Hiljattain hankkimiani levyjä pt 11

Michael Angelo - S/T + Nuts + a Sorcerer's Dream 2CD (S/T alunp. Guinn Records 1977; a Sorcerer's Dream Void Records 1999)

Michael Angelon (o.s. Nigro) debyytti julkaistiin kuumana psykedeliavuonna 1977, ja nuo tältä julkaisulta löytyvät kaksi jälkimmäistä kokonaisuutta jäivät aikanaan sellaisenaan julkaisematta (a Sorcerer's Dream postuumisti v. 1999). Edetään, hmm, järjestyksessä.

Nimikkoalbumi edustaa yhtä viime vuosina eniten itseäni innoittaneista "musiikkityyleistä": 70-l lopussa ja 80-l alussa taltioitua diy-psykedeliaa, vrt. esim. Bobb Trimble tai Marcus. Olisiko tämä kuitenkin selkeämmin 60-luvun suuntaan pokkaavaa retroa kuin juuri nuo kaksi edellä mainittua? Ehkä ajoittain, ei koko aikaa. Aloitusbiisi kohoaa moniosaisesti polveillen mahtaviin melodisiin sfääreihin. Kakkosbiisi alkaa kuin jokin the Chillsin 80-l biisi kellomaisine kitaroineen, jatkuu Arthur Lee & Lovemaisena, kertosäkeen ja kitarasoolon muistuttaessa Dire Straitsistä(!) kitarasoundillaan ja kenties melodiallaankin...komea biisi! Samanlaiset kitarajutut yllättävät jatkossakin, ja kuulostavat minusta persoonallisilta tässä yhteydessä. Vaan eipä nyt käydä eritellen kaikkia biisejä tylsästi läpi. Taso pysyy korkealla, on klassista poppia, folkkia, soulahtavaakin meininkiä, seikkailullisuutta unohtamatta. Jos tällainen 70-l lopun ja kasarin alun neopsyke kiinnostaa, niin kannattaa kokeilla.

Kumma kyllä, melkein eniten olen alkanut kuuntelemaan ekan levyn bonuksena löytyvän Michael Nitro "Nutsin" osuutta. (Olen nyt tarkastanut asian useaan kertaan, ja yhteyttä ei pitäisi olla Michael Angelo Batioon ja yhtyeeseensä Nitroon!) Kyseessä on normaalimpi "mainstream", ehkä AOR -tyylinen "rokki", mutta sen toteutustapa on ns. halpa: casiota, rytmikonetta (ellei jopa casiorytmejä), muutenkin matalan profiilin soundimaailmaa. Alussa oli lähinnä ihmetys ja epäuskoisuus, mutta pian alkoi löytymään komeita biisejä, joista monet olisivat voineet jonkun isomman artistin tulkitsemina ja isommalla tuotannolla kuorrutettuna olla vaikka millaisia klassikoita. Uskon näin ihan vilpittömästi. Biiseistä nostettakoon esiin esim. vähän dylanmainen (en nyt parempaa keksinyt) "Marbles", joka kertoo muutamin säkein toivon ja unelmien sallimisesta maailman lapsille sekä synneistä ja niiden sovittamisesta, elämän vääjäämättömästä kulusta. Muutaman komean balladin lisäksi myös tyylikästä humoristisuutta löytyy, mm. gininjuonnin mahdollisista seuraamuksista kertova "One More Gun" ja sanoilla leikittelevä "Fat Song", jotka molemmat kulkevat hillityn svengaavasti. Päätösbiisi "Pamela's Songin" sanoituksia en lähde tähän esittelemään enkä biisin motiiveja arvailemaan - biisi on hyvin koskettava. Tässä tasapainoillaan varmasti nai'iviuden ja korniuden rajalla, mutta oma kupla ei ole vielä puhjennut, eikä toivottavasti puhkeakaan.

Kakkoslevyltä löytyy siis debyyttialbumin jälkeen äänitettyä tavaraa, joka julkaistiin postuumisti 1999 LP:nä nimellä "Sorcerer's Dream". Hivenen "tuotetumpaa" kuin debyyttilevy, mukana syntikoita, mutta biisit myös entistä monimuotoisempia, ehkä rytmikkäämpiä. Bändimäisempi, kokonaisuutena vähän 70-lukuisempi, ja joissain jutuissa aikansa kliseitäkin kokeilevaa. Jakaa varmasti mielipiteitä. Erittäin mieleen iskostuvia juttuja biiseissä. "Nubian Queen" on yhdistelmä mariachia, latinorytmejä, yacht rockia (vähemmän tuotettuna)... "Spirits of Mercury" on hieno vähän salaperäisempi helmi. Hard rockaava "S.O.S." tulee kallion takaa, muistuttaen ehkä vähän Lennonin "Cold Turkeysta". "Love Between Uskin" muistuttaa jostain, ehkä BÖCistä. Levyn loppupuoli on selkeästi enemmän muutenkin kiinni hard rockin ja jopa orastavan metallin muotokeinoissa. Ollaan ehkä tultu jo suht kauaksi alun 60-lukuisesta psykedeliasta. Mutta, on tämä vaan kiehtovaa. Varsinkin kun miettii noita edellä käsiteltyjä myöhempiä nauhoituksia.

Jos nyt jotain tähän ylipitkän tekstin päätteeksi vielä kehiteltäisiin: Kaikkia näitä levyjä kuunnellessa kiinnittyy huomio siihen, että menneessä voi kuulla viitteitä tulevasta ja toisinpäin. Artistin lauluääni on tunnistettava, melodioissa on tunnistettavuutta, sanoitusten aiheissakin johdonmukaisuutta. Onneksi kaikki ei vain kadonnut historian hämärään.

Annea Lockwood - Glass World CD+kirja. (Room40 2023; alunp. Tangent Records 1970)

Varmaan yksi kliinisimmistä levyistä, joita tullut vastaan. Etenkin näin cd -muodossa. Tälla tarkoitan nyt levyllä kuultavien voisi varmaan yleisesti sanoa lasiesineiden tuottamien äänien taltioimista, kuin oikein tätä varten suunnitellussa laboratoriossa. Lyhytkestoisia zen -harjoitteita, voi nämä varmaan niinkin kokea. Mukana myös informatiivinen kirjanen, jossa Lawrence English haastattelee Lockwoodia hänen töistään, muistakin kun lasijutuista.

