa biiseissä, sillä meininkiä osattiin myös varioida, ainakin useimmiten yhtä lailla tyylikkäästi tai muuten yllättävästi ja kiinnostavasti. Ajan mukana soundit ja jotkut sovitusratkaisut muuttuivat, sillä bändi seurasi kuitenkin, mitä musiikkimaailmassa tapahtui, mutta silti monesti palataan tuohon hyväksi havaittuun kaavaan, toteutetaan se vain (kulloinkin) nykyaikaisemmin. Toki bändi osasi myös hikisesti boogiejammata, monesti paremmin kuin kukaan tai ainakaan moni muu.

Ehkä Afterburner-Recycler -akseli on sellainen, jonka uudelleentsekkaus vähän epäilyttää. Eliminator menee vielä mukisematta, bändin tuolloisesta "uusiutumisesta" huolimatta. Antenna oli taasen paluu ja samalla siirtyminen aivan mielettömään meininkiin, jota bändi ehkä vain syvensi XXX ja Mescalero -levyillään. Myös La Futura oli pätevä. Toki Eliminatorista eteenpäin voidaan puhua Frank Beardin osallistumisesta, mutta ei siitä nyt sen enempää. Hienoa, että bändi piti kuitenkin tuon kokoonpanon kasassa kaikki ne vuodet.

Minään ZZ Top -asiantuntijana en yritä tässä esiintyä, esmes. Tejas-Deguello-El Loco -akseli on vähemmän tuttu, vaikkakin hyvältä on kuulostaneet niiltä kuullut biisit. Rhythmeen on myös unohtunut. Mutta viimeiset 15 vuotta XXX ja Mescalero ovat olleet autoreissujen vakiokalustoa, ja niissä riittää kuulokkeillakin edelleen ihmeteltävää varsinkin Gibbonsin kitarointien ja soundien takia. Enkä yritä sanoa, että ne olisivat bändin parhaat levyt, sillä ovat ne eri ajalta kuin vaikka Tres Hombres.

Arvostan bändiä kuitenkin jo oman vajaan tietämykseni perusteella lähes yli kaiken muun. Siksi myös Dusty Hillin poismeno on yksi harvoja niistä viimeaikaisista, jotka oikeasti pysäyttävät.

Logic System - Venus; Akiko Yano - Tadaima

 Logic System - Venus LP (Wewantsounds 2020; alunp. Express/EMI 1982)

Jäin tähän ihan totaalisesti koukkuun. Mielenkiintoinen konsepti: jenkkiläisiä tuottajia/biisinikkareita/muusikoita japanilaisessa ohjauksessa, lajina 80-luvun alun futuristinen synth-pop. Osa biiseistä leijailee kuin vetävimmissä aasialaisleffojen kohtauksissa, osa on ihme mutanttisynthpopvetoja. Neonvaloisia synasoundeja, imuisia rytmejä, villeja vocoder-vokaaleja. Välillä tämä on kuin Daftpunkia tai Airia, mutta yli 20 vuotta aiemmin, tosin noilla kahdella on ollut varmasti kotoisia ja muita vaikuttajia. Yhteys YMO:hon löytyy toki myös - pääpiru Hideki Matsutake oli YMO:n "sound programmer" ja ns. "neljäs jäsen".

Aivan huippuhetkiä on "I Love Youn" kertosäkeen aloittava vocoder kohta ja loppupuolella tuleva industrial -rumpukone, "Take a Chancen" se ihme rytminykäys, "Automatic Collect. Automatic Correctin" (heh) mutanttidiskomeno - varsinkin se villi alkuhuuto kun Se Lähtee -, "Metamorphismin" palapelivuoristorata -synthfunk ja päätösbiisi "Equivalentin" upeat helmeilevät synamelodiat ja korkeuksiin nouseva fonimelodia. Mutta, joka biisistä tekisi mieli sanoa jotain. We Want Soundsin uudelleenjulkaisussa on komeat kannet obeineen ja taideliitteineen.

Akiko Yano - Tadaima LP (Wewantsounds 2018; alunp. Japan Record 1981)