Ariel Kalma - an Evolutionary Music (Original Recordings from 1972-79) 2CD (Rvng Intl. 2014)

Kokeilevia nauhoituksia 1970-luvulta pitkän uran tehneeltä ranskalaiselta säveltäjämuusikolta. Musiikissa on vaikutteita mm. minimalismista, intialaisesta klassisesta musiikista ja nauhamusiikista. Etenkin "meditatiivisemmat" ja mystisemmät palat toimivat rauhoittavasti - instant Kalma indeed. Näistä "poikkeavat" paikoin rytmikkäämmät kokeilut tuntuvat ehkä rinnalla vähempiarvoisilta, mutta toisinaan taas tekeekin mieli hypätä juuri niihin.  Monissa nauhoituksissa on käytetty eri tavoin toteutettuja looppeja ja delay-efektejä, ja käsittääkseni ainakin osassa kaksinkertainen toisto on luotu kahta eri kelanauhuria käyttäen. Kalma hallitsee myös useita soittimia, esimerkiksi saksofonia hän on soittanut vaikka missä yhteyksissä. Kalman levytetty tuotanto on lisääntynyt 80-luvulta lähtien, ja eskaloitunut lopullisesti viimeisen kymmenen vuoden aikana digijulkaisujen myötä. Tsekatkaa vaikka tyypin bandcamp -sivu - sieltä on löytynyt useampikin kiinnostava julkaisu. Fyysisistä julkaisuista ehdottomasti kokeilemisen arvoinen on ainakin Osmose (alunperin split/kollaboraatio Richard Tintin kanssa), joka sisältää mm. lintujen seurassa soitettua efektoitua saksofonia ja syntikoita. Tämä kyseinen tupla-cd toimi kuitenkin itselläni erinomaisena porttina Kalman musiikkiin, ja mukana tulee hyvä asioita jonkin verran selvittävä nuottivihko. Koko paketin päättävä "Yogini Breath" on mainio. Siinä on jotain Gongmaista, mutta myös vaikkapa Skip Spence, Bobby Brown, Bhagavan Das (sori mahdollinen puutteellinen viitekehykseni) ja vanhat intialaiset dhrupad jne. laulumestarit käyvät mielessä.

Daybreak - s/t LP (Out-sider 2017; alunp. RPC 1971)

Jotkut levyt vaan tekee sen, että vastaan tullessa ja kokeilun jälkeen syntyy lunastuspäätös. Daybreakin private pressinä (ja vieläpä custom -lafkalla) alunperin julkaistu ainoa lp sisältää puutteellisella soundilla taltioitua suhteellisen myöhäistä lievästi psykedeelistä garagerokkia/osittain hard rockia, omaa materiaalia on vain kolme biisiä, ja lainoistakin yksi on melkein kuin eri bändiltä eri sessioissa kuulostava versio "Rock Around the Clockista" (!). Mutta ne omat biisit on aika hyviä kaikki, ja cover -versioista NY&CH:n "Down by the River" on aivan uskomattoman hieno. Varsinkin näissä vedoissa on yksinkertaisesti sitä jotain selittämätöntä imua, joka nostaa monen muun yläpuolelle. B-puoliskon "Nights in White Satin" -versioinnin merkittävyydestä en ole vielä täysin vakuuttunut, mutta älyttömän kovat lauluosuudet siinäkin on. Osa laulujen vaikuttavuudesta menee toki puutteellisen soundipolitiikan piikkiin. Steppenwolf -"potpurri" kuulostaa yllättävän paljon alkuperäiseltä bändiltä, etenkin laulu, joskaan ei toki yhtä tiukalta, ja soundi on rupinen. Ristiriitaista siis, mutta ei välttämättä lopullisesti huono homma. Tätä levyä on tullut kuunneltua suhteellisen paljon, yleensä kokonaan läpi, eikä kyllästytä vielä ollenkaan, vaan pikemminkin kiehtoo. Tämän levyn on uudelleenjulkaissut yksi espanjalaisen Guerssenin alalafkoista, Out-sider.

Hiljattain hankkimiani levyjä pt 10

Kuniyuki Takahashi - Early Tape Works (1986 - 1993) Vol. 2 LP (Music from Memory 2018)

80-luvun syntikkamattoja, soundiefektejä, komeita melodioita, ja kaikki mukavan lo-fi -soundimaailman läpi suodatettuna. Joissain biiseissä jonkin verran itämaisia trad. tyylikeinoja ym. Tällaisesta on nykyään osa meikäläisen suosikkimusasta tehty - jotain johon takertua. Hillittyä, mutta kiehtovaa ja vähän salaperäistäkin. Ekassa biisissä ("Island") herätään merenrannalta, toinen biisi tuo mieleen vaikkapa Robert Scott Thompsonin pakahduttavimmat tunnelmoinnit. seuraavat pari voisivat olla jotain Sakamoton kotiäänityksiä... Silkkaa herkkua, ja varmaan pitää vol. 1:kin hankkia hyllyyn, sen verran hyvää musaa on nyt kyseessä. Takahashi on myöhemmin luonut uraa tanssimusiikin tuottajana ja dj:nä, etenkin 2000-luvulla. Nämä ovat muinaisia kotiäänityksiä, ja julkaistu alunperin obskyyreilla kaseteilla.

Deux Baleines Blanches - Singende Drähte Nov 1986 LP (Bureau B 2020; alunp. ei lafkaa 1986)

Voimalinjat laulaa. Tämäkin on alunperin omakustanne ja kasettijulkaisu. Efektoituja melodisia kitaravetoisia instrumentaaleja, joissa paikoin rytmiä, looppia ja syntikkaa. Tästä bändistä kuoriutui myöhemmin Kreidler, mutta kannen tietojen mukaan tällä julkaisulla vaikuttivat pääasiassa Stefan Schneider kitaroissa ja Heinz Adolf Tack Polaris -syntikassa, ja heitä voitaneen pitää projektin päätyyppeinä. Idea musiikkiin tuli kitaristi Schneiderille voimalinjojen huminasta, jota hän yritti ensin nauhoittaa ja sitten imitoida, mutta lopulta päätyi luovuttamaan alkuperäisen tavoitteensa, ja työstämään syntyneen musiikin valmiiksi. Lopputuloksessa on atmosfääriä ja tenhoa. Mieleen tulee taas välillä jotkut Robert Scott Thompsonin jutut, mutta jostain soundeista ja melodioista puskee mieleen myös esim. Minneapolisin jätit Hüsker Dü ja the Replacements, vaikka musiikki aivan eri tyylissä meneekin. (Huomatkaa, että nämä ovat nyt vain minulle jostain syystä mieleen tulleita verrokkeja - osuvampiakin voisi löytyä.) Roy Montgomery olisi myös voinut 80-luvulla soolona tehdä jotain tällaista, ehkäpä. Välillä syvälle sisimpään uppoavia lyhyitä tuokioita, ja sopivasti vaihtelua.

Brian McMahon - 17 Volts CD (Crabpot Records 1996)

Vaihteeksi biisivoittoista ja rockin peruspalikoista ammentavaa musaa, toki jo vuodelta 1996? Joskus ammoisina aikoina bongasin suotuisan arvion levystä legendaarisen nihkeässä mutta käsittämättömän laadukkaassa uusiseelantilaisessa Opprobrium -lehdessä. Sen jälkeen on aina toisinaan mietityttänyt, miltä tämä levy voisi kuulostaa. Kyseessä on siis nimenomaan aikanaan yksi Die Electric Eelsissä vaikuttaneista kulttilegendoista. Levyn musiikki on kuitenkin silkan kahden soinnun melupunkin ja avantgardemetelöinnin sijaan enemmän Reed/Laughner -vaikutteista biisipainotteista tunnelmointia, ja todella vaikuttavaa sellaista. Toki jostain pilkistää Dylan, the Kinks, Bowie ja jopa E. Eelskin, mutta enemmän noita kahta aiemmin mainittua. Ja kuitenkin levyn sovitukset ja tuotanto on kaikkea muuta kuin tavanomaista, sillä apureina on Tom Smith ja muita TLASILA -heeboja. Heille pitää kuitenkin nostaa hattua, sillä missään vaiheessa ei mennä liian pitkälle nihilistisessä metelöinnissä/sekoilussa, vaan biisit saadaan parhaimmillaan nostettua uudelle tasolle. Jotkut biiseistä lyövät jalat alta, esim. "November Coat" ja "the Amulet", joiden kirjoittamisesta kuka tahansa olisi ylpeä. Muutenkin joka ikinen biisi on vähintäänkin asiallinen, sanoituksissa mainioita jippoja jne. "The Umberellasta" tulee mieleen hyväntuulisempi ex -bändinsä. Vaikka aluksi mietin, että levy on ehkä hivenen liian pitkä, niin minkäpä näistä biiseistä lopulta tiputtaisit pois.

Terpandre - s/t LP (Musea 1988; alunp. Dionysos 1981)

Miltäs vaikuttaisi instrumentaalinen Ranska-proge vuodelta 1978 (julkaistu 1981)? Monta erilaista kosketinsoitinta: sähköpianoa, syntikkaa, mellotronia. Purevaa bassoa, kitaraa ja rumpua, tarvittaessa ilmavaa. Myös viulua, mutta tämä ei silti kuulosta esmes Mahavishnu -apinoinnilta (jos ei nyt jotain paria hetkeä lasketa - ja vaikeahan sitä on tässä kontekstissa välttää). Komeita teemoja löytyy ja vastapainoksi haastavan polveilevia melodioita ja soittoa. Tuskin jokainen biisi aukeaa helpolla. Bändi ponnisti Lyonista, soittajilla oli aika pitkä historia jo levyn ilmestymisen aikaan, miehistö eli jonkin verran, ja olivat ehtineet hajotakin jo välissä. Jos kakkosbiisi "Conte en vert" muistuttaa tiettyjen levyjen aikaisten Crimsonin ja Van der Graaf Generatorin rauhallisimmista ja harmonisimmista hetkistä, koko B-puoli on vastineeksi hyvin moniosaista ja -tunnelmaista. Niissäkin riittää silti koukkuja joihin tarttua. Ei liian pliisua, sopivasti haastavaa ja välillä hitaastikin värinsä paljastavaa musaa. Tätä voisi ehkä sinfoniseksikin progeksi kutsua, joten ko. genren ystävät, ottakaa muistiinpano. Ehkä ainoa kysymys, joka herää, niin onko tähän saatu puristettua tarpeeksi, olisiko tässä voinut olla vielä jotain enemmän, ei siis välttämättä määrällisesti vaan tarjonnallisesti? Etenkin kun lisää tältä bändiltä ei varmastikaan ole saatavilla.

Eider Stellaire - 3 LP (Musea 1987)

No tässä lisää erittäin koukuttavaa ranskaprogea/jazzrockia. Tämä on kasarin jälkipuoliskolta, ja kuultavissa on Magma- ja zeuhl -vaikutteita. Monissa muissa ns. zeuhl -bändeissä itseäni on häirinnyt se, että ne kuulostavat niin paljon juuri ainakin tietyn kauden Magmalta, lauluja myöten. Tässä ei ole laulua, vaan pysytään instrumentaalisena. Mutta jos nyt jätetään yrittämättä selitellä, mitkä elementit tässä kuulostavat Magmalta, ja keskitytään levyn stellaariseen tenhoon! Kasarista huolimatta soundi on tiukka ja pureva, etenkin tuo säröbasso. Molemmat puoliskot ovat mahtavia, vaikkakin suht lyhyitä, mutta tätä voi ajatella samalla vaikka mini-älpeenä. Ykköspuoli kiehtoo lievällä mutkikkuudellaan, kun taas kakkospuolen täyttävä "Sans Repos" kulkee aivan mielettömällä tavalla, vähän kuin Karma/Tauhid -kauden Pharaoh Sanders kohtaisi, niin, Magman, jolle (ainakin Christian Vanderille) 60-luvun lopun vapaajazzarit oli tietysti iso vaikute. Miten upeasti meininki kasvaakin biisin edetessä, älytön groove. Tätä biisiä voisi soittaa vaikka missä klubilla. Bändin aiemmat levyt kiinnostaisi, mutta ovat kalliita/ vaikeasti saatavilla.

Flying Saucer Attack - Heartbeat/Complete LP (Weltraum 2012)

Vuosiin en tiennyt tällaisen herkkupalan olemassaolosta. FSA:n suhteen olen jollain tapaa pakkomielteinen, sillä varsinkin kaikki kokopitkät älpeet, olivat sitten kokoelmia taikka ei, ovat itselle niitä kaikista tärkeimpiä aarteita. Ei niistä nyt tässä sen enempää. (Niistä tuli joskus kirjoiteltua ihan Hindupyöräilijä -fanzineenkin!) Heartbeat/Complete kokoaa kahdelle levypuoliskolle lähinnä erilaisten fanzineiden mukana tulleilta kokoelmilta löytyviä harvinaisuuksia. Taso luonnollisesti heittelee (kuten FSA:n tyylikin varioi tietyissä rajoissa), mutta heti kun avausbiisi "All About Dreams" (julkaistu aikanaan Ptolemaic Terrascopen vol 4 nro 4:n mukana tulleella ep:llä; noteerattiin aikanaan Suomessa Mutiny! -fanzinessa) lähtee soimaan, pää täyttyy melodisella sähköllä ja näkymät toisessa ulottuvuudessa - siis jossain siellä jota emme normaalisti näe vaikka silmämme sulkisimmekin - olevista lentävistä lautasista (niitä on paljon) ilmestyvät tajuntaan. Levyn poikkeavinta antia on parit mainiot coverit (muistanette bändin "Drowners" -coverin...) ja b-puolen aloittava jossain määrin Neil Young & Crazy Horsemainen kappale "Land's End". (Julkaistu myös aikanaan PT -lehden myöhemmän numeron mukana tulleella kokoelmalla. Miltäpä kuulostaisi "Like a Hurricane" FSA:n coveroimana?) Ei ehkä yhtyeen tuotannon kärkeä, mutta kiinnostavaa. Noin muutenhan tämä on kuin olisi taas löytänyt kotiin. Oliko tämä sitten se viimeinen arkistojen helmi? (Huom! viimeinen lause/kysymys ei ollut suluissa, joita muuten oli tässä arviossa ihan riittämiin.)