Saman We Want Sounds -lafkan uudelleenjulkaisema levy tämäkin, ja yhtälailla hieno paketti. City pop, future funk jne. kuka näistä ottaa selvää, mutta näitä on tullut paljon tsekkailtua viime aikoina. Tämä levy on popista sieltä taiteellisemmasta päästä, ollen samalla suht uniikki tapaus, loistavia biisejä unohtamatta. Soittajapuolella avustamassa tietty YMO -hemmoja (Yano oli Sakamoton kanssa naimisissa). Joka puolella sovituksissa surisee, pulputtaa ja pirisee, varsinkin nimibiisin ovipuhelinsample on hulvaton. Välillä vedetään melkein punkkia, toisinaan heittäydytään villin kokeellisiksi. Vertauksia Kate Bushiin on tehty, mutta itse en ole oikein koskaan jaksanut yrittää syventyä Bushin musiikkiin sen kummemmin. Tämä on jotenkin itselle innostavampaa ja yllättävämpää. Tässä ollaan monesti jotenkin samanaikaisesti sekä menneessä että edelleen tulevaisuudessa, kuten yleensäkin monissa YMO -johdannaisissa jutuissa. B-puolen avaavassa pitkässä riisutussa piano-laulu -esityksessä Yano muistuttaa jonkin verran joitain Laura Nyron juttuja, mutta tämä saattaa olla vain omien kuuntelukokemuksieni luoma harha. Vaikuttava teos joka tapauksessa. Tämän jälkeen tulee vielä kunnon hittimatskua hienoilla sovituksilla. Hyvä meininki!

Melua kiinasta - Li Jianhong

 Li Jianhong (tai Li-jianhong) on jonkin verran uraa tehnyt "2000-luvun" kiinalainen melukitaristi/-maakari. Tuotantonsa on laajahkoa ja kirjavaa, ja käsittelen tässä vain muutamia itselleni hankkimiani uran varhaisempia levyjä menemättä liikaa tutkimuksen puolelle. Lyhyt suositus kuitenkin, että esim. kitara kädessä Li vaikuttaa täysin ennakkoluulottomalta ja mitään pelkäämättömältä, ja onnistuu monesti käymään normaalin horisontin takana. Soundi on kuitenkin yleensä suht primitiivisen selkeä ja luonnollinen, vaikka efektejä käytettäisiinkin. Myös voimaelektroniikan hän tuntuu saavan pirskahtelemaan johdoista ym. läpi. Alla olevissa lopulta varsin erilaisissakin levyissä intensiivisyys ei juuri hellitä, ehdottomuus ei laisinkaan. Lillä vaikuttaisi olevan myös hyvä dynamiikan- ja dramatiikantaju, ehkä jopa huumorintajukin pilkahtaa satunnaisesti. Melkein kaiken tämän voisi ajatella vertautuvan Japanin Haino Keijiin, mutta tämä on monesti sittenkin hyvin erilaista ja eri lähtökohdista, uskokaa pois.

Hankin kaikki alla olevat 2pi -julkaisut Pekingistä 2 m2 kokoisesta levykaupasta rakennustyömaiden keskeltä v. 2007. Tuota kauppaa tuskin on enää olemassa. Olisikin hienoa, jos ainakin nämä kyseiset levyt julkaistaisiin edes digitaalisessa muodossa uudelleen, jos näin ei ole jo tehty. Ne ovat hurjaa ja ainutlaatuista tavaraa.

--

D!O!D!O!D!O!D! - Ghost Temple cdr (2005 2pi Records)

Tämän levyn P.S.F. julkaisi vuotta myöhemmin uudelleen Japanissa cd:nä. Kyseessä on duo rumpali Huang Jinin kanssa. Soundi on vähän kuin Stefan Jaworzynin Ascension jossa Haino soittaisi välillä, tai KK Null (esim. A.N.P.). Täysin freetä rytmiä, joka vähän väliä iskee kapulaa hampaisiin. Raisun tehokas soundi, hurja energia, eikä tyhjäkäyntiä juuri edes ole - levyä ei varsinaisesti ole pituudellakaan pilattu. Tämän tyyppisen meluduo'ilun aatelia, eikä tällaisia paljoa lopulta ole.

Li Jianhong - Drama Script cdr (2005 2pi)

Hienoihin ja mystisiin kansiin pakattu Drama Script ei päästä helpolla. Tällä kertaa artisti käsittelee kahta (?) kitaraa päällekkäin eri kanavilla, ja tutkii niin paljon mahdollisia anti-musiikillisia äänenmuodostustapoja kuin viitsii. Ihan mahdotonta edes arvioida, miten suurin osa tästä on edes soitettu: heti avausbiisissä kuulostaa siltä kuin Remko Schan kitaroita soittavat koneet olisivat menneet pahasti sekaisin ja repisivät jatkuvasti dempattuja kieliä kitaroista irti yksi toisensa jälkeen ja välillä useita kieliä yhtäaikaisesti. Taaskin se soundi on erittäin raju, mutta selkeä, ja tämä pitää homman alusta loppuun asti mielenkiintoisena. Ja kyllä sitä variaatiotakin löytyy - välillä kitarat ovat kuin metallikuulia loputtomalta tuntuvissa viemäriputkissa. Levy on yli tunnin mittainen järkäle, mutta kaikki tämän silloin tällöin läpi innolla kuuntelevat voivat kadulla kohdatessaan iskeä toisilleen silmää, koska he tietävät totuuden: THIS IS THE SHIT.