Hiljattain hankkimiani levyjä pt 9

 Jean-Claude Eloy - Shânti 2CD (First Complete Publication). (Hors Territories 2001; alunp. Erato 1979)

Eli alunperin 1979 julkaistun levyn täydennetty versio, jonka nauhoitukset juontavat juurensa Kölnin elektronisen musiikin WDR studioon vuosille 1972-73 (tarkemmat speksit muualta). Oskillaattoreita, generaattoreita, filttereitä, nauhoja, looppeja ja modulaattoreita.  Tästä levystä on sanottu kaikenlaista jo aikaa sitten, että "et ole itsesi tämän levyn kuultuasi" jne. Se on hyvinkin mahdollista. Levyn suhteesta meditaatioon en nyt edes aloita, vaikka se kiinnostavaa onkin. Itse musiikki: välillä kuin yhdistelmä Xenakisin ja Radiguen joitain juttuja, mutta myös suht varhainen. Tietenkin Stockhausenit ja kumppanit leijailevat taustalla. Jotkut puhesämplet ovat varmaan tulkinnanvaraisia merkittävyytensä suhteen, mutta niitä on vain siellä täällä, ja kyllä nekin voivat välillä tuntua aika jänniltä. Todella kovia hetkiä ja myös pitempiä vaiheita: Esim. 5-minuuttiinen on "Son de meditation" on aivan jumalaista dronesoundia, jota kuullaan välillä myös levyn muissa osioissa. "Premonitionsissa" loppupuolella olen kuulevinani kaikuja kuin tulevaisuudesta. Ehkä päätösosio "Vastituden" loppupuoli on pienoinen antikliimaksi, sillä siinä on vähän sama idea kuin ns. Shepard Scalessa, jota on käytetty eri sävellyksissä mm. James Tenneyn "For Ann (rising)", joka tosin levytettiin vasta myöhemmin, mutta myös Stockahausenin "Hymnenissä", joka levytettiin jo 1969. Samaa trikkiä lupaillaan levyllä kyllä jo aiemminkin joissain kohdin, ja paremmin perehtyneiden mielestähän kyse saattaa olla aivan eri keinoista ja asioista. Oli miten oli, kokonaisuutenakin aivan älyttömän vaikuttava, vangitseva ja kiehtova paketti. Seuraavaksi pitää varmaan tsekata J-C Eloyn Gaku-no-michi 4(!)-cd.

German Oak - Down in the Bunker 3CD (Now-Again 2017)

German Oakin debyytti julkaistiin aikanaan postyymisti, ja oli pitkään yksi mystifioiduimmista krautrock-levyistä. Tällä uusintajulkaisulla kuoritaan jokseenkin harhaanjohtava mystiikka levyn ja bändin ympäriltä: Bändin jäsenet kertovat tarinan, kuinka alkuperäinen debyytti julkaistiin tavallaan heidän ohitseen erään kaverin toimesta, ja tällä kaverilla oli suorastaan sairaalloinen kiinnostus sekä kolmannenn valtakunnan meininkeihin että okkultismiin. Tätä myöten myös raflaavat 2. maailmansota- ja natsiaiheiset biisinnimet on vaihdettu uusiin (bändin soittajien lasten keksimiin!). Ainoa mikä on jäljellä on se fakta, että debyytin biisit ja osa tämän julkaisun bonuksista (joista osa on debyytiltä löytyvien extended versioita) äänitettiin toisen maailmansodan ajalta periytyvässä bunkkerissa, pommisuojassa.

Ja se riittää, sillä itse musiikki on mahtavasoundista luonnollisen kaikuista järkyttävän toimivaa triojumitusta, kitara, basso ja rummut. Kaikki näiltä levyiltä löytyvä musiikki on hyvää, oli se äänitetty sitten bunkkerissa tai ei, joskin tuo bunkkerisoundi tuo kieltämättä vielä sen oman lisäviehätyksensä. Tämän julkaisun ensimmäinen cd sisältää ensimmäisen älpeen musiikin, toisella on pitemmät editit parista eka levyn biisistä, ja kolmannella on muilla julkaisuilla olleita biisejä sekä muutama ennenjulkaisermaton.

Li Jianhong - Mountain Fog CD (C.F.I. Record/WV Sorcerer productions 2021)

"Vanha tuttumme" muistuttaa itsestään 2018 keski-Euroopassa nauhoitetulla livelevyllä. Taas kerran Head Heritage -sivuston kautta saadulla vihillä tsekkasin levyn, ja järisyttävä tallenne se onkin. Reilu 16 -minuuttinen avausbiisi tuntuu liian lyhyeltä! Kitarasoundi on valtava, kuin giganttinen kivilohkare, tai iso mateleva äänikäärme. Kaivoksesta karkuun pyrkivä malmisuoni. Yhtä aikaa kuin siis sekä uskomattoman iso että klaustrofobinen. On jännää kuvitella, miten tuo soundi, feedback ja äänivalli on täyttänyt konserttitilan. Pitempi nimibiisi on vaihtelevampi ja ehkä vähemmän klaustrofobinen, atmosfäärisempi ja ehkä siis sitä mitä levyn nimikin kuvaa, lapsuuden sumuista vuoristomaisemaa. Ensimmäiset 15 minuuttia kehitellään aineksia, jonka jälkeen hernerokka alkaa keittymään kasaan. Huimaa dronea, jota osataan hämmentää sen verran taitavasti, ettei se pala pohjaan. Mukana värittämässä on kiertuekaverina toiminut saksofonisti. Eipä tällekään levylle löydy juuri vertailukohtia. Jos löytyy niin kertokaa.

Toshi Ichiyanagi/Michael Ranta/Takehisa Kosugi - Improvisation Sep. 1975 LP (Metaphon 2022; alunp. Iskra 1975)

Takuuvarmaa tavaraa sinne Taj Mahal Travellersin, East Bionic Symphonian ja Takehisa Kosugin Catch-Waven seuraksi. Levyn ihan alku kuulostaa joltain sikailulta (piti olla vain soundcheck, mutta homma venyi 55-minuuttiseksi improvisaatioksi!), mutta kohta lähes huomaamatta ollaan siirrytty paikkaan, jossa on uskomaton määrä tilaa ja jotain vastustamatonta viivaa, joka leikkaa kosmoksen. Ja siitä eteenpäin. Vaikka ehkä lähimpänä mennäänkin Kosugin määrittämää soundia (ala TMT ja EBS, tosin ei viulua tai selloa tällä kertaa), niin välillä voisi luulla kuuntelevansa Ichiyanagin soolo avantgardeilua tai Rannan Harry Partch -perkussioiden kolisteluja. Ja välillä taas nämä kaikki yhdistyvät. Soitinlistaa: etnisiä instrumentteja ja perkussioita, radiota, ihmisääntä, kaikumasiinaa, pianoa, rengasmodulaattoria. Kaikuja viedään tästä ties mihin. Avaraa musiikkia mielen täytteeksi.

Hiljattain hankkimiani levyjä pt. 8 (Guerssenin uusintoja ja muuta)

Dragonfly - s/t LP (Guerssen 2012; alunp. Megaphone 1968)

Muhevan raskasta biisivoittoista psykebluesrokkia Coloradosta vuodelta 1968. Ehkä enemmänkin psyke kuin blues tällä kertaa. Mukana on myös "pakollinen" pitempi bluesveto, mutta se on tällä kertaa erittäin kulkeva versio "Hoochie Koochie Manista". Erittäin iskeviä biisejä melodisestikin. Kitarassa välillä kunnon paksua fuzzia. Toimivan biisimatskun lisäksi välillä tulee whoa -hetkiä, tyyliin "hetkinen, mihin nyt mentiin/mihin ne katos?" Tekee mieli kuunnella koko levy pari kertaa putkeen. Mainitaan vielä kaverin huomio, että laulaja kuulostaa välillä Kurdt Cobainilta! Ei ne jotkut biisitkään niin kaukana ole - Nirvana olisi voinut coveroida "Love Buzzin" sijaan näitä...

Saboten . s/t LP (Sub Discos & Floor 2023; alunp. Floor 1982)

Japanilainen post-punk -bändi, jonka suurin vaikute oli Erik Satie. Kertoo melkein kaiken? No ei ehkä sitä, että oikeasti aika jännä ja kulmikkaasti kulkeva levy. Biisit ei todellakaan mene melodisesti kovin tuttuja polkuja, tarttuen silti välillä myös korvaan, ja rytmityksetkin ovat varsin kiperiä. Bändillä tuntui olevan myös hyvin treenattu ja määrätietoinen tatsi, vaikka lähtivät opettelemaan täysin nollista, tyyliin punkin innostamana päättivät perustaa bändin ja marssivat kauppaan ostamaan soittimet. Soundi on selkeä ja "clean", ehkä paikoin jopa "surf"? Ehkä tästä tulee joidenkin aikalaistensa lisäksi vähän mieleen myös Red Crayolan toka levy, ehkä ajallisesti myöhempi kiinalainen Chui Wan, tai siinä tapauksessa toisinpäin.

Paul Marcano & Lightreams - 10,001 Dreams 2LP (Got Kinda Lost Records 2016; alunp. ei lafkaa 1983)

Varsinainen yllättäjä ja varmaankin paras tänä vuonna kuulemani levy. 1980-luvun alussa äänitetty 90 minuuttinen psyke-eepos (itse asiassa jatkoa bändin debyyttilevylle vuodelta 1981), joka julkaistiin vain kasettina, ja on nyt jaettu mm. neljälle vinyylipuoliskolle. Ensimmäinen levy on enimmäkseen psykedeelistä kaiutettua kitaranrämpyttelyä, melodista sooloilua ja laulua filosofisine/utopistisine teksteineen. Kuulostaako kuvailu hirveältä? Ei, tämä on aivan mieletöntä "kosmista suvantoa". Musiikissa on jokin ihmeellinen positiivinen aura, joka saa kaiken toimimaan. Jälkimmäinen levy lähtee kokeellisemmille vesille, eikä viimeinen puolisko ehkä ole jamittelussaan levyn parasta antia, mutta saattaa vielä petrata jatkossa. (Toisaalta levyn jatkumo on varmastikin harkittua.) Vaan kyllä tämä on aivan uskomaton kokemus. Tätä kuunnellessa olo paranee, tuntee melkein olevansa parempi ihmisenä.

Jorge Antunes - Música Eletrônica LP (Mental Experience 2016; alunp. Mangione 1975)

"Ensimmäinen brasilialainen elektroakustinen levy." Levyn infoista löytyy tietoa, kuinka tämän levyn tekeminen ei ollut helppoa uusintana (rekonstruointi osittain tuhoutuneilta alkuperäisiltä nauhoilta), saati sitten alunperin tuonaikaisessa Brasiliassa, mutta molempien keskiössä on ollut intohimo yksityiskohtaiseen käsityöhön. Itse musiikki on suurimmaksi osaksi mahtavan abstraktia mutta vahvan näkemyksen siivittämää. Todella hiljaisista hetkistä edetään suhteellisen meluisiin purkauksiin. Laatukamaa.

Oliver - Standing Stone LP (Guerssen 2022; alunp. OLIV Records 1974); Stone Unturned LP (Guerssen 2022)

Taas löytyi sellaista 1970-luvun "private press" folkkia, että kuulostaa ihan älyttömän hyvältä. Standing Stone julkaistiin aikanaan 250 kpl painoksena; Stone Unturned on ylijääneitä nauhoituksia samalta ajalta. Walesilaista "farm-folkia" (! ehkä oikeasti "vain" happofolkia vahvoin blues-vaikuttein), joka saavutti jonkinlaista live-mainetta, mutta John Peel oli ainoa DJ, joka soitti julkaistua levyä ohjelmassaan, ja pian levy painui unholaan. Happoinen skaala vaihtelee psykedeelisemmästä melodisemmasta kamasta jamittelevaan ja välillä beefheartiaanisempaan bluesiin sekä lievästi kokeellisempaan menoon. Beefheartin lisäksi Jethro Tullistakin on puhuttu, mutta artisti itse on kieltänyt suorat vaikutteet molemmilta. Harvoja levyjä/artisteja (vrt. Ranskan Denis), joista tulee välillä mieleen jopa Japanin Brast Burn ja Karuna Khyal, mutta tämä on paitsi ehkä hieman "helpompaa" (osin varmasti biisien suhteellisen lyhyyden takia), myös astetta musikaalisemmin soitettua. Ja vaikka tämä on äänitetty "kotona", on soundi todella huolellinen: nautittava ja selkeä. Standing Stonea on julkaistu uudelleen aiemmin jo 90-luvulla mm. David Wellsin toimesta, mutta nyt saatavilla ovat nämä hienot Guerssenin painokset.

Suhteellisen uusia kotimaisia kasettijulkaisuja

Rene Kita - Rheingold kasetti (2021 Artsy Records)

Wagneria tulkittuna kotikutoisesti ihmisäänellä ja vinkuvilla possuleluilla. Totaalisen hillitöntä, tälle ei helposti löydy verrokkia. Intensiteetti ei hellitä, vaikka esitys on suhteellisen pitkä, ja sellaisena myös haastava. Ei siis ihan joka fiiliksen musaa, mutta löytää hetkensä.

Sirpa Jokinen - Windy Why kasetti (2021 Artsy Records)

Arturia syntetisaattoreita, kuin olisi huoneessa jossa nämä soittavat itseään. Tai jossain konehuoneessa. Oikeastihan näin ei ole, vaan näitä soittaa ihminen, vapaassa hengessä. Välillä tulee mieleen jopa, noh, esim. Conrad Schnitzler, mutta sitten hyppää taas muualle. Kaksi vartin mittaista esitystä. Ehdotonta, mutta helposti lähestyttävää, lempeää ja rauhoittavaa.