Li Jianhong - Talking Freely Before the Beginning cdr (2004 2pi, alunperin 2003?)

Tämä on ollut itselleni vaikein Li -levy, mutta yhtälailla kiehtova. Tässäkin on alussa kaksi kitaraa, mutta tämä on sävyiltään suhteellisen rauhallinen, ja kitaroissa on eri soundia: toinen on "murky" ja vahvasti reverboitu, tuotetut ääänet ovat kuin sähköiskuja; toinen on enemmän kuin Sonic Deathilta soundiaan ja soittoaan myöten. 20 minuutin kohdilla lähdetään entistä oudommille sivupoluille, ja ne ovat alkaneet kiehtoa yhä enemmän. Mukaan tulee (ehkä?) kolmas kitara, soundit muuttavat vähän muotoaan, intensiteetti kasvaa entisestään jne. Esitys on yksi tunnin pituinen möhkäle ilman mitään indeksointeja. Joka kuuntelulla se aukeaa enemmän, ja joku kerta se vielä saattaa kolahtaa lopullisesti. En ehkä suosittelisi aloituslevyksi, mutta jollekinhan tämä voisi olla juuri se juttu.

Li Jianhong - RTV-702 cdr (2004 2pi)

RTV-702 eroaa edellisistä olennaisesti: luin jostain, että levyn sisältämät signaalit on tuotettu samannimisellä telkkarilla, ja ne signaalit on ajettu ties mihin miksereihin ja vastaaviin äänenmuodostusta varten. Lainaan itseäni toisaalta: Tämä on yksi itselle eniten kolahtaneista VOIMAelektroniikka levyistä koskaan. Koko ajan pitää olla varuillaan, ettei vaan volume ole sittenkin liian lujalla. Äänet puskee läpi pöydästä ja kaapeleista. Eka biisi alkaa kuin olisi sähköisiä ilotulitteita korvan vieressä, paha rutina nousee taustalta. Toinen on lyhyemmässä muodossa vähän samaa, kuin se telkkari iskisi kipinää. Kolmas pitkä biisi on aluksi helpottavaa hiljaisempaa tavaraa, mutta myöhemmin tulee aika rajuja ääniä, kilkatusta ja vinkunaa, telkkari menee taas päälle ja alkaa savuta, lopussa tulee aivan jumalaisen hienoja meluaaltoja. Vika biisi on kuin lempeämpi Merzbow, mutta lopussa tuntuu että ne äänet menevät vieläkin pitemmälle niissä jossain...virtapiireissä tai jossain, ja tunkeutuvat syvälle päähän. Kuuntelin levyn taas juuri äsken, ja se on täysin uskomaton. Visuaalista, muuntautumiskykyistä, äärimmäistä, vangitsevaa ääntä.

Li Jianhong, Huang Jin, Ji Mu, Li Tieqiao - Live in Nanjing cd (2006 2pi)

D!O!etc. laajennettuna kvartetiksi, livenauhoitus 2005 Nanjingista. Ei kyllä anna tuumaakaan periksi ehdottomuudessa tämäkään. Soundi nyt on ehkä vähän selkeämmin konserttinauhoite, mutta kyllä kaikki tulee tarvittaessa sellaisella soundilla, että tuntuu. Kokoonpanossa kitaran ja rumpujen lisäksi alttosaksofoni ja elektroniikkaa. Joko päästellään täysiä tai sitten liikutaan rauhallisemmilla ennen kartoittamattomilla poluilla. Voisin sanoa että tästä tulee ajoittain mieleen yksi kotimainen poppoo, mutta en sano. Vika puolituntinen pala on ehkä liian pitkä soolo-osuuksineen, mutta mitä sitten. Aikamoinen historiallinen dokumentti 2000-luvun Kiinan vapaan musiikin kentältä.

VagusNerve - Go Back to the Sirius cd (2012 Utech Records)

Toistaiseksi viimeisin kunnolla kuuntelemani Li Jianhongin äänite (äänitetty jo 2009, mutta mies on ollut aktiivinen myös seuraavalla vuosikymmenellä), tällä mukana VAVABOND, oikealta nimeltään Wei Wei ja käsittääkseni naimisissa Li:n kanssa. VagusNerven on sanottu olevan näiden artistien kunnianosoitus vanhalle psykedelialle, ja teemana ovat ufot ym. kosmiset jutut. Jos jonkinmoista psykedeelistä dronea on tullut vuosien saatossa kuultua, mutta tämä on ihan oikeasti ihan sieltä äärimmäisimmästä päästä. Ei minkäänlaisia kaupallisia tai suosionhakuisia myönnytyksiä, ei junnaavaa rockia rytmissä, vaan silkkaa nousevaa ja laskevaa psykedeelistä äänimattoa, joka avaa madonreikien kautta välähdyksiä rinnakkaisiin universumeihin. Jopa (ajoittain rytmisesti hyvinkin monotonisesti - hyvin! -rokkaava) Skullflower meinaa jäädä tämän jalkoihin. On kokonaisuutena todella paha, mutta ei millään ikävällä tai ankealla tavalla. Levy on noteerattu mm. Head Heritagessa, ja ilmeisesti myös duon edellinen olisi yhtä lailla kovaa tasoa, ja molemmat lienee edelleen tsekattavissa helposti mm. bandcampissa ja saatavissa fyysisinäkin kopioina. Mannaa avaruudesta, hämyt.