Henri Lindström - Soita jos meinaat delaa (2022 Artsy Records)

Helsingissä ja Lissabonissa taltioitua elektronista musaa, joka on mielikuvissani jotenkin vahvasti kiinni tässä ajassa. Mielikuva voi johtua toki myös äänitteen, ehkä kappaleidenkin nimestä. Heijastaako tämä jotenkin melankolisesti nyky-yhteiskuntaa, vai onko tämä "vain" musiikkia, sellaisenaan rauhoittavaa pimputtelua (positiivisessa mielessä!), helinää, kuplintaa ja huminaa kauniine melodioineen? Kappaleet ovat suhteellisen lyhyitä, kauniita, välillä hiljaisimpia aphex twinejä muistuttavia miniatyyrejä, joista osa kasvaa hillitysti (ei siis volyymiltaan) lähes katarttisen huumaaviksi.

Re-clip - Noon kasetti (2019 Hyster Tapes)

Tässä erikoisessakin kasettiryppäässä se kaikista epäkonventionaalisin julkaisu. Ei ole infoa, miten äänet on tuotettu tai mistä napattu, jotain delay-efektiä ja/tai looppia on käytetty ja varmaan jotain sampleja, mutta siinäpä se. Melkein voisi kuvitella, että on vain painettu kasettidekin äänitysnappulaa, ja mankka on taltioinut ympärillä olevia yhtä aikaa sekä tavallisia että unenomaisia ja toismaailmallisia ääniä. Viisi toisistaan mukavasti poikkeavaa "biisiä", 45-minuuttinen kasettipuolisko. Viimeisessä esityksessä "Chain" kuulemma vielä reistailemaan alkanut nauhuri tekee omat tepposensa - sattuman luoma kiireetön naksunta, kitinä ja huojunta nostavat homman ylimaalliseen potenssiin. Käsittämättömän vangitsevaa, ansaitsisi suurempaa huomiota.

Aarniseppä/Rihmasto - Tuntu split kasetti (2018 TuotantoHaloo)

Hiukan jo vanhempi julkaisu. Aarniseppä toteuttaa massiivisen Hyönteisten temppeli -tuplacd:ltä tuttua jokseenkin progressiivisesta rokistakin vaikutetta saanutta "hyönteisambienttiaan" (ambient ei ehkä täysin oikea termi?). Persoonallista musiikkia. Rihmasto on kotimaisen ambientin kovimpia nimiä, ja "Virran mukana" -esitys on sitä itseään, jokseenkin täydellistä "soutuvenehuminaa", josta toivoisi, ettei se loppuisi koskaan.

Sivuoire - Hymyilevä Sisyfos kasetti (2022 non-label)

Kun tämä ilmestyi digitaalisena, kuuntelin sitä joka päivä useaan otteeseen usean viikon ajan, etenkin työmatkoilla. Kotitekoista hip hoppia, mutta kotitekoisuus ei välttämättä kuulu ulospäin, sillä taustat, räpäytys ja toteutus on tehty huolella ja näkemyksellä. Marginaalisuutta ei kuitenkaan edes yritetä salailla teksteissä. Tekstit ovat muutenkin hyvin henkilökohtaisia, enkä ehkä ole törmännyt samanlaiseen aiemmin. Tyyliäkin on useammanlaista, katsokaas kun ei ole pakko sitoutua johonkin yhteen ainoaan tyyliin ja olla kaavamainen ja laskelmoitu. Parhaimmat biisit avaavat mieleen kauniita kuvia. Suosittelen jokaista vähänkin epäkaupallisemmasta (joskaan mitään avantgardehoppia tämä ei sentään ole kuin korkeintaan hetkittäin) hiphopista pitävää tsekkaamaan tämän, löytyy myös bandcampista.

Hiljattain hankkimiani levyjä pt. 7 (Japani)

Toshi Ichiyanagi - Music for Tinguely CD; Electronic Field CD (Molemmat Edition Omega Point 2006 ja 2008)

Obskuuria nauhamusiikkia Japanista osat 5 ja 8. Obskuuria ja obskuuria - Ichiyanagi on japanilaisen avantgardekentän kovimpia nimiä, ja yksi sen villeimmistä kokeilijoista. Lisäksi nämä ovat nauhamusiikkia vain osaksi, mutta ei varmaan tarvitse olla turhan tarkkoja. Jos obskuurilla tarkoitetaankin sitä, että ilman julkaisua nämä olisivat jääneet arkistoihin pölyttymään, niin ei voida kuin kiittää julkaisijaa ja tekijöitä.

Music for Tinguelyn nimibiisi on tehty Jean Tinguelyn (vrt. "Homage to New York" -spektaakkeli) mm. eri koneiden osista, moottoreista ja roskametallista väsättyjen veistosten inspiroimana. Jotkut näistä tuottivat myös ääniä, ja näitä Ichiyanagi käytti teoksensa äänilähteenä. Äänitys on jo vuodelta 1963 ja on aika ehdotonta ääntä, varsinkin kolistelevan alun jälkeen meno yltyy aikamoiseksi. Äänellisesti vielä villimpi paukku on 20-minuuttinen live-esitys "Appearance" vuodelta 1967, menossa mukana John Cage ja John Tudor esiintyjinä. Instrumentteja, oskillaattoreita, ring modulaattoreja. Seurauksena osin jopa suoraa melua (kuulostaa välillä kuin Haino soittaisi kitaraa! Välillä Merzbowilta... - kyseessä käsittääkseni manipuloidut trumpetti ja viulu, bandneon eli eräänlainen haitari, piano, ihmisääni...ja mukana ei ole ketään Boredomsista!), absurdeja ja rumia ääniä, jotka hetkittäin kirvoittavat yleisöstä naurunpurskahduksiakin. Ainakin alkupuolella - aploditkin meinavat alkaa jo ennen esityksen päättymistä. Tämä on yksi merkittävimmistä viime vuosina itselleni vastaan tulleista äänityksistä. Viimeisessä "biisissä" tietokone (1969) puhuu japaniksi arkkitehtonista teoriaa, ja tämä yhdistyy alussa ja lopussa gregoriaaniseen kuorolauluun. Ei ihan perussettiä tämäkään. Hieno trikki, kun alun jälkeen kuorolaulu häipyy, ja jäljelle jää vain tietokoneen puhe dramaattisine taukoineen. Loppuun tulee vielä lyhyt pätkä autiota basarijytkettä. Industrialia?

Electronic Field sisältää reilun 45-minuuttisen esityksen vuodelta 1997 Ibarakin Art Tower Mitossa, osana "Japanese Experimental Music in the Sixties" -nimistä konserttisarjaa. Preparoitu piano ja livenä käsiteltyä ääntä. Ei ole helppoa tai hillittyä, ja kovaäänisiäkin ylläreitä tulee vähän väliä. Hiljaisemmissa kohdissa kuuluvat yleisön askeleet, muut äänet, kamerat, ja ovikellokin (?) soi aika taajaan. Tämä kaikki luo tällä kertaa onnistuneen fiiliksen, että olisi paikan päällä tätä todistamassa, vaikkakin mitä tulee esityksen ilmeisen hienoon visuaaliseen puoleen, on tyydyttävä kannen valokuviin ja omaan mielikuvitukseen. Äänenlaatu on siis selkeä ja toimiva, vaikka kaikki onkin nauhoitettu yhdellä videokameralla. Kompromissiton repäisy.