70-luvun pohjoisamerikkalainen hard rock pt 1 - Take It Or Leave It

Kirjoittelen tähän aihealueeseen liittyen joistain itselle erityisesti kolahtaneista ei levyistä, joista ei välttämättä nykyään niin paljoa puhuta. Osan löytämisestä kuuluu kiitos Joe Carduccille ja loistavalle kirjalleen Rock And the Pop Narcotic.

Montrose - s/t LP (Warner Bros 1973)

Melko tarttuvia muttei ärsyttävän kuluvia biisejä. Taidokasta bändi- ja yksilösoittoa. Turboahdettu rytmisektio. Tyylitajuista kitarointia. Sammy Hagarin kukkoilevaa laulua. Kaikki ajaa asiansa. Versio "Good Rockin' Tonightista" on sarjaa Van Halenin (heh) versio "You Really Got Mesta", ota tai jätä. "Rock Candyyn" haettu varmasti inspiraatiota Zepukoista. Kuitenkin myös itsessään vaikutusvaltainen levy.

Montrose - Warner Bros Presents Montrose! LP (Warner Bros 1975)

Uusi laulaja, hämyisempi meno. Välissä ehti tulla toinen kokopitkä Paper Money. Tämä on debyyn  verrattuna lievästi salakavalampi, progressiivisempi tapaus, koskettimilla enemmän roolia, mutta tarvittaessa tykitellään homma kotiin. Yhtä lailla - mutta eri tavalla - suht persoonallinen ja kutkuttelevakin. Eipä tähänkään kyllästy, eikä ne coverit tälläkään jostain syystä häiritse. Vika lienee minussa. Vika biisi "Black Train" on luku sinänsä, kuin linkki Deep Purplen ja NWOBHM:n välillä, muistuttaen välillä myös Lucifer's Friendistä.

Moxy - II LP (Polydor 1976)

Kanadasta kajahti simppelin toimivaa ja raskaasti groovaavaa 70-lukuista hard rockia näinkin "myöhään". Vai oliko tässä jo jonkin uuden alkua? Soitto on down and dirty, mutta sovituksissa myös akkaria ja muuta vinkeää. Paikoin ihan älyttömän makeita skittasoundeja. Sävelmiin yhdistyy välillä tarttuvia power pop sävyjä, välillä orastavaa metallisuutta.

Steel - s/t LP (Douglas 1971)

Melkein ylimuhevaa meininkiä 70-luvun alusta, osa biiseistä äänitetty Electric Lady -studiolla, puikoissa Eddie Kramer, muuten äänittäjänä toimi Tony Bongiovi, ja näistä Tonyn taltioimat biisit ovat niitä kaikista muhevimpia. Hyvää säveltä, ja meininkiä varioidaan hienosti, ettei vallan pääse tikahtumaan kaiken muhevuuden alle. Lievää psykevivahdettakin. Sinänsä hieno Elton tyyppinen pianobiisi "Loving You" tulee täysin puskista. Mieltä ylentävää musisointia kerrassaan. Mainio bassosoundi. Mutta miksi a-puolella pääasiassa äänessä oleva Carl Sims ei laula kaikkia biisejä, koska hänellä oli homma ns. hanskassa? Hyvä näinkin.

Bloodrock - 2 LP (Capitol 1970)

Tässä levyssä on aina ollut minulle jotain mystistä, ja vähän pelottavaakin. Se ei johdu pelkästä "D.O.A:sta", joka oli kummitushitti, ja joka siivitti kokopitkänkin myyntiä, vaikka tokkiinsa se on varsin uniikki pläjäys, teki (kai suht tuoreeltaan) mm. Wayne Coyneen suuren vaikutuksen. Esim. "Sable and Pearlissa" on jotain kummallista taikaa, joka siirtää ajassa ja paikassa. Levyn kansikin on vaikuttava, samoin kuin laulajan ääni ja bändin soundi, joka muistuttaa toki jonkin verran varhaista Grand Funkia. Loppujen lopuksi tässä on vain 6 tyyppiä Fort Worthista, Teksasista tehneet lievästi psykedeelistä ja progressiivista hard rockia.

Marcus - s/t LP (United Artists 1976)

Tämäkin suht myöhäistä. Pääosin sleazya, niheää, hitaampaa ja raskasta. Laulaja Marcus Malone näyttää ja välillä kuulostaakin Rick Jamesilta, kitaroita on parhaimmillaan soittamassa kolme janaria. Selkeän asiallisia riffejä ja sooloja yhdessä ja erikseen. Sanoituksissa aiheina musta magia, gypsy-kuume (!), kääntöpuolella myös high school leidit ja street corner babyt...Musa liippaa todellakin välillä läheltä BÖCin ovelampaa hard rockia, ja variaatiota on sopivasti. Huomattavin biisi on ehkä a-puolen päättävä "Gypsy Fever" (edeltävä "Kelly" keventää tunnelmaa sopivasti), jossa riittää kimurantteja osioita ja soitantaa. Jossain määrin praistimainen "Pillow Stars" on myös tajuttoman kova veto. Tim Bogart (sic!) avusti bassossa parilla raidalla, ja intenetistä löytyy muutakin mielenkiintoista anekdoottia.

Brast Burn & Karuna Khyal

Näiden nimien kaksi levyä ovat japanilaisen 70-luvun undergroundin mysteerejä. On spekuloitu, että ne olisivat saman artistin/porukan tekosia, mutta kukaan ei tunnu tietävän, kuka/ketkä olivat asialla. Ne lienevät saaneen vaikutteita joistain tuon ajan kuin myös varhaisemmista eurooppalaisista ja amerikkalaisista underground-musiikin tekijöistä, mutta kuitenkin japanilaiseen tyyliin on aineksista keitetty omanlaisensa sopat. Jätän spekuloinnit tähän, ja käyn seuraavassa molempien levyjen kuuntelukokemukset läpi enimmäkseen mielikuvatasolla. Omat kopioni ovat pahaisen Phoenixin bootleggejä, mutta eipä näitä levyjä muutenkaan oikein järkevästi ole ollut saatavilla.

Brast Burn - Debon LP (Phoenix 2012; alunp. Voice 1975)

Jokin ottaa yhteyttä. Ei, se onkin kaaosta. Kaaos muotoutuu soitoksi. Bluesia. Rämettä. Ei vaan luola. Tai leirinuotio. Kallioiden keskellä. On yö. Tanssia ja soittoa nuotion ympärillä. Tuli valaisee maalattuja kasvoja. Jotain outoa kieltä. Olen kuitenkin ystävien keskellä. Tai kenties he yrittävät opettaa minulle jotain. Jotain toismaailmaista. Slidea, tamburiinia, humisevaa synaa, pomputtelevaa bassoa, hokemia. Tässä on jo saavutettu jokin transsin taso, jossa on mukava kelliä. Tuulipyörre. Kuka sitä soittaa? Soittaako se itseään? Tuulipyörre kuljettaa vesiputouksen äärelle. Turkoosia vettä, värikkäitä kaloja. Tuulipyörre jatkaa taustalla. Jyriseviä rumpuja, putoilevia kiviä? Surinaa, suhinaa. Menenkö putouksen läpi? Kuljen veden mukana. Kaikuisia kolinoita ja huiluja. Tippukiviluola. Vaivun jonkin ajan kuluttua hiljaisuuteen. Sitten kuulen kelloja. Taas tuulipyörre! Nuotiopiiri kutsuu jälleen, mutta nyt ollaan hopeisella hiekkarannalla ja tuijotetaan aurinkoon. Hetken aikaa. Tuulipyörre palaa ja kaikki päättyy jysähdykseen.

Puoli vaihtuu. Lintujen laulua, apinoiden ääntelyä. Ihmisiä. Koiran haukuntaa. Ovatko kaikki ihmisiä, ja tässä yritetään vain jekuttaa minua? Ei haittaa. Bileet sademetsässä. Onnellinen fiilis. Seuralaiseni tuulipyörre lähestyy, vaihdetaanko kohta taas maisemaa? Ei ainakaan heti. Uusi biisi muovautuu taustalla, mutta häipyy kohta. Meinaako ukkostaa? Äskeinen "uusi" biisi feidautuu taas sisään ja ulos. Kukko kiekuu. On aika siirtyä muualle. Hieman surumielisempiin maisemiin. Karavaani kulkee. Onpa kerrassaan hieno soitin tuo suriseva syntikka. Onko tämä enkaa vai gypsy -musiikkia? Ehkei kumpaakaan. Karavaani katoaa hämärään. Kaunis helmeilevä mutta myös surumielinen melodia nousee esiin. Alan nousta sen mukana. Vaikuttavia särölle vedettyjä rumpuja ja tuskainen kitarasoolo. Kilinää ja helinää. Laulukin tulee mukaan. En enää tiedä, missä olen, jos edes olen. Sitten kuulen aaltoja. Suuria aaltoja. Niiden keskeltä alkaa vaimeana nousta uusi taas kerran surumielinen ja kaunis biisi. Se katkeaa yhtäkkiseen lyhyeen melupurkaukseen, jonka jälkeen levy loppuu. Ei voi kuin istua hetki hiljaa ja miettiä.