Yoshio Ojima - Une Collection des Chainons I & II Music for Spiral 2CD (WRWTFWW 2019; alunp. Wacoal Art Center/Newsic 1988)

Tämä levy tuntuu nyt popahtelevan vastaan eri puolilla, vaikka uusinta julkaistiin jo 2019 ja hypen ensimmäinen aalto nousi varmasti jo silloin. Levystä on olemassa myös tuplavinyylipainokset molemmille osille. Varmasti jäätävän hienot paketit, mutta joskus tekee mieli valita se vähän helpompi ja halvempi vaihtoehto. Sitäpaitsi alkuperäiset julkaisut olivat nimenomaan cd-muodossa. No, nämä ovat toissijaisia juttuja itse musiikkiin nähden. Musiikki on alunperin tehty 80-luvun puolivälissä Tokiossa avattuun näyttelyyn, jota varten rakennettiin myös uusi taidekeskus eri tiloineen ja funktioineen. Nämä julkaistut äänitteet ovat muodostettu isosta varastosta ääniä ja soundeja, jotka Ojima näyttelyä (ja tilaa) varten sävelsi ja äänitti. Jos japanilainen ns. environmental music on jo tuttu käsite, niin tämä on takuuvarmasti sieltä aivan laadukkaimmasta päästä. Säveltäjän ohje on kuunnella tätä samalla volyymilla kuin muita arkisia ääniä, mutta musiikki toimii yhtälailla esim. kuulokkeilla ja rauhoittaa. Selected Ambient Works 1985-88, välillä hyvinkin paljon ihan oikeasti!

Overhang Party - Otherside of 2CD + 7" (Pataphysique Records 2000)

Overhang Party oli aina tuttu jo Tokyo Flashback 2 -kokoelman hienolta osuudeltaan: atmosfääristä, meluisaa mutta melodista, ei liian siistiä psykedeliaa - ja kerrassaan hieno biisi! Koska niin moni japanilainen ns. undergroundpsykedelia varsinkin kasarilta ja ysäriltä sekä 2000-luvun alusta (toki myös 70-luvulta...) on poikkeuksellisen hienoa musaa, niin tulipahan tässä taannoin mieleen, että miksen voisi tätäkin bändiä joskus tsekata. Aloitin Otherside of -liven (äänityksiä 90-luvun puolivälistä vuoteen 1999) kuuntelulla, ja heti iski "Kizatsu" -biisi katedraalisella psykedeliallaan. Koko levy on aika järkyttävän kovaa tasoa, vaihdellen "Kizatsun" tunnelmista jossain määrin High Rise -tyyppiseen meluisaan garagerockpsykedeliaan ja paikoin myös melodisempiin ja rauhallisempiin tunnelmiin, joissa kaikissa kuitenkin kitarat yleensä ns. vanuttavat paljon. Kakkoslevyllä mukana on kolmessa biisissä neljästä vielä niin monessa yhteydessä hommat toiseen potenssiin nostava happokitaraguru Michio Kurihara, että meno on näihin korviin yhtä juhlaa. Pitkiä ansaittuja käsittelyjä. Se "Kizatsun" Kuriharalla höystetty toinen versiokin on vielä tuplasti hurjempi, sisäavaruuden peilisali loputtomine heijastuksineen. Kuningasesitys on kuitenkin "Tokyo Zero Fighter": kuin Kurihara olisi liittynyt kovimman Stooges/Elevators -vaiheen Spacemen 3:een - 14 minuuttia silkkaa ekstaasia eikä vaan hellitä missään vaiheessa. Siis ihan oikeasti järki lähtee. Mutta muutenkin ne kerrassaan psykedeeliset kitarat soivat pitkin levyä komeasti, tarvittaesssa ilman Kuriharaakin. "Bonuksena" tuleva 7" jenkkikiertueelta on vähän turha kapistus. Hauska oli silti bongata Eric Arnin nimi kiitoslistalta.

Overhang Party - Complete Studio Recordings 4CD (Important Records 2013)

Tutustutaan sitten kunnolla, kun sille tielle lähdettiin ja em. live niin suuren vaikutuksen teki. Tähän on siis koottu aikanaan Rinji Fukuokan omalla merkillä julkaistut levyt I, II, IV (kukin bonusbiisillä varustettuna) ja sitten ns. Lost Recordings bonuksena. "Kolmanneksi" levyksi lasketaan tai ei lasketa Liveä 1994.8.22. at Showboat, joka varmasti olisi sekin hommaamisen arvoinen. Levyillä II ja IV bändi on mielestäni luovimmassa tikissään ja monipuolisimmillaan, joskin alkupään ehdottomuus ja viimeisten nauhoitusten vahva biisimateriaali vakuuttavat myös. IV -levyllä on eniten samoja biisejä, joista osa em. liven huippuhetkistä koostuu. Rauhallisemmista hetkistä mainittakoon erikseen "Le Feu Follet", jonka tenhossa on jotain uskomatonta, ja joka iskee liveversiotakin syvemmälle. Jos olen jo nostanut High Risen esille bändin soundia kuvatessa, yhtälailla voi jonkin verran yhtymäkohtia havaita muuhun tuon ajan japanilaiseen undergroundpsykedeliaan, kuin myös kiistatta vaikka Les Rallizes Denudesiin ja Galaxie 500:aan. Mutta bändi on monipuolinen ja varioi soundiaan ja biisejään, kuulostaen lopulta vahvasti itseltään.

Majutsu no niwa - Frontera CD (There/Musik Atlach 2009); Ecstatic Crystallization CD (Musik Atlach 2010)

Entäs tämä Overhang Party -pomon Rinji Fukuokan myöhäisempi viritys Majutsu no niwa? No, tämä on varmaan uusimpia kuulemiani japsipsykebändejä, ja on ihan helvetin kova, ainakin nämä pari cd:tä. Fronteralla on paljon variaatiota, mutta se ei lipsahda missään kohtaa yhdentekevän puolelle. On dronetusta, garagerokkausta, yöllisempää tunnelmointia ("Journey to the End of the Night" salpaa suorastaan hengen), mutta hemmetin mukaansatempaavaa, eikä kliinisyys vaivaa. Kitara vanuttaa edelleen tarvittaessa armottomasti. "Thousands of Nights..." varastaa "Passengerista", mutta kokonaisuus päätyy reilusti plussan puolelle, sillä siinä on muutakin, jotain isoakin ehkä. Monissa muissakin biiseissä on imua. Fukuokan sävelkynä on edelleen varsin hyvässä terässä.

Ecstatic Crystallization cd = paha drone, julkaistu aikanaan kasettina belgialaisella Sloowtapesilla. Kestoa on tunti. Jotensakin miellyttävä taajuus, joka iskee oikeana hetkenä kultasuoneen, vähän kuin esmes Toho Sara. Ei joka hetken musiikkia, mutta ei myöskään mikään kuriositeetti.