Karuna Khyal - Alomoni 1985 (Phoenix 2012; alunp. Voice 1974)

Hoodoo. Nyt ollaan rämeellä. Tai syvässä etelässä. Tai härkä vetää kyntöauraa kaakkois-aasiassa. Raskasta duunia, tässä ollaan perustarpeiden äärellä. Pikasiirtymä maan alle. Ollaanko tässä rakentamassa metroa tulevaisuuden Tokioon? Vai hämäsikö kansitaide? Otsalamput välkkyvät kypärissä, vasaralla hakataan kiilaa kallionrakoon. Ilman happipitoisuutta on syytä tarkkailla, ettei tukehdu. Tunkkaista jumitusta. Huuliharpisti vetää siitä huolimatta. Eikä laulajakaan aio luovuttaa. Jaahas, onko se metro nyt valmis...Se lähteekin liikkeelle. Huhhuh, meneekö tossa toinen? Metron kyydissä taidetaan olla. Maanalaiset "maisemat" vilisevät silmissä, vaunut menevät ristiin rastiin tunneleissa kuin reikäjuustossa. Matka muuttuu entistä eteerisemmäksi...Joku vetää jarrusta, ja on aika mennä jumiin, siis todella jumiin seuraavaksi ainakin viideksi minuutiksi. En ole kuullut tällaista musiikkia aiemmin, enkä tiedä mitä tuo kieli on jolla lauletaan.

Puolen vaihto. Rutinaa, sähkön sihinää. Pahaa bassoa. Ihme ääntelyä. Paha basso kiihdyttää tahtia, sitten tempo laskee taas lähes nolliin. Uusi bassokuvio. Oudoiksi muokattuja ääniä ja jokellusta. Mitäs, onko tässäkin tuulipyörre? Vai onko se harhaa... Taas ollaan jotenkin jumissa...jossain! Mutta tunnelma on vekkuli. Basso kuljettaa, mutta se on ennemminkin soundi ja rytmi kuin melodia. Crossfade, tilalle tulee hiukan lennokkaampaa transsijumitusta tyyliin Amon Düül ja Godz. Melkein välillä myös Indian War Whoopia laulussa, heh. Autojen torvet tööttäilee ruuhkassa, mutta yhtä hyvin voitaisiin olla takaisin maaseudulla sadonkorjuujuhlissa. Eipä tämä hellitä, pitää loppuun asti otteessaan. Lopussa siirrytään rauhalliseen huminaan. Levollista.

Tekisi taas mieli kuunnella jos jonkinmoista musiikkia koko yö.

Juuri hankkimiani levyjä

 Lieven Martens Moana - "Idylls" LP (2017 Pacific City Sound Visions)

Tämän voisi luokitella samanhenkiseksi, kuin taannoin arvioimani Jeremy Youngin the Poetics of Time-Space levyn. Uudelleeneditoinnin ja itse tuotetun musiikin keinoin muovattua uutta historiallista ja maantieteellistä vaikutelmaa ja ehkä nimenomaan uutta näkökulmaa, sijoittuen maantieteellisesti (kuvitteellisesti?) pääasiassa eripuolille Tyyntä Valtamerta. Äänilähteinä on käytetty kenttä-äänityksiä, stereoita, tietokonetta ja joitain soittimia. Hankin tämän vinyylinä, koska kannet ovat mustavalkokuvineen ja stooreineen erittäin antoisat, muistuttaen visuaalisesti ehkä tarkoituksellakin vanhoja etno-julkaisuja (Ocora jne.).

Seke Molenga & Kalo Kawongolo - s/t LP (2020 Antarctica Starts Here; alunp. 1979 Sonafric)

Todellista musiikkia Kongon sydämestä. Tuottajana Lee Perry Black Ark studioilla, Jamaikalla. Eli siis nämä herrat Kongosta (silloisesta Zairesta) päätyivät 70-luvun loppupuolella Jamaikalle, ja tuloksena oli lopulta tämä levy, jolla herrat siis soittavat tuon ajan kovimpien jamaikalaissoittajien kanssa, ja Perry tuottaa, the Congosin debyyttilevyn jälkimainingeissa! Kongolainen (post?-) rumba (elikkäs jo 70-luvun soukus?) kohtaa jamaikalaisrytmit ja Perryn avarakatseisen ja siloittelemattoman tuotannon. Mainio yhdistelmä kerrassaan. Biisit ja soundit imevät mukaansa. Kalo Kawongolo Kimwanga jatkoi myöhemmin levyttämistä nimellä Buffalo Kawongolo & L'African Soukouss, ja hemmetti, mullahan on hyllyssä niiden eka levy, Digeliuksesta aikanaan hommattu. Se on loistava soukous -levy, mutta se onkin jo toinen tarina. Tässäkin riittää sulateltavaa.

Bobby Brown - Prayers of a One Man Band LP (2016 Del Rio Records and Tapes; alunp. 1982 Destiny)

Bobby Brownin eka LP on klassikko, jonka sain vasta hiljan hommattua itselleni, mutta ei siitä sen enempää, mitä siitä ei olisi jo sanottu. Tämä myöhempi levy yllätti silti mielettömällä läpitunkevalla... onnellisuudellaan! BB laulaa uskomattoman hienosti, soundit ja sovitukset on kaikkea muuta kuin valjuja. Ehkei millään voida sanoa, että ekaälpeen tasolle ylletään kokonaisvaltaisuudessa tai toismaailmallisuudessa ("I'm Bolievessa" jopa lainataan vanhaa biisiä "Mambo Che Chayta"), mutta tästä tulee yksinkertaisesti vain todella hyvälle mielelle. Ja ehkä, vielä enemmänkin kuin eka levy, tämä tuntuu olevan aika lailla irrallaan oman aikansa tuotannollisista ratkaisuista, ja ehkäpä musiikki jo itsessään tekee sen. Toisaalta voidaan huomauttaa - jos halutaan! - että joissain biiseissä on lievää samankaltaisuutta keskenään... Mutta Bobby Browniin verrattuna joku Dennis Wilsonin Pacific Ocean Blue on hienoudestaan huolimatta auttamattoman konventionaalista musaa. Sanoitukset on luku sinänsä!

Michael Stearns - Ancient Leaves LP (2019 Infinite Frog; alunp. 1977 Continuum Montage)

Joo ehkä sitä new age ambienttia, mutta tämä kuuluu esim. Planetary Unfoldingin ja Encounterin kanssa miehen terävimpään kärkituotantoon. Heikoimmillaan liipataan korniutta, vahvimmillaan lähestytään ekstaasia. Ainakaan itseäni tämä musiikki ei jätä millään tavalla kylmäksi. Mukana suomalainen kantele!

Toho Sara - s/t 2LP (2020 Black Editions; alunp. 1994 PSF)

Sokeri pohjalla. Mystistä perinnesoitin/ym. dronea par excellence. Nelosbiisi räjäyttää kaiken kosmiseksi kaaokseksi. Ollaan samoilla leveleillä kuin Sun Ra ja Ayler vapaimmillaan. Kutosbiisin dronesoundi on jo lähes liikaa, niin hyvältä se kuulostaa. Ennenjulkaisematon bonusbiisi on pahaa looppia, joka vie tiibetiläisten mandaloitten kosketusetäisyydelle. Asahito Nanjo, Kawabata Makoto, Yasuda Hisashi. Tämä jos jokin on uusintansa ansainnut.

Suzanne Ciani - Lixiviation (Ciani/Musica Inc. 1969-1985) CD (2012 Finders Keepers)

Kokoelma ennen julkaistuja ja julkaisemattomia äänityksiä pitkin Cianin historiaa. Vaikea selittää, miksi esim. 5 sekunnin mainospätkät Atarille tai Cokikselle ovat niin kiehtovia, että niitä tulee pyöritettyä uudelleen ja uudelleen. Cianin matkan varrelle tuntuu mahtuvan kaikenlaista kiinnostavaa, joskin kovimman vaikutuksen itseeni on toistaiseksi tehnyt 1975 Buchla Concerts -julkaisu.

Hiljattain hankkimiani levyjä vol 5

Bruno Spoerri - Voice of Taurus LP (We Release What the Fuck We Want Records 2017, alunp. Gold Records 1978); Rare and Unreleased 1971-1998 LP (WRWTFWW 2018); Bruno Spoerri & Reto Weber - The Sound of the UFOs LP (WRWTFWW 2017, alunp. Gold 1978)