Etno soi pt 1

 Ja eri eksoottisten maiden popit yms. En jaksa tähän avata mitään käsitteitä, alla on vain jotain poimintoja levyhyllystäni, jotka ovat jotain muuta kuin pelkästään angloamerikkalaista tai eurooppalaista huttua, toki joissain myös näiden vaikutteita.

Ahmad Zahir - Hip 70's Afghan Beats! LP (2011 Guerszen)

Kokoelma 70-luvulla vaikuttaneen suositun (ja -79 tuolloin kommunistisen hallinnon taholta salamurhatun) afganistanilaisen laulajan surumielisiä vahvasti rytmikkäitä hypnoottisia biisejä, joissa voi kuulla länsimaisia vaikutteita bändisoitossa, mutta mukana on myös tablaa ja sitaria. Eräänlainen risteyskohta siis? Erikoinen kaikuisa livemäinen soundi, joka lisää psykedeelistäkin vaikutelmaa.

Hailu Mergia & Dahlak Band - Wede Harer Guzo 2LP (Awesome Tapes from Africa 2016; alunp. Ms Recording ?)

Hailu Mergia lienee tunnetuin etiopialaisen jazz/funk -bändi Walias Bandin urkurina. En ole tuohon osastoon saanut liiemmin tutustuttua, mutta miehen soolona jenkeissä nauhoittama Shemonmuanaye, joka julkaistiin alunperin kasettina 1985, herätti levykaupassa korvat, ja onhan se nyt aivan uskomaton levy, pääosassa miehen persoonallinen kosketinsoitintyyli, haitari ja rumpukoneet. Sekin lienee kuitenkin aikalailla puhki hehkutettu, niinkuin ehkä tämäkin ainakin niille, jotka ovat miehen musiikkiin seonneet, ja nythän mies kiertelee käsittääkseni festareita ympäri maailmaa, vieraillen Suomessakin. Pari sanaa nyt kuitenkin tästä ns. sivuprojektina toimineen Dahlak Bandin kanssa tehdystä levystä (tämäkin alunperin siis kasettijulkaisu) eli kyseessa on 70-luvun lopulla etiopialaisessa yökerhossa (erona Walias Bandiin, joka soitti yöt fiinimmän hotellin aulassa!) jammailleen bändin nauhoituksia ajalta, jolloin öisten ulkonaliikkumiskieltojen johdosta bändit joutuivat soittamaan mestoissa yöt läpeensä! Ja tämä kuulostaa juuri siltä. Onnellista hämyä, raukeaa ja energistä samaan aikaan.

Seychelles 2 - Musiques oubliées "des Iles" LP (Ocora 1978)

Ocoran julkaisut ovat yleensä aina laatutavaraa, tyylikkäitä ja informatiivisia paketteja. Nykyään alkavat myös poikkeuksetta olla aika hinnoissaan käytettyinä. Seychelles 2 tarjoaa kattauksen Seychellien "landelta", pääsaarta ympäröiviltä pienemmiltä saarilta, muutaman muusikon esittämänä. Musiikkia eri tilaisuuksiin ja omaksi viihdykkeeksi, melankoliaa, onnellisuutta, huumoria, kummallisia instrumentteja ja yllättäviä käänteitä ja äänilähteitä, mm. laulajan hampailla tuotettuja outoja naksauksia. Kenttä-äänityksissä kuuluu myös elähdyttäviä taustaääniä ympäristöstä.

Sur la Côte des pirates - Les Émirats du Golfe Arabique LP (? Disques Alvarès)

Ainakin hääjuhlamusiikkia mutta muutakin fiilistelyä. Lyömäsoittimia, kieli- ja puhallininstrumentteja. Tässäkin soundi on tärkeässä osassa viehätyksessä, jotenkin hämärää. Tanssia tulen ympärillä (?), välillä hakeudutaan/vaivutaan transsiin, sitten tuulen henkäys dyynien päällä, jinnit liitelevät... Mielikuvani ovat kenties ongelmallisen eksotiikan värittämiä, mutta voin nauttia niistä.

Maroc - Musique du Peuple LP (? Disques Alvarès)

Sama julkaisija kuin edellä. Tämänkään julkaisuajankohdasta ei ole tietoa, eikä edes nauhoitusajankohdista, mutta oletettavasti 70-lukua. "This album does not present Moroccan music in its entirety, no single album could do so." Totta, mutta onhan tässäkin jo ihmeteltävää riittämiin. On jännän kuuloista huilua, kielisoitinta, jajouka-tyyppistä puhallinta (ghaïta), ryhmälaulua, perkussiota (krâkib -nimiset metallikastanjetit tulee ns. puun (!) takaa), kadunkulmaa, hääjuhlaa, eri kansanosia jne. Turha yrittää esitelmöidä liikaa, fiiliksessä löytyy. Vangitsevaa ja hypnoottista.

Maroc - Musique classique Andalou-Maghrébine (Orchestre de Fez Dirigé par Haji Abdelkrim Raïs) LP (Ocora 1985?)

Lyhyesti alustettuna muinaisessa Andalusiassa kehittynyttä klassista musiikkia, joka on sittemmin kulkeutunut Marokkoon ja muuallekin pohjois-Afrikkaan. Molemmat levyllä olevat esitykset ovat otoksia Nawbaksi kutsutuista sävellyksistä. Soittimina on viulua, alttoviulua ja selloa, ja erilaisia pohjoisafrikkalaisia soittimia, lisäksi laulua. Kansiteksteissä on tuttuun Ocora -tyyliin laadukkaat ja perusteelliset infot, joita on turha yrittää typistää tähän sen enempää. Tämä musiikki on varmasti ensi kerran kuultuna kenestä tahansa oudon kuuloista, mutta ei tätä voi vaikeasti lähestyttäväksi sanoa, toisaalta jatkuvan virtauksensa ja muutoksessa olemisensa (ja kestonsa) takia tämä ei myöskään mikään helppo pala ole. Mutta kiehtovaa se on, taidokasta ja ekstaattista. Astu marokkolaiseen palatsiin.

Tunisie Eternelle - Chants et Danses LP (Arion 1982)

Kansitekstit ranskaksi, mutta jotain voi yrittää selvittää musiikin taian ja puutteellisen kielitaidon yhteispelillä. A-puolisko muistuttaa edellä käsiteltyä klassista marokkolaista musiikkia, paljolti unisonossa kulkevat melodiat ja soitto huojuu ja muuttuu jatkuvasti kuin loputon labyrintti. Kansitekstissä vilahtelevat Andalusia, Algeria ja Marokko. Tämä on Tunisian versio eli ma'luf tuosta alunperin andalusialaisesta klassisesta musiikista. B-puoli on tansseja hypnoottisine perkussioineen (taas välissä iskevät ne metallikastanjetit, sitä ennen härkä tms. sanoo "muu"!), puhaltimineen ym. Etenkin parissa vikassa biisissä meno on erittäin kova. Taas kerran sellaista soundia, kuin olisit itse läsnä samassa tilassa.