Sveitsiläisen Bruno Spoerrin (s. 1935) yhdessä veistäjä Betha Sarasinin kanssa tekemä 12" arvioitiin täällä hiljattain, ja yllättävää kautta interweb tarjosi eteeni lisää Spoerrin tuotantoa. Kaikki nämä kolme levyä kuulostivat sen verran mielenkiintoiselta, että päätin hankkia ne ihan hyllyyn asti. Spoerrin pääinstrumentti on erilaiset syntetisaattorit ja koneet, joskin myös saksofoni (ja oletettavasti muidenkin instrumenttien soitto) häneltä luonnistuu. Voice of Taurusia ja the Sound of the UFOsia voi pitää jonkin sortin sukulaislevyinä. Ne on julkaistu aikanaan samana vuonna, ja sisältävät samantyyppisiä aihioita (yksi Taurusin biisi on Spoerrin mukaan ehkä peräisin jopa samalta keikalta, jolta UFO's on äänitetty), ollen kuitenkin toteutukseltaan erilaisia. Taurus on enempi williä progehtavaakin vocoder avaruussynafunkia tai discoa (ja ajoittain rauhallisempaa kosmista maalailua), jota jaksaa vaivatta ihmetellä koko levyllisen putkeen. Mahtavia soundeja ja suhinoita, rytmikästä imua. UFOs on perkussionisti Reto Weberin kanssa tehty kollaboraatio, ja on improvisoidumpaa kokeilevaa syntetisaattoriavantgardejazzia, nauhoitettu livenä. Erittäin hienosti yhteenhitsautuvaa molempien esittäjien osalta. Molemmat levyt voivat ehkä liipata myös new age -lokeroa, mutta näistä(kin) on kliinisyys ja onttous kaukana. Harvinaisuuskokoelmalla on nauhoituksia vähän joka lähtöön. Monet niistä on tehty tilaustöinä erilaisiin virallisten tahojen mainoselokuviin ja tapahtumiin, ja joissain tapauksissa vastaanotto yleisön taholta on Spoerrin mukaan ollut vähemmän mairitteleva, mutta se ei kyllä ole ollut ainakaan yksinomaan musiikin vika! Kokoelman taso heittelee väkisinkin jonkin verran, mutta levy on kiinnostava dokumentti. Osa biiseistä antaa ehkä odottaa enemmän, mutta osa antaa enemmän kuin osasi odottaakaan. ("Waves of Montreaux" on nauhoitettu samalta keikalta, kuin yksi biisi Taurus -levyltä, eri kuin tuo aiemmin mainittu. Sekavaa? Noh...). Tavanomaista tämä musiikki harvemmin on.

Persoonallista musaa, muikeita soundeja, hienoja paketteja, joissa myös mukavan seikkaperäiset saatesanat.

Mainio tuttavuus tämä Spoerri, tehnyt näköjään yhteistyötä myös alppitorvista tutuksi tulleen Hans Kennelin kanssa. Kennelin Mytha ja Mythahorns -levyt kuuluvat omiin vakisuosikkeihini. Tuo yhteislevy tosin voi olla jotain tylsempää kevyttä taidejazzia, mutta katsotaan.

John Di Stefano - For the Moment LP (Concentric Circles 2019)

Nauhoituksia aikaskaalalta 1981-96, san franciscolaista new agea. Tai vaan elektronista musaa. Miehen aiemmat 80-luvun julkaisut olivat kasetteja, mutta tämä taitaa olla kokonaan ennen julkaisematonta tavaraa. Viehättävän lo-fi soundia, huimimmillaan aivoja nyrjäyttävää meininkiä. Taas sellainen levy, joka on kestänyt aikaa positiivisesti siinä mielessä, että siirtää välittömästi ajassa ja paikassa. A-puolisko varsinkin kokonaisuutena rautaa, b-puoli ehkä, hmm, yllättävämpi. B:n avaava "Ng's Office" vuodelta 1996 tuo mieleen palmuilla sisustetun toimistorakennuksen 80-luvun Miamista! Entäs "Knocking at My Door" sitten? Soitinluettelo taas kerran aika mieletöntä: esim. modulaareista löytyy moog, serge, buchla, emu ja octron.

Jack Briece - Heterophonious Fool LP (Concentric Circles 2019; alunp. no label 1984)

Tämä löytyi kaverin suosituksesta, ja tämä googlaamalla taas löytyi saman lafkan julkaisema em. John Di Stefanon LP.  Tästäkin (?) löytyy yhteys 70-luvun Kalifornian ja San Franciscon new age/minimalismi/avantgarde -ympyröihin, mutta itse nauhoitukset on tehty 80-luvulla Santa Fessä, New Mexicossa, jossa myös musiikkia kypsyteltiin tiettävästi koko 80-luvun alku. Alkuperäinen julkaisu ilmestyi kasettina 1984. Tämä on siis kokeellista casio-minimalismia, hyvin kiehtovasti ja ilmeisen perehtyneesti toteutettuna. Helppona johdatuksena toimii avausbiisi, jossa sama melodia soitettuna päällekkäin eri nopeuksilla laittaa heti aivoradat uuteen järjestykseen. Samantyyppisiä aineksia sovelletaan myöhemminkin, ja välillä rytmitkin (oletettavasti nekin casio-) käyvät sotkemassa soppaa. Ajoittain ekstaasi käy lähellä, välillä vaikutus on rauhallisen syvä. Myöhemmin Briece päätyi New Yorkin kautta mm. Suomeen. Hän menehtyi AIDSiin 1988